Uskon todellisuus ja todeksi eläminen

24/04/2017

Artikkeli, Haastattelu

Sekä isä Olavi että Merja Merras ovat opiskelleet yliopistossa teologiaa. ”Siinä oppii tieteellisen ajattelun ja ennen kaikkea, mitä yhteiskunnassamme ajatellaan,” Merja sanoo.
(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

–  Valitettavasti suomalaiset ortodoksit eivät tunne omaa perinnettään, sanoo rovasti Olavi Merras. – Yksi käy seuramatkalla Kreikassa, toinen Venäjällä, joku peräti Athoksella. Sitten tullaan henkeä täynnä Suomeen. Kun minä olen heille koettanut jankuttaa meidän perinteestämme, niin eräskin kysyi, että missä se on. Sanoin, että kun sinä et sitä elä, niin sinusta ajatuskin tuntuu oudolta…

Hän jatkaa hetken kuluttua:

– Kyllä minustakin on hirmuisen kiva käydä jumalanpalveluksissa vaikkapa Kreikassa, ja Bulgariassa olen ollut mukana palveluksissa – minusta bulgarialainen palvelus on neljä viidesosaa venäläistä ja yksi viidesosa kreikkalaista. Varnan kirkot esimerkiksi oli aivan upeasti kunnostettu – muistan ne kirkot kymmenisen vuotta sitten, millaisia ne olivatkaan! Ja kuinka hienoja ne ovat tällä hetkellä!

Hän pitää hyvänä heittämääni ajatusta, että aikuisillekin pitäisi ehkä olla opetusta ortodoksisuudesta jatkuvasti.

– Kolmisen viikkoa sitten olin viimeksi toimittamassa vigiliaa Heinolassa, ja tulin lopussa kysäisseeksi, kuinka pitkään pääsiäiseen valmistautuminen kestää. Kaikki katselivat seinille. Sanoin, että ensin pääsiäistä lähinnä on suuri viikko, historiallisesti katsottuna kaikkein vanhin pääsiäisen odotuksessa, sitten kuusi paastoviikkoa ja niitä ennen kolme valmistusviikkoa, melkein 11 viikkoa. Ajattelin mielessäni, että kun ihmiset menevät kirkosta ulos, ne unohtavat tämänkin. Ei siinä muu auta kuin olla eräänlainen papukaija, puhua uudestaan ja uudestaan.

”Kävelevät typikonit”

Isä Olavi muistaa omasta nuoruudestaan Yrjö Tepposen ja muita ”käveleviä typikoneja”, kuten hän sanoo. Hän pohtii, että nykyään on varsin harvassa tällaisia historiallisen tradition tuntijoita, jotka osaavat pitää hetkipalveluksenkin – pienen kirjasenkin, nimeltään Ehtoopalvelus maallikon toimittamana, hän muistaa Tepposen ja toisen kävelevän typikonin, agronomi Johannes Wolkoffin, toimittaneen 1960-luvun alussa OKJ:n kustantamana.

– Hetkipalvelukset olivat Karjalassa hyvin yleisiä, isä Olavi kertoo. – Mutta kun jouduttiin vieraisiin olosuhteisiin, se ehkä pelästytti tulijat samoin kuin luterilaisen papiston tietämys.

Hän muistelee hetken karjalaista mummosta, johon törmäsi heti, kun oli Lahteen kirkkoherraksi tullut toukokuussa 1982.

– Hän oli käynyt Karjalan Veljeskunnan kiertokoulua Salmissa kolme viikkoa, oppinut lukemaan ja kirjoittamaan venäjäksi. Mutta hän toimitti hetkipalvelukset suomeksi. Ei se siis ole kielestä kiinni!

Mummosen naimisissa oleva sisar asui myös Lahdessa ja oli täysin luku- ja kirjoitustaidoton. Isä Olavi muistelee että seitsemisen ihmistä Lahden ortodoksisessa seurakunnassa oli noihin aikoihin luku- ja kirjoitustaidottomia. Osa heistä oli Aunuksesta mutta pääosa Raja-Karjalan puolelta.

Isä Olavin mielestä ortodoksisuudesta kirjoitetaan liiaksi ulkoapäin sitä tarkastellen. ”Minä olen kirjoittaessani yrittänyt katsoa, miten asiat kulkevast sisästä päin”, hän sanoo.
(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

Lohjalta Lahteen

Lahteen Merrakset muuttivat Lohjalta elokuussa 1982. Isä Olavin oli seurakunnan kokous valinnut kirkkoherraksi seurakuntaan, jonka keskuksessa, Lahdessa, ei ennen sotia ollut lainkaan ortodoksista väestöä. Vasta sotien jälkeen Lahteen tuli sekä viipurilaisia että Laatokan karjalaisia – kaupunkiin sijoittuivat sekä Viipurin kreikkalaiskatolinen että suomalainen seurakunta, ortodokseja kaksi perinnehaaraa, suomenkieliset ja venäjänkieliset, jotka sitten kohtasivat Lahdessa.

Ennen Lahteen muuttoa isä Olavi oli palvellut Helsingin ortodoksisessa seurakunnassa ensin diakonina ja sitten pappina.

Aleksander Korelin oli valittu Helsingin seurakunnan kirkkoherraksi, isä Olavi kertoo. – Kun hänen paikkansa vapautui, hain sitä. Minut oli vihitty diakoniksi Lappeenrannassa joulukuun lopulla vuonna 1968, ja papiksi minut vihki Uspenskin katedraalissa metropoliitta Johannes. Tietääkseni olen ollut ensimmäinen hänen vihkimänsä pappi.

Perheen vanhin lapsi, Teo (joka nykyisin toimii pappina Helsingin ortodoksisessa seurakunnassa) oli tuolloin vajaan vuoden ikäinen, Merja Merras kertoo:

– Hän oli mukana liturgiassa, ja erään hyvän ystäväni piti viedä hänet jumalanpalveluksen jälkeen kotiin. Mutta hänpä veikin Teon heti saarnan aikana pois. Teo on minulle vieläkin katkera, ettei päässyt ehtoolliselle, kun isä oli vihitty papiksi!

Lahden ortodoksisessa seurakunnassa venäläisten määrä on jatkuvasti lisääntynyt. ”Enemmän meillä kirkossa käy venäläisiä maahanmuuttajia kuin kantaortodokseja konsanaan”, toteaa isä Olavi. ”Jos he jonakin päivänä voittavat valtuustovaalit, Suomen ortodoksit saavat syyttää siitä vain itseään!”
(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

Vuonna 1982 isä Olavi valittiin sitten Lahden kirkkoherraksi.

– Asuimme ensin varsin pienessä asunnossa Hollolankadulla kirkon lähellä, mutta kun lapset kasvoivat talosta ulos, rupesin purnaamaan, että jos pitää asua virka-asunnossa, eikö se voisi olla vähän isompi. Seurakunta päätyi hankkimaan Erkonkadulta kerrostalohuoneiston syksyllä 1985 syksyllä, ja siinä oli tilaa enemmän.

Merja Merras nauraa heläyttää:

– Siinä me olimme toiset kymmenen vuotta. Kymmenen vuoden jaksoissa on eletty kaikki!

Isä Olavi huomauttaa, että joskus on heittänyt muutamalla vuodella.

– Tammikuussa 1997 muutimme Heinolaan, Naisyhteisösäätiön taloon.

Ja se onkin aivan oma tarinansa.

Merja Merras on kirjoittanut mm. teoksen Ortodoksinen elämäntapa, joka on oivallinen opas ortodoksisuuteen ja siinä elämiseen. ”Oikeastaan siinä kirjassa kiteytyy se elämäntapa, mitä me elimme”, hän sanoo nyt.
(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

Tyhjä tontti

Isä Olavi naurahtaa hiukan ja viittaa vaimoonsa:

– Hänhän halusi sitä yhteisötoimintaa siellä ruveta vetämään!

Merja Merras, filosofian tohtori ja dosentti, varhaiskirkon tutkija ja ahkera kirjoittaja, kolmilapsisen perheen äiti – todellinen monitoiminainen – ryhtyi pohtimaan naisyhteisöasiaa oppilaidensa kanssa, kun toimi Valamon kansanopiston teologisten aineiden opettajana.

Heinolan ortodoksisen kirkon takana, seurakunnan omistuksessa, oli nimittäin tyhjä tontti…

– Pohdittiin asiaa ja ajateltiin, ettei tavallinen kerrostalo ole oikein kiva, Merja Merras kertoo. – Jospa olisi jotain sellaista, missä kirkko voi olla mukana. Siitä syntyi tämä naisyhteisöidea, ja ideaksihan se olisi jäänytkin, ellei olisi ollut Heinolassa erästä hyvin varakasta seurakuntalaista.

Julia Mansnerus, omaa sukua Matihaldi, pistää isä Olavi väliin.

Merrakset esittelivät idean Julia Mansnerukselle, joka innostui asiasta ja antoi varat säätiön perustamiseen.

– Julialla – Jupella, kuten häntä kutsuttiin, oli kemikaliokauppa Heinolan torin varrella, ja voi hyvin kuvitella, että ennen näitä isoja marketteja torin kulmalla oleva kemikaliokauppa tuotti aika hyvin, Merja Merras kertoo. – Mehän sanottiin, että hän keräsi Heinolan naisilta omaisuuden ja antoi sen Heinolan naisille takaisin!

Isä Olavin mielestä tämän naisyhteisön, nykyisen Juliana Yhteisön toiminnan käynnistäminen ja siinä eläminen kymmenen vuotta oli eräällä tapaa hänen ja Merja-puolison toinen yhteinen elämäntyö.

Tällä hetkellä Merja Merras kuitenkin suree sitä, että yhteisöllä on vaikeuksia talouden kanssa:

– Maailma on muuttunut, ei enää ole naisia, jotka olisivat kiinnostuneet tällaisesta.

Talossa on paljon tyhjiä asuntoja, joihin ei ole saatu asukkaita juuri sen takia, että ihmiset kysyvät ensimmäiseksi, mitä minä saan siitä. Ei kukaan enää kysy, mitä minä voin antaa.

Isä Olavi sen sijaan kieltäytyy olemasta yhtä pessimistinen kuin puolisonsa:

– Älä sano. Nyt tuntuu, että kaikki ovat löytäneet itsensä, mutta…

Ehkä ajat muuttuvat edelleen? Ehkä piankin on taas tarpeen Juliana Yhteisön kaltainen asuminen…

Uskon todeksi eläminen

Ajat ovat muuttuneet – sen huomaa lasten kasvatuksessakin – josta isä Olavi tosin tuhahtaa: ”Mitä niitä kasvattamaan, siinähän ne kasvavat…” ja Merja Merras myöntää, että lapsia ei juuri ehditty varsinaisesti kasvattaa, mutta ”siinähän ne kulkivat mukana”, ja jatkaa:

– Nykyisinhan aina kysytään, että mitä haluat. Ihan niin kuin lapset osaisivat sanoa, mitä he haluavat.

Eikä tuo mukana kulkeminen näytä vastenmielisyyttä kirkkoon aiheuttaneen, kun muistaa, että lapsista kaksi on hakeutunut kirkon töihin – Teon papintoimen lisäksi Varvara Merras-Häyrynen toimii kanttorina, hänkin Helsingin ortodoksisessa seurakunnassa.

Merja Merras jatkaa edelleen:

– Nykyisinhän sanotaan, että sitten vanhempana saat itse päättää – – –

Isä Olavin mukaan suurin probleema onkin siinä, että harva päätöstään itse tekevä on kasvanut siihen valmiuteen, millä perusteella tekee päätöksensä. Ennen päätöksen tekoa ihmisellä pitää olla tietynlaista valmiutta, pitää olla kypsynyt valintojen tekemiseen.

Mikä sitten on tämän valmiuden mitta?

Isä Olavi pohtii ääneen lempiaforismiaan ”minkälaisessa yhteiskunnassa me elämme, minkälaisessa muut elävät” ja etenee pohdinnoissaan:

– Jos otan Lahdesta Aleksanterinkadulta ateistin ja Pietarista Nevski prospektilta uskovan mummosen, niin tämä lahtelainen ateisti tietää kristinuskosta paljon enemmän kuin tuo uskovainen mummonen Pietarissa. Mutta mummonen elää sen todeksi.

Merja Merras myöntää, että uskon todeksi eläminen juuri on se tärkein seikka. Jos lapset kotona eivät saa tukea ortodoksisessa elämäntavassa, hän pohtii, onko silloin oman uskonnon opettamisesta koulussa paljonkaan hyötyä:

– Olen ruvennut vähän ajattelemaan, että voisi olla ihan hyvä, jos olisikin yhteinen uskontotieto kaikille ja annettaisiin enemmän vastuuta kodeille. Itsekin olen ollut uskonnonopettajana sen verran, että… No, sain kyllä aika hyvin mukaan oppilaani, se täytyy sanoa, mutta olihan siellä semmoisia, jotka eivät olisi voineet vähempää välittää.

Mutta mummosista molemmat saavat mieleen erään lukuisista matkoistaan Venäjälle, jossa he ovat nähneet myös ortodoksisuuden nousevan ja nousevan aivan konkreettisesti kunnostettujen ja aivan uusien kirkkojen kohoamisena. Mutta joidenkin muistoissa elävät yhä kokemukset ankeilta neuvostovuosilta.

Tämä tietty mummonen oli kertonut omista kokemuksistaan, miten kirkkoon menijöitä pidettiin tiukasti silmällä, ja eräänä pääsiäisenä pantiin kirkossakävijät pesemään vessojen lattioita.

– Hän kertoi siivonneensa vessoja ja laulaneensa Kristus nousi kuolleista – ja hänellä oli pääsiäinen. Eivät siis niinkään ne ulkoiset olosuhteet vaan sisäinen elämä, joka ihmisellä on – se ratkaisee.

Harjukirkon viesti

Vielä meidän on keskusteltava Merrasten toisesta suuresta projektista, Harjukirkon viestistä, Lahden ortodoksisen seurakunnan seurakuntalehdestä, jota Merja Merras on toimittanut.

Puolassa pappien kokouksessa vuonna 1989 isä Olavi tutustui isä Paul Taraziin, josta sittemmin tuli Merja Merraksen tärkeä opettaja Raamatun ymmärtämisessä.
(Kuva/photo: Hellevi Matihalti)

Lehteä on isä Olavin sanojen mukaan pyöritetty suuremmalla tai pienemmällä menestyksellä, ja nyt, saatuaan perspektiiviä lehden tarkasteluun, isä Olavi sanoo:

– Jos puhutaan tyypillisestä seurakuntalehdestä, niin Harjukirkon viesti oli nimenomaan sitä. Toki Ortodoksiviestikin on hyvä lehti, mutta seurakuntalehti se ei ole. Lahdessakin monet seurakuntalaiset nyt haikailevat, että olisipa vielä – ja minulla on tapana sanoa, että olisihan se, jos…

Harjukirkon viestin kanssa tulin minäkin tutuksi niinä vuosina, kun olin Ortodoksiviestin toimittajana, ja jo niiltä ajoilta muistan erityisesti isä Olavin saarnat – opetuspuheet oikeammin sanottuna. Isä Olavin opetustahan on nyt myös Simeon ja Hanna –verkkolehden lukijoiden mahdollisuus ja ilo saada.

Isä Olavi naurahtaa ja sanoo plaranneensa vanhoja Harjukirkon viesti –lehtiä:

– Tuli mieleen, että olenpa kirjoittanutkin hyviä juttuja tässä vuosien varrella. Enhän minä niitä ollut aikoihin katsonut!

Mutta Harjukirkon viesti loppui kuten usea muukin lehti Helsingin hiippakunnan alueella.

– Minulle ei lainkaan kerrottu, miten tämä mahdollisesti tulee jatkumaan, lehden toimittajana tuolloin ollut Merja Merras sanoo, – joten kirjoitin sinne loppuun pienen tekstin, että nyt minä lopetan…

Tuolloin jäi julkaisematta esimerkiksi isä Matti Lipitsäisen ansiokas Harjukirkon viestin historiikki, jonka Simeon ja Hanna julkaisi 24.2.2017.

 Seurakunnan näkyvä tunnus

Mutta Lahden seurakunnan palveleminen on ollut se perustyö, jota isä Olavi on tehnyt ja jossa puoliso on ollut monin tavoin apuna.

Onko Lahden ortodoksisella seurakunnalla joitakin erityispiirteitä?

– Lahden seurakunta poikkeaa monista vanhoista seurakunnista – Turusta, Helsingistä, Kotkasta, Haminasta ja Lappeenrannasta – siinä, ettei täällä ole mitään perinteistä omaisuutta, isä Olavi vastaa. – Seurakunta on koko ajan joutunut tulemaan toimeen pelkillä verotuloilla, ja tämä tietysti on rajoittanut seurakunnallista elämää ja toimintaa. Toisaalta elämme täällä hyvin haastavassa diasporassa – ortodoksien suhteellinen lukumäärä on noin 0,7 -0,8 prosenttia verrattuna muuhun väestöön, kun se jossakin Valtimolla Pohjois-Karjalassa on 11 -12 prosenttia.

Hän korostaa, että seurakuntaelämän uskottavuuden takia jumalanpalveluksia pitäisi olla joka sunnuntai eikä vain epäsäännöllisen harvoin. Seurakunnan alueella on useita jumalanpalveluspaikkoja – Lahden, Hyvinkään ja Heinolan kirkkojen lisäksi on tsasouna Kausalassa ja Riihimäellä seurakunnan uusi kokoontumistila.

– Ikävä kyllä me suomalaiset olemme sellaisia, ettemme sunnuntaimenoja ajatellessamme ota huomioon jumalanpalveluksia – jos jonakin sunnuntaina on Kallen kutsut, niin ajetaan Jyväskylään, vaikka seuraava jumalanpalvelus olisi vasta kuukauden kuluttua, isä Olavi toteaa. – Jumalanpalvelukset ovat kuitenkin minun mielestäni seurakunnan keskeinen näkyvä tunnus, tapa, jolla kirkko hengittää täällä ihmisten keskuudessa.

Hän valittaa tämänhetkisen tilanteen mutkikkuutta, koska seurakunnassa aikaisemmin on ollut toinen pappi ja toinen kanttori – erityisesti ilman toista kanttoria ei pystytä toimittamaan palveluksia niin paljon kuin olisi mahdollista.

– Kun asuimme Heinolassa, liturginen elämä elpyi ja kasvoi, hän jatkaa. – Luonnollisesti olin mukana toimittamassa palveluksia. Minun aikanani Lahden kirkossa oli lähes joka sunnuntai liturgia, ja nyt kun täällä on isä Pavel Pugovkin, hän toimittaa slaavinkieliset palvelukset, ja hänen vaimonsa ja tyttärensä muodostavat perhekuoron, joka laulaa näissä palveluksissa.

Mutta täydellistä seurakuntaa tuskin missään lienee, isä Olavi arvelee. Kertoo sitten tämän totuuden vakuudeksi papista:

– Kun sinä olet tyytymätön tähän seurakuntaan ja tulet sanomaan minulle, että nyt olen löytänyt täydellisen seurakunnan ja menen sinne, niin tämä pappi sanoo: Sanon sinulle vain yhden asian. Muista, että se seurakunta ei ole enää täydellinen, kun sinä menet sinne.

Hellevi Matihalti

, , , , , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: