Tyttö itki kuin lakeus: Barokkia Espanjasta

(Kuva/photo: Wikipedia )

Luemme kirjaa tai lehteä. Pidämme radiota auki. Kuuntelemme, tai olemme kuuntelevinamme samalla musiikkia. Ehkä suljemme pian radion, tai levy on pyörinyt juuri loppuun. Jatkamme lukemista, mutta hetken päästä huomaamme ajattelevamme muita asioita ja meidän on palattava monta kappaletta taaksepäin, sillä mieleemme ei ole tarttunut lukemastamme mitään; emme ole ymmärtäneet tekstiä lainkaan, siltä ainakin tuntuu.

Espanjalainen barokkirunoilija Lope de Vega (1562 –1635) kirjoittaa erään runonsa alku- ja loppusäkeissä: ”Menen yksinäisyyteeni ja yksinäisyydestäni tulen.” (A mis soledades voy,/ De mis soledades vengo.) Joku muukin lienee joskus noin suunnitellut rotkonsa rauhaan hiipiessään. Mutta Lope jatkaa toisella säeparilla ajatustaan perustellen, ja niin on ensimmäinen säkeistö valmis: ”Sillä matkaseurakseni minulle riittävät omat ajatukset.” (Porque para andar conmigo/ me bastan mis pensamientos.) Niinhän sitä on moni itsekseen ja itselleen uskotellut, kunnes on havainnut, että omia ajatuksia on välistä mukava esitellä jollekulle toisellekin.

Pitkässä runossa on myös säkeistö, joka todistelee hyveen ja filosofian vaeltavan sokeiden lailla, niin että toinen vie toista; siis sokea taluttaa sokeaa (vaikka sananlasku väittää, ettei sellainen ole mahdollista). Säkeistön viimeinen säe sanoo tämän kaksikon kulkevan itkien ja kysellen. Toisin sanoen vastausta epätoivoisesti hakien. Ja vaikka Lope de Vega kirjoittaa abstraktioista, hyveestä ja filosofiasta, hän kirjoittaa meistä, ihmisistä; ihmisten luomaahan se filosofia on ja hyve puolestaan filosofisen pohdinnan tulosta käsitteenä ja etiikan toivottavana aikaansaannoksena hyveellisyyden lisääntyessä.

 

Virtud y filosofía

peregrina como ciegos;

el uno se lleva al otro,

llorando van y pidiendo.

Lope de Vega, espanjalainen runoilija ja näytelmäkirjailija, syntyi Madridissa vuonna1568 ja kuoli samassa kaupungissa vuonna 1635.
(Kuva/photo: wikipedia )

 

Itku ei kuulosta filosofiselta, vaikka Lopen runon mukaan joku filosofi sanoi, ettei hän tiedä muuta kuin sen, ettei tiedä mitään. Filosofia on viisauden rakastamista, ja eikö itku ole kaikkea muuta kuin viisasta, pikemmin viisauden puutetta? Vaikuttaakin siltä, että espanjalainen barokkirunous lähenee filosofiassaan eksistentialismia taikka buddhalaisuutta. Eksistentialisteista varsinkin kristillisesti orientoituneet näkivät filosofiansa eräänlaisena ihmisen tuskanhuutona. Buddhalaisuus puolestaan korostaa elämän olevan täynnä kärsimystä, josta vapautuminen on eksistoinnin lopullinen päämäärä.

On filosofisia aaterakennelmia, jotka kehottavat nauttimaan elämästä, heittämään pois huolet ja murheet, sillä kuolema voi kuitenkin pian kohdata. Elämä on katoavaista; nuoruus on kaunista siitä huolimatta ja juuri siksi, että se pian häipyy ja pakenee, kirjoitti keskiajan lopulla Guido Cavalcanti (n. 1255 – 1300). Mutta hän kehotti siitä iloitsemaan, sillä huomisen näkemisestä ei ole takeita. Samoin sanaili vielä runonruhtinas, piispa Frans Michael Franzén juomalauluissaan 1800-luvulla.

 

Keskustelemme ystävämme kanssa, joka selailee lehtipinon päältä ottamaansa julkaisua. Eikä hän huomaa mitä kysymme; vastaus jää saamatta. On kuin hän ei kuulisi enää puhettamme, eikä varmaan kuulekaan. Ja kun teevesi on alkanut kiehua ja ryntäämme nostamaan sen liedeltä ja alamme kaataa sitä pannuun teelehtien päälle, ystävämme huomauttaa jotain lukemastaan tekstistä, mutta emme kuuntele häntä, vaikka kuulemme hänen äänensä, sillä mietimme, mitä panemme teepöytään tarjottavaksi. Vastaleipomaamme leipää ja ehkä kääretorttuakin, joka on jääkaapissa. Niin me ajattelemme ja päätämme niin tehdäkin, mutta unohdamme kääretortun ja pahoittelemme asiaa seuraavana päivänä puhelimessa ystävällemme (hän sanoo kohteliaasti, ettei se haittaa; tarjoilu oli riittävää, leipä teen kanssa yllin kyllin).

Unohdamme kääretortun, koska haluamme vaikuttaa kohteliailta ja kysymme, mitä hän sanoikaan Minna Canthista. ”Ei Canthista, vaan Minna Craucherista, tästä murhatusta murhaajattaresta”, korjaa ystävämme. Ai jaa, mutisemme kattaessamme teepöytää. Huomautamme rouva Canthin kirjoittaneen joskus Kauppis-Heikille jostain tämän teoksesta, että ”stiili on liukasta ja luontevata, keskustelut sujuvat kuin itsestään”.  – Mistä teoksesta? kysyy ystävämme, ja joudumme sanomaan, että sitä emme muista alkuunkaan; vain tuo hauska lausahdus on jäänyt mieleemme. Ja niin unohtuu jääkaappiin voipaperiin pakkaamamme kääretorttu, jota valmistaessamme eilen ajattelimme, että tulisipa nyt ystävä kylään niin saisi maistaa tosi herkkua.

 

Barokkia on sanottu itkuiseksi aikakaudeksi, ainakin tyylihistoriallisessa mielessä. Ranskalainen abbé Jean-Baptiste Dubos (1670 – 1742) arveli, että enempi ihmiset teatterissa nauttivat itkemisestä kuin nauramisesta. Tällä hän tarkoitti, että ihmiset katselevat mieluummin tragedioita kuin komedioita. Saattaa monen kohdalla pitää paikkansa. Mutta kyllä nauraminenkin on nautinnollista. Sitä paitsi koominen ja traaginen esteettisinä kategorioina eivät ole niin vastakkaisia kuin ensi näkemältä näyttää. Antiikin ajoista on niiden sukulaisuutta, yhtäläisyyksiä ja eroja pohdittu, eikä vastausta ole saatu. Ja jos täydellinen vastaus joskus saataisiin, komedia ja tragedia kuolisivat siinä silmänräpäyksessä – ainakin teatterissa. Ja vaikka niinkin kävisi, elämässä kyllä naurettavaa ja surtavaa riittää, pohdittavaksi asti. Ja niin kauan kuin ne ihmistä pohdituttavat, kirjailijat kirjoittavat murhe- ja huvinäytelmiä ja näyttelijät niitä esittävät – ja katsojat rientävät teatteriin.

 

Lakeuden rauha. Pellot, joet, kanavat.  Alankomaat, Pohjanmaa, Tanska, Veneto, Wielkopolska. Mihin tätä yksinkertaista, monen mielestä yksitoikkoista maisemaa voi verrata? Kuvataiteessa Piet Mondrianin (1872 – 1944) kompositiomaalausten suorakaiteet on kulunut vertauskohde; moni on sen rinnastuksen jo tehnyt. Musiikissa samaa yksinkertaisuutta henkii gregoriaaninen ja bysanttilainen kirkkolaulu, niiden varhaisin, yksiääninen muoto. Taikka yhtä lailla nykyajan elektronisesti toteutettu ambiente-musiikki. Harold Budd, Klaus Schultze, Brian Eno.

Lakeudella kulkeminen on melkein mystinen kokemus. Kävellessä sitä ei niin huomaa, mutta autossa istuessa on kuin ei liikkuisikaan. Aivan kuin lentokoneessa pilvien päällä. Lakeuden tempo on verkkainen. Adagio, largo, grave. Onko lakeus vuoren ja kukkulan vastakohta? Ei oikeastaan, niiden vastakohta on laakso tai notko. Lakeus on kuin nollapiste positiivisen ja negatiivisen lukusuoran keskellä. Lakeus opettaa meille moniaistisuutta, koska havaittavaa on niin vähän. Gregoriaanisen laulun tai modernin ambienten soidessa nukahdamme sävelmiin, jotka tulevat aikakausien takaa. Ehkä uni, nukkuminen on sekin eräänlainen nollatila, optiikan polttopiste elämän ja kuoleman välillä. Mutta ovatko unet valhekuvia niin kuin peilit? Ovatko ne peilejä, joita unitila meille näyttää, peilejä niistä asioista, joihin emme valveilla ehdi, muista, tohdi tai halua katsoa?

Espanjalainen runoilija Luis de Góngora kirjoitti myös muutamia näytelmiä. Hän syntyi vuonna 1561 Córdobassa ja kuoli samassa kaupungissa vuonna 1627. (Kuva/photo: wikipedia )

”Tyttö itki ja oli oikeassa”, kirjoitti espanjalainen Luis de Góngora (1561 – 1627). Hänkin barokin runoilijoita. Itku ja oikeassaoleminen; huikea, lähes surrealistinen yhdistelmä. Miten oikeassaoleminen liittyy itkuun? Oikeassa olohan on järkiperäisen pohdinnan ja päättelyn sekä sen havaitsemisen tulosta; itku sen sijaan primitiivinen tunnereaktio, sentimentaalisuuden naurettava huippu. Emmekö ajattelekin näin? Espanjalaiset ilmeisesti eivät. Eivät ajatelleet ainakaan barokissa, eivätkä kaikesta päättäen sen jälkeenkään. Kuinka flamencolaulu on yhä täynnä valitusta! Kuinka suuren murheen valtaamaa Federico García Lorcan (1898 – 1936) runous! Elegisyys ja melankolia viehättävät niitäkin, jotka eivät kestä katsella tragedioita teatterissa eivätkä valkokankaallakaan.

Oikeassa oleminen ilmaistaan romaanisissa kielissä järki-sanaa käyttäen: ranskaksi avoir raison, italiaksi aver ragione, espanjaksi tener razón. ”Lloraba la niña/ (Y tenía razón).” Tyttö itki, ja hän oli oikeassa, siis hänellä oli järkeä. Myöhemmin runo kehottaa vielä oikeassaolevaa sydäntä itkemään: ”Llorad, corazón./ Que tenéis razón.” Góngoran runossa näennäisesti vastakkaiset ja toisensa poissulkevilta vaikuttavat itku ja järki asettuvat yhteistyöpariksi, kulkukumppaneiksi niin kuin Lope de Vegalla elämän arvoitusta itkien kyselevät hyve ja filosofia.  Espanjalaisen käsityksen mukaan filosofia ei voi olla vain kuivakkaa spekulointia, vaan se tarvitsee rinnalleen tunne-elämyksen. Siksi Góngora asettaa samaan säkeeseen kuin elämänkokemuksen ääripäinä rationaalisen pohdinnan ja voimakkaasti ravistelevan tunteen; vasta molemmat hyväksymällä voi elää kokonaisvaltaisesti ja täydesti. Samasta syystä Lope de Vega näkee filosofian olevan hyvettä kohti pyrkivää itkuista kyselyä, kysymysten jatkuvaa esittämistä, vaikka vastaus jäisikin usein saamatta. Tärkeämpää on oikein tehty kysymys kuin väärä vastaus.

Mutta miksi tyttö Góngoran runossa itki? Tämä ei ole ehkä paras mahdollinen kysymys, mutta se on tehtävä. Vastauksen saaminen on kerrankin helppoa; meidän tarvitsee vain jatkaa runon lukemista. ”Syitä on monia”, sanoo tyttö, jolle kertoja on antanut puheenvuoron, ”mutta silmiä kaksi”. Siis lemmensurut! Mutta nyt hyppäämme niiden yli, seuraavainkin vuosisatain taakse.

T.S. Eliot (1888 – 1965) antoi esikoisteoksensa Prufrock and Other Observations (1917) päätösrunolle italiankielisen nimen La Figlia Che Piange (Tyttö joka itkee). Sen mottona on Rooman kansallisrunoilijan Vergiliuksen (70 – 19 eKr.) Aeneis-eepoksen Ensimmäisestä kirjasta erään säkeen alku latinaksi: ”O quam te memorem, virgo?” Siinä Venus tapaa Karthagon metsässä poikansa Aeneaan, joka aloittaa juuri noin:

O quam te memorem, virgo? namque haud tibi voltus

Mortalis, nec vox hominem sonat: o dea certe.

An Phoebi soror? an nympharum sanguinis una?

(Aen. I, 326 – 328)

Voi miten, neitsyt, sua nimitän? Näet kasvosi lainkaan

ei ole ihmisen, ei edes äänesi; liet jumalimpi

tai sisar Foiboksen tahi nymfien liet sukujuurta?

(Suom. Päivö Oksala)

 

Memorem on itse asiassa epävarmuutta ilmaiseva konjunktiivin preesens, joka voitaisiin suomentaa myös konditionaalilla. Antiikin kirjallisuudessa ”miksi nimittäisin/nimittäisimme” on eeppinen formula, toistuva ilmaus. Se on tuttu myös useista liturgisista teksteistä, esimerkiksi Jumalansynnyttäjän troparista I hetken palveluksessa: ”Miksi nimittäisimme Sinua, oi Armoitettu.”  Avuksihuutostikiiranakin se esiintyy: ”Miksi nimittäisimme sinua, Daniel”. Myös Eliot kirjoitti runoja Jumalanäidille, Our Ladylle (Ash-Wednesday, 1930).

Mutta onko Eliotin runon itkevä tyttö, jolle kertoja sanansa suuntaa, Venus? Arvelen, että pikemminkin hän on rakkaussurujensa murtama Karthagon kuningatar Dido, joka Aeneaan hylkäämänä riisti hengen itseltään.

Weave, weave the sunlight in your hair –

Clasp your flowers to you with a pained surprise –

Fling them to the ground and turn

With a fugitive resentment in your eyes:

But weave, weave the sunlight in your hair.

 

ja kudo, kudo valo palmikkoon –

kukkasi paina rintaan kuohuvaan –

ne heitä menemään pois kääntyen

silmien syttyessä vihaan nopeaan:

mut kudo, kudo valo palmikkoon.

(Suom. Yrjö Kaijärvi)

 

Oli vieläkin eräs tyttö, toisessa runossa, toisella aikakaudella, ei antiikissa muttei aika ollut barokkinenkaan. Oli myös ruusu, joka puhkesi kukkaan pajun vierellä sitä syleillen; ja paju rakasti ruusua kovin. Tulipa siihen tyttö, joka poimi ruusun, sen jota paju rakasti. Ja nyt itkee paju, koska tyttö, ajattelematon ja kenties katalakin, vei pajulta tämän rakastaman ruusun.

Paju itkee, sen kyynelet valuvat lehtinä ja alas taipuvina oksina; ne koskettavat paitsi toisiaan myös virtaa, jonka varrella paju kasvaa. Runon kirjoittaja, espanjalainen Francisco Silva y Valdés (1873 – 1940) ei sanone pajunsa kasvavan virran partaalla eikä muunkaan vesielementin liepeellä, mutta niin voimme kuvitella. Eihän runoilija sitä kielläkään. Runon nimi on ”Ruusu ja paju” (La Rosa y el Sauce) ja se esittää itkupajun syntymyytin kertoen, miten pajusta, ihan tavallisesta pajusta kehittyi omanlaisensa, oma laji, se minkä tunnemme itkupajun nimellä. Tai sitten runoilija haluaa sanoa, että itkeminen on pajun elämäntehtävä, joka on täytettävä. – Suomessa pajut eivät itke; ilosta ne puhkaisevat kukkansa kevään ylistykseksi, ja ihmiset poimivat niitä pääsiäiskoristeiksi. Mutta jotkut koivut itkevät, keskellä suloisinta suvea; lehvien kyynelvirrat valuvat kuin hiukset, ehkä juuri sen tytön, joka poimi pajun rakastaman ruusun. Tai sen, jota pyydetään kutomaan valo hiuksiinsa.

Esko Karppanen

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: