”Kirjanrakastajan tunnustuksia”

29/05/2017

Kirjat

Anelma Järvenpää-Summanen: Kaidepuita kaaoksen keskellä. 2015 (2.painos). Sanasato

 

MONET KIRJAILIJAT ovat kirjoittaneet kokonaisia teoksia siitä, miksi lukeminen kannattaa aina. Kun sain Anelma Järvenpää-Summasen Kaidepuita kaaoksen keskellä, mieleeni tuli välittömästi ainakin Merete Mazzarellan Silloin en koskaan ole yksin ja Hannu Mäkelän Ruhtinas unelmain mailla. Kaikkien näiden teosten punainen lanka on tavallaan sama, mutta oman laatunsa, taustansa ja siviilityönsä mukaisesti jokainen kirjoittaja on kirjoittanut hyvin erilaisen teoksen.

Mäkelä ei kirjoita vain kirjailijan työstä vaan myös kustantajan näkökulmasta, ja lisäksi matkustaminen leimaa hänen teostaan. Mazzarella puolestaan teoksensa kirjoittamisen aikaan työskenteli vielä ruotsinkielisen kirjallisuuden professorina Helsingin yliopistossa, ja tämä heijastuu hänen ilmaisussaan.

Järvenpää-Summasen esseekokoelma käsittelee kirjallisuuden ja lukemisen merkityksen lisäksi myös sitä, miten hänestä tuli kirjailija – ja kaikissa esseissä kirjallisuus ei ole keskeinen seikka lainkaan, mutta nämä muutkin tekstit valottavat kirjallisuuteen, kirjoittamiseen ja lukemiseen liittyviä asioita.

 

MONISSA KOHDIN Järvenpää-Summasen esseitä lukiessani pystyin täysin samastumaan hänen lapsuuteensa ja varhaisnuoruuteensa – joskaan minun kotini ei ollut maalaistalo vaan mökki, jossa elin äitini kanssa kahden. Mutta Järvenpää-Summanen koki samanlaista erilaisuuden tunnetta kuin minä muistan tunteneeni.

Lukemiseen kiinni pääseminen oli ehkä ratkaisevin kokemus Järvenpää-Summasen kehityksessä kirjailijaksi, ja tässä voikin ottaa lainauksen Hannu Mäkelän teoksesta ”En tunne enkä tiedä yhtään todellista kirjailijaa, joka ei olisi koulinut itseään ammattiin juuri lukemalla.”

Kylä ei ollut mikään taiteilijan, kirjailijan elämään kannustava – sitä tuskin ammattina pidettiin. Arkana Järvenpää-Summanen kirjoittamisensa aloitti, mutta varsinainen alku muodostuikin huikeaksi: hän voitti novellillaan J.H.Erkon novellien sarjan ensimmäisen palkinnon vuonna 1976 – ja taso oli tuona vuonna varsin kova. Tuo novelli oli pohjana hänen ensimmäiselle romaanilleen Itkevä nukke (1977). Sittemmin hän on julkaissut varsin ahkerasti niin proosaa kuin lyriikkaa ja toiminut sen lisäksi kriitikkona. – Mutta vielä esikoisteoksenkaan jälkeen arkuus ei kadonnut.

JÄRVENPÄÄ-SUMMANEN ei kirjoita suinkaan vain omasta kirjoittamisestaan – tämä esseekokoelma ei ole esseekokoelma aiheesta ”miten minusta tuli kirjailija”. Hän kirjoittaa useista itselleen tärkeistä kirjallisista elämyksistä, kirjoista, jotka ovat hänelle merkinneet paljon. Aineistona ovat olleet tietenkin kyseisten kirjailijoiden teokset, mutta Järvenpää-Summasella on ilmeisen laaja leikekokoelma, josta hän myös ammentaa, esimerkiksi kirjailijahaastatteluista.

 

MINUA KIINNOSTIVAT kaikkein eniten esseet Romaani vailla valhetta sekä Rodeota ajan hartioilla. Ensin mainittu essee paneutuu saman nimiseen Anatoli Mariengofin (1897-1962) romaaniin, joka on suomennettu vasta vuonna 2002, ja se kuvaa ystävyyttä runoilija Sergei Jeseniniin (1895-1925). Kyseinen romaani on tärkeä Järvenpää-Summaselle jo nimensä takia, sillä ”[k]uulunhan koulukuntaan, joka ei nimitä valehteluksi hyvää taideteosta, vaikka siinä ei olisi mitään faktisesti totta.”

Sergei Jesenin on minulle ollut tärkeä kirjailija, vaikka vain vähän hänen laajasta tuotannostaan olen voinut kieliongelmani takia lukea. Jeseninin runouden minulle oikeastaan on opettanut tyttäreni – samoin on Jarkko Laine myös hänen suosikkinsa, ja Jarkko Laine on päähenkilö tässä toisessa minua suuresti koskettaneessa esseessä, Rodeota ajan harteilla. Se on eleettömästi kirjoitettu ja tragediaksi muuttuva kuvaus Jarkko Laineen viimeisen kesän alusta.

Laajimmin Järvenpää-Summanen kuvaa Marguerite Durasin (1914-1996) elämää ja tuotantoa. Tunnustus, jonka Järvenpää-Summanen tekee tässä esseessä, on varmasti tuttu muillekin äärimmäisen hienon lukuelämyksen kokeneille – ainakin minulla on sama tunne muutaman kirjan kohdalla: ”Pelkään ensi kokemuksen lumouksen särkymistä, arkistumista, hengästyttävän muiston kalventumista elämänkokemuksen ja tuhansien luettujen kirjojen lävitse siilautuviksi sanoiksi.”

Pelko on hyvin aiheellinen. Itse koin sen, kun aloin yli kolmenkymmenen vuoden jälkeen uudestaan lukea Jack Kerouacin teosta Matkalla.

Anelma Järvenpää-Summanen kirjailijapuolisonsa Matti Summasen kanssa Suomen Kirjailijaliiton 120-vuotisjuhlassa 20.5.2017.
(Kuva/photo: Hellevi Matihalti)

VAIKKA KAIDEPUITA kaaoksen keskellä (jolle tekijä on antanut alaotsikon Kirjanrakastajan tunnustuksia) on ilmestynyt jo pari vuotta sitten ja vaikka se ei ole kovin laaja (133 sivua henkilöluetteloineen), se on minusta niin tärkeä kirja, että se on syytä palauttaa mieliin uudestaan tänä aikana, jolloin kirjan elinkaari lievästi liioitellen on ”vain syksystä jouluun”.

 

Hellevi Matihalti

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: