Ruusu on ruusu ja ikoni on ikoni

15/03/2017

Taide ja kulttuuri

Kirjoitukseni ei pyri olemaan mikään kaiken kattava katsaus ortodoksisesta taiteesta – onpahan muutamia haja-ajatuksia. Sain niihin kimmokkeen Ortodoksinetin ryhmän sivulta, jossa keskusteltiin ikoneista ja muista ikonin kaltaisista kuvista ja aivan erityisesti siitä, voiko muu kuin ikoni olla ortodoksista (oikein ylistävää) kuvataidetta.

Mutta onhan niin, että kaikki ruusut ovat kukkia, mutta kaikki kukat eivät ole ruusuja. Kaikki ikonit ovat kuvia, mutta kaikki kuvat eivät ole ikoneita.

Ikoni ja tulkinta

Itse on ole edes yrittänyt maalata ikonia koskaan – kärsivällisyyteni ei siihen riittäisi, ja myönnän asian aivan avoimesti ja oikein auliisti. Muita töherryksiä olen vesiväritellyt, mutta ne eivät ole edes ikonin kaltaisia.

Mutta niin en ajattele, että oikein ylistävää (ortodoksista) (kuva)taidetta voisivat olla vain ikonit. Liitän tähän kaksi kuvaa verrattavaksi: ensimmäinen on nykyisen Joensuun piispan, silloisen arkkimandriitta Arsenin maalaama ikoni suojeluspyhästäni Maria Egyptiläisestä. Se on kuva pyhittäjä-äidistä häneen liittyvine symboleineen. Se on ikoni.

 

Sen alla on Irina Zatulovskajan maalaus Maria Egyptiläisestä Elina Kahlan hienoon esseekokoelmaan (Tuli ja valo, 2010, Maahenki), jossa käsitellään pyhiä naisia pyhittäjä-äiti Mariasta aina äiti Maria Pariisilaiseen. Zatulovskajan maalaus ei ole ikoni, mutta se on upeaa ortodoksisuudesta ammentavaa ortodoksista taidetta, aivan samoin kuin saman taiteilijan maalaus Ksenia Pietarilaisesta.

Ortodoksisena mystikkona voi pitää Soili Taljaa, joka lähes koko tuotannossaan etsii aiheensa ortodoksisesta mystiikasta, vaikka se ei jokaisessa maalauksessa ja veistoksessa ole heti symboliikkansa takia nähtävissä. Toisissa teoksissa se taas on selkeästi esillä, kuten mustavalkoisissa rasvahiilimaalauksissa Kristuksesta ristillä. Taljan näkemystä voi vertailla etiopialaiseen värikylläiseen, samaa aihetta käsittelevään Abel Bebren työhön Kefelew Zelleken rukous- ja mietiskelykirjassa Etiopian ilo: Talja tekee mustalla ja valkoisella saman kuin Bebre väreillä: koskettavan taideteoksen, jossa kärsimys puhuttelee voimakkaasti katsojaa.

 

 

Ortodoksinen runous

Taide on kuitenkin myös muuta kuin kuvataidetta – vaikkapa musiikkia, kirjallisuutta ja teatteria, ja niidenkin välityksellä käsittääkseni voidaan ylistää oikein. Tässä kirjoituksessani keskityn kuitenkin vain kuvataiteeseen ja kirjallisuuteen.

Otan kirjallisuudesta esimerkiksi Nunna Ksenian kirjoittaman akatistoksen Jumalansynnyttäjälle Konevitsalaisen ikonin kunniaksi. Olkoonkin, että se on kirkollinen teksti, se on samalla mitä kauneinta ja koskettavinta sanataidetta:

”Iloitse, Sinä, joka kutsut mukaan pyhälle matkalle. / Iloitse, Sinä, joka itse kuljet kanssamme. / Iloitse, hyvän vaelluksen esikuva. / Iloitse kaikkien yhteen kokoaja. / Iloitse, Sinä, joka olet pyhittänyt luomakunnan. / Iloitse, Sinä, joka olet siunannut välkkyvät vedet/- – -”

Ja tämä on vain yksi esimerkki ortodoksisen kirkollisen lyriikan puolelta; toiseksi loistavaksi esimerkiksi otan katkelman huomattavasti vanhemmasta tekstistä, Simeon Uuden Teologin (949-1022) hymnistä, jonka löytää nykyään Rukouskirjan ehtoolliseen valmistavista rukouksista:

” – – – suot heille valon, auliisti teet heidät osallisiksi jumaluudestasi. Sitä eivät ymmärrä enkelit eivätkä ihmiset, mutta sinä lähestyt syntisiä aivan kuin todellisia ystäviäsi. Se antaa minulle rohkeutta, se antaa minulle ikään kuin siivet. – – -”

Samoin ortodoksiseksi kirjallisuudeksi tulkitsen Aari Surakan lyriikan; se ei ole kirkollista, jumalanpalveluksissa käytettävää kirjallisuutta, mutta yhtä kaikki se on hyvin ortodoksista.

Runo ja rukous

Aari Surakka (1909-1990) oli Eira Hernbergin mukaan ”kahden maailman – kirkon ja runouden – kansalainen” (Hernberg, Sinisen kirkon runoilijapappi, 1992). Ortodoksisuus sävyttää koko hänen kirjallista tuotantoaan. ja hyvin monet hänen runonsa kääntyvät selkeästi rukoukseksi:

”On sydän ihmisen kuin arka lintu vain, / se harhaa linnun tiettömiä teitä / ja linnun pienen lailla uskaltain / räystääsi alle toivoo lepäämään / ja alttarisi varjoon viileään ! se siipiänsä tuuliin väsyneitä; / / käsiisi uupuneena autuain.”

Aari Surakan yksittäisinä kokoelmina julkaistuista runoista on OKJ vuonna 1986 julkaissut laajahkon antologian Runot. Sen takakannessa silloinen Helsingin metropoliitta Johannes (1923-2010) kirjoittaa osuvasti:

”- – – tämä antologia nyt suo – – – tilaisuuden syventyä Aari Surakan runojen sisäisesti rikkaaseen ja ulkonaisesti pelkistetyn kauniiseen maailmaan. Näissä runoissa kohtaamme laajassa mutta samalla syvässä mielessä jotakin, jota tahtoisin luonnehtia nimityksellä ´ortodoksinen kosmos´. – – – Antologia tulee olemaan pysyvä osa niin suomalaista kuin maailmanlaajuista ortodoksista henkistä perintöä ja kulttuuria.”

Hagiografia vai romaani

Vielä otan esille kirjallisuudesta Jevgeni Vodolazkinin romaanin Arsenin neljä elämää, josta olen kirjoittanut arvion Simeoniin ja Hannaan (19.1.2016).

 

Tiedän kirjailijasta vain sen, että hän on 30 vuoden ajan perehtynyt niin keskiaikaisiin käsikirjoituksiin kuin houkkien elämäkertoihinkin. Arvattavasti hän suurenmoisessa teoksessaan käyttää hyväkseen tätä materiaalia.

En tiedä, onko hän ortodoksi, mutta hänen teoksensa on syvästi ortodoksinen – se voisi olla Arsenin hagiografia. Mielestäni se on suurta ortodoksista kirjallisuutta – ja siten ortodoksista taidetta.

Lainaan teoksesta pari lausetta, joissa mielestäni on hiven huumoriakin – koska en ollenkaan usko, etteikö ortodoksinen taide saisi olla välillä myös hauskaa. Isoisä Kristoforos opettaa näin pojanpojalleen Arsenille:

”Kaiken alussa Jumala loi taivaan ja maan. Hän loi ne siksi, jotta ihmiset eivät kuvittelisi niiden saaneen alkuaan tyhjästä. Jumala erotti toisistaan valon ja pimeyden. Jumala nimitti valon päiväksi ja pimeyden yöksi.”

Mutta ihmiset siis alkoivat kuvitella…

Pyhän kokemus

Kun sanat, vaikkapa kuva, kirja tai huone tai naiset saavat eteensä attribuutin pyhä, tilanne tietenkin muuttuu.

Pyhä kuva on ikoni. Pyhä kirja on Raamattu. Ja niin edelleen.

Silti pyhyyden kosketuksen voi kokea muuallakin kuin pyhällä paikalla. Pyhyyden kosketuksen voi kokea musiikin, runouden, kuvataiteen – jopa elokuvan – välityksellä, vaikka teokselle sinänsä ei voi antaa attribuutiksi pyhää. Ja sellaista taidetta voi hyvinkin sanoa ortodoksiseksi – oikein ylistäväksi.

Sillä mielestäni on muistettava myös se, että kaikki osaamisemme ja taitamisemme on lahja Jumalalta. Kun kiitin Nunna Kseniaa hänen kirjoittamastaan akatistoksesta, hän vastasi: Kunnia Jumalalle!

Tähän viittaa mielestäni Munkki Serafim teoksessaan Tie ylösnousemukseen kirjoittaessaan tuomiosunnuntaista:

”Meidän ei kannata ajatella joutuvamme tuomituksi suhteessa toisiimme vaan paremminkin suhteessa omaan kutsumukseemme. Minua ei tuomita suhteessa siihen, mitä muut ovat tehneet, vaan suhteessa siihen. mitä minä olisin voinut tehdä. Minua ei tuomita sen mukaan olenko tehnyt enemmän hyvää ja vähemmän pahaa kuin äiti Teresa, vaan sen mukaan missä määrin olen laiminlyönyt tai toteuttanut oman kutsumukseni niiden lahjojen puitteissa, jotka olen itse saanut.”

 

Hellevi Matihalti

, , , , , , , , , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: