”Kirkko on mustasukkainen äiti”

(Kuva/photo: apesound.de )

Absurdi merkitsee mieletöntä tai järjetöntä, siis mielipuolista. Eikö ole ihmeellistä, että mieletön tarkoittaa täyshullua, mutta niin tarkoittaa kai mielipuoli(nen)kin; eihän se ole sama kuin puolihullu. Absurdi voi olla koomista, mutta voi se olla traagistakin. Absurdi voi olla mystistä, mutta se voi olla myös lyyristä. Silloin se ei välttämättä ole koomista sen enempää kuin traagistakaan. Eräs psykiatrinen potilas, muistaakseni Matti Pulkkisen (1944 – 2011) romaanissa Ja pesäpuu itki (1977), sanoo terapeutille, ettei tästä voi kulkea, koska silloin putoamme. Terapeutti kysyy, minne – ja potilas vastaa: ”Sinne.”

 

Mystinen vastaus, tai ehkä paremminkin lyyrinen. Siinä on hulluuden lyriikkaa. Samanlaista kuin Lucian Mielipuolisuuskohtauksessa Gaetano Donizettin Skotlantiin sijoittuvassa oopperassa Lucia di Lammermoor (1835), joka pohjautuu Walter Scottin romaaniin Lammermoor’in morsian. (The Bride of Lammermoor, 1819; suom. 1871). Hulluuteen vajoaminen on putoamista, toisinaan hivelevän lyyristä niin kuin rakkaushuolten temmellyskentäksi joutuneen Lucian laajassa aariassa ”Il dolce suono”, mutta harva meistä silti haluaisi vajota. Kun ei ole tietoa, pääseekö sieltä takaisin.  Hulluus on tottakai myös traagista, lyyrisyydestään huolimatta, niin kuin loppujen lopuksi edellä mainitun romaanihenkilön vastaus. Mutta vastauksen voi kokea koomisenakin. Ainakin silloin, kun ei eläydy potilaan kokemuksiin. Jos tragedian katsoja ei pysty eläytymään näytöskappaleen tai filmin henkilöön, hän ei ymmärrä tragediaa; se jää hänelle vieraaksi. Komedian katsoja sen sijaan tarkkailee tapahtumia ulkoa päin, siksi ne häntä naurattavatkin. Absurdi komedia ja vielä enemmän taidokas klovniteatteri lienevät parhaimpia esimerkkejä. Klovni on yhtaikaa hullu ja pyhimys, traaginen ja koominen. Klovni on ihmisen kuva.

Dino Risi

 

Italialainen elokuvaohjaaja Dino Risi (1916 – 2008) tunnettaneen parhaiten filmistään Naisen tuoksu (Profumo di donna, 1974). Risi oli koulutukseltaan lääkäri, jonka oli toivottu erikoistuvan psykiatriksi. Mutta hän ryhtyikin tekemään elokuvia vastoin vanhempiensa tahtoa. Aluksi lyhytelokuvia.

 

Kiinnostus seksuaalisuuteen ja psyyken ongelmiin näkyy useissa Risin filmeissä. Kenties alkumetreillä pinnalliselta vaikuttavassa elokuvassa Venetsia, sinä ja kuu (Venezia la luna e tu, 1958) päähenkilö on gondolieeri Bepi, jolla näyttää kihlattunsa Ninan lisäksi olevan muitakin naisia. Pian niitä on kaksi lisää, kun gondolieeri alkaa flirttailla kahta kaunista amerikkalaisturistia. Ninan mustasukkaisuus saa lisää polttoainetta, ja Bepin mielikuvitus joutuu sepittämään monenlaista tarinaa naisia rauhoitellakseen. Tarinoita sepittävät monet muutkin elokuvan henkilöt laskelmointitarkoituksessa, lemmenasioissa vallankin.

La moglie del prete, 1971 (Kuva/photo: filmtv.it )

Psykoterapia panee tapahtumat liikkeelle Papin vaimossa (La moglie del prete, 1971; pääosissa Sophia Loren ja Marcello Mastroianni). Katolinen pappi don Mario, koulutukseltaan myös psykologi, työskentelee kirkon palvelevassa puhelimessa, johon itsemurhaa hautova laulajatar ja kirjakaupan myyjätär Valeria Billi unipillereitä napsien soittaa (tietämättä että puhuu papin kanssa). Puhelimen numero on 21 21, kuin muistuttamassa, olisiko parempi elää kahdestaan vaiko sittenkin yksin. Valeria rakastuu papin lempeään, rauhoittavaan ja kauniiseen ääneen. Kun he sittemmin alkavat tapailla, pappikin rakastuu naiseen ja päättää ennen pitkää luopua papin ammatista. – Katolisen papiston selibaatti on elokuvan keskeistä tematiikkaa. Valeria asuu italialaisesti tyypilliseen tapaan vanhempiensa luona. Televisiossa sattuu alkamaan ohjelma, jossa keskustellaan selibaatin aiheuttamista ongelmista, ja nuori nainen alkaa kiinnostuneena seurata ohjelmaa. Mutta perheen isä vaatii vaihdettavaksi kanavaa. Hän on niitä italialaisia, jotka epä-älyllisesti sysäävät vaikeat asiat syrjään. Tytär Valeria sen sijaan edustaa uutta, nuorta ajattelua, joka pyrkii ongelmien ratkaisuun.

Katkelma elokuvasta:

 

’Papinrouva ja ’papin morsian’ ovat absurdeja, käsittämättömiä ilmauksia katolisessa kulttuurissa. ”Onko hän protestantti?” kysyy Valerian äiti tyttären esitellessä papinasuisen sulhasensa. Hetken päästä perheen isä saapuu kotiin ja saa kuulla tyttärensä kihlautumisesta. ”Ei tässä vielä pappia tarvita”, hän sanoo. ”Tuota, minä olen se sulhanen”, vastaa pappi. – Salailu on välttämätöntä, jos selibaattiin sitoutuneella papilla on seksisuhde, olipa se miehen tai naisen kanssa. Ravintolapöydässä don Mario puhuttelee tarjoilijalle Valeriaa sisarekseen; Valeria syyttää Mariota teeskentelystä ja farisealaisuudesta. Rehellisyydestäkään ei tunnu olevan hyötyä. ”Et ole enää minun poika”, huutaa Marion äiti pojan kerrottua päätöksestään luopua pappeudesta perheen perustamisen vuoksi.

(Kuva/photo: Worldatlas.com )

Veneto on seutu, jolle Risi elokuvansa usein sijoittaa. Esimerkiksi Papin vaimo tapahtuu Padovan tienoilla, ja Valeria käy rakastamansa papin kanssa Venetsiassakin. Padovan asemalta lähtee don Mario Roomaan ja Vatikaaniin, luopuakseen pappeudesta.

 

 

Risi sanoi olevansa ateisti, ja ehkä hän sitä olikin. Kunnioittakaamme hänen sanojaan! Mutta hänen ateisminsa on kaukana moukkamaisen vulgaarista ateismista, joka on monesti tunnusomaista poliittiselle ateismille. Harva elokuvaohjaaja on niin kiinnostunut uskonnosta kuin Risi, ja ateistiksi hänen uskonnon ymmärryksensä on hämmästyttävän syvää. Uskonnon keskeinen rooli on luonnollista Papin vaimossa. Mutta uskonnolla on vahva asema myös Venetsia, sinä ja kuu -elokuvassa. Päähenkilö on gondolieeri Bepi, jonka hyvä ystävä on pappi, don Fulgenzio. Nina päättää naida sittenkin nahjusmaisen Tonin, vaikkei kuitenkaan voi elää ilman casanovamaista Bepiä. Nina käy (uuden) sulhasensa Tonin kanssa ripittäytymässä, samanaikaisesti mutta eri puolelta rippituolia; hyvin koominen tilanne, ja papin kannalta kiperä. Komedian luonteeseen kuuluu, että toisilleen lainomaisen mystisesti määrätyt rakastavaiset saavat vihdoin mutkikkaiden ja kohtalokkaiden käänteiden jälkeen toisensa, niin tässäkin.

Dino Risi

Venetsia-elokuvassa on monimielinen kohtaus: se nuori ja komea pappi don Fulgenzio, jolle Nina ja Toni kävivät ripittäytymässä, keskustelee Bepin kanssa innokkaasti ja peseytyy samalla suihkun alla hangaten nautinnollisesti käsivarsiaan ja karvaisia kainaloitaan, ikään kuin pesisi pois hänelle tunnustettuja syntejä ja samalla ehkä omiaankin. Gondolieeri Bepi puolestaan pukeutuu toisessa kohtauksessa papiksi pystyäkseen vapautumaan toisesta amerikkalaisihailijattarestaan, jolle hän on täysin perusteettomasti luvannut mennä naimisiin. Bepi yrittää osoittaa ryhtyneensä vihdoinkin papiksi ja luopuneensa viettelijäelämästään; kumpikaan ei tietenkään pidä paikkaansa. Hivenen liian lyhyen papinviitan alta putoavat Bepiltä gondolieerin housut (tosin ihailijattaren huomaamatta); pappeus on vain kuorta ja roolia, kuten gondolieerin ammatti ja naistenmiehen mainekin. Ei ainoastaan Bepillä vaan myös muilla. Italialaisen – ja laajemmin välimerellisen – miehen pakkomielle, casanovan maineessa pysyminen on niin ikään Risin teemoja. Tässä elokuvassa Bepi saattaa amerikkalaisihastuksensa peräti Venetsiassa moneen otteeseen asuneen ja siellä syntyneen kirjailijan Giacomo Casanovan (1725 – 1798) jäljille.

Episodimaisuus on tunnusomaista eräille Risin filmeille (kuten Vedo nudo,1969; Sessomatto, 1973). Ohjaaja sitoo tapahtumat paitsi temaattisesti myös käyttämällä osin samoja näyttelijöitä jokaisessa episodissa. Katsoja huomaa kaikkien henkilöiden sielunelämässä absurdisti jotain yhteistä, mikä korostuu kun näyttelijä on tunnistettavasti sama, vaikka tilat, tilanteet ja henkilöhahmot roolipukuineen vaihtuvat. Puvuilla ja pukujen vaihdoilla onkin suuri symbolinen merkitys Risin elokuvissa. Esimerkiksi Papin vaimossa Valeria ostaa Mariolle valmiiksi tavallisia vaatteita pidettäväksi sitten kun tästä on tullut aviomies.

(Kuva/photo: .escamillos.com )

 

Risi ei tarkastele kirkon kaksinaismoraalisuutta ulkoapäin eikä halveksuvasti. Siihen hän lääkärinä on liian viisas. Sen sijaan hän vie katsojan asiain keskelle, elokuviensa henkilöiden luo, jolloin näkökulma on heidän ja jolloin kritiikki on kylläkin lempeämpää mutta myös selvempää. Risin metodi paljastaa ikään kuin sisältä päin kirkon – kaikkien kirkkojen – seksuaalimoraalin toimimattomuuden ja ne ongelmat, joihin se johtaa. Elokuvassa Papin vaimo on avoin loppuratkaisu.  Muutos moraalikäsityksissä, varsinkaan niin jähmeän byrokraattisessa laitoksessa kuin kirkko, ei tapahdu hetkessä. Mutta toivoa on, tuntuu Risi sanovan.

 

Esko Karppanen

 

 

Katkelmia Dino Risin elokuvista videoina osoitteessa

https://www.youtube.com/playlist?list=PLCr2Y_VLBrwT1SM40DHfVYMYABuGDJnEq

 

Kokonaisina Youtuben kautta voi nähdä molemmat esseessä esitellyt elokuvat Venezia la luna e tu ja La moglie del prete. Hakua voi täydentää lisäämällä elovan nimen jälkeen tekstin il film completo

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: