”Teille voi käydä huonommin kuin arvaattekaan.”

31/07/2017

Kirjat

Markku Kivinen: Lähetin loppupeli. 2016. Teos

Venäjällä eletään Putinin jäkeistä aikaa, uusi presidentti on nimeltään Ivanov, ja hänen aikanaan ilmapiiri on kiristynyt ja muuttunut entistä ahtaammaksi. Myös hallitusvalta ja kirkko ovat selkeästi yhdistyneet – kirkkoon tulleet rukoilijat huomaavat sen siitä, että perinteisesti on rukoiltu presidentin puolesta – nyt mainitaan myös valtaa pitävän presidentin nimi: ”Rukoilkaamme suuresti kunnioitetun tasavaltamme presidentin Ivanovin puolesta!”

Mutta vielä enemmän: paastonajan saarnassaan, sen ”poliittisessa osassa”, piispa muistuttaa, että Keisarille on Jeesuksen opetuksen mukaisesti annettava se, mikä keisarille kuuluu:

”Bysantista lähtien me olemme ymmärtäneet, että valtio on Jumalan ikoni. – – – Meidän kansakuntamme lähestyy uuden heräämisen aikaa. On Venäjän kevät!”

 

Poliittinen tilanne on uhkaava.”

Muutoksen huomaa kaikkialla. Kun romaanin minä-kertoja, Suomen Moskovan suurlähettiläs Lauri Suominen vie perheensä Malyi-teatteriin Tshehovin Lokkia katsomaan, hän, samoin kuin vaimo Anna, kokee näytelmän ohjauksen samanlaiseksi kuin vuosikausia sitten. Väliajalla hän joutuu muotoilemaan mielipiteensä näytelmästä puolustusministerille, ja pyrkii olemaan mahdollisimman kohtelias:

”- Onhan Tshehov ainutlaatuinen mutta minusta esitystapa on jo aika lailla vanhanaikainen. / – – – / Näin äskettäin Vilnassa tavattoman hienon modernisoinnin Tshehovin Kirsikkapuistosta. Siihen verrattuna tämä edustaa aika vanhakantaista tulkintaa.

”- Niin, tehän olette balttien ja varsinkin virolaisten kanssa kuin veljet keskenään vai mitä? puolustusministeri puuttuu puheeseen. Sävy on ivallinen.”

Kaikki koetaan poliittisella tasolla, kaikkeen yhdistetään politiikka, ja suuri vihollinen on Yhdysvallat. Sen huomaa tietokoneen sotapeleistäkin: Suomisen perheen Vihtori-poika toteaa vihollisen sotilaiden selvästi muistuttavan amerikkalaisia.

Lapsiin kohdistuu toisenlaisiakin paineita: Vihtori on käynyt venäläistä koulua, jossa hänen ainoa kaverinsa on ukrainalainen Igor. Vihtoria ja Igoria kiusataan fyysisestikin rajusti, mutta opettajat eivät asiaan puutu. Kun Suominen itse näkee tappelukohtauksen, miten venäläinen Sergei-poika pahoinpitelee Vihtoria keskellä päivää keskellä koulunpihaa, hän menee rehtorin puheille. Rehtori on periaatteessa samaa mieltä hänen kanssaan, mutta ”poliittinen tilanne on uhkaava.”

”-Minä pidän Sergeille epävirallisen puhuttelun, mutta mitään julkista rangaistusta tästä ei nyt tule. Nykyisessä tilanteessa ei kenenkään kannata tehdä itsestään numeroa. Sergei on vaikutusvaltaisesta turvallisuuspalvelun perheestä.”

Kansallisin motiivein tehty väkivalta on muuttunut sallituksi.

Lopullisen totuuden ja Venäjän odotukset Suomelta Suominen saa kuulla audienssilla Kremlissä itse Ivanovilta. Poissa on kaikki entinen veljeys ja ystävyys – se, mikä vielä Putinin aikana oli leimannut Suomen ja Venäjän suhteita.

 

”Meidän ulkopolitiikkamme on nyt selkeää.”

Mutta myös Suomessa on askellettu eteenpäin: maassa on uusi ulkoministeri, mies, joka vei Suomen Natoon. Niin tämä Nordström, kuin uuden hallituksen lähes koko ministerikaarti herättää Suomisessa vähemmän imartelevia ajatuksia:

”Tuollaista kaveria ei olisi pitänyt valita noin vastuulliseen tehtävään. Ulkoministeriksi on aina tunkua, vaikka harvan rahkeet oikeasti kestävät. Nordström on nuoren polven poliitikkoja. Niitä, joilla on kova hinku, vaikka lahjakkuus puuttuu. Onhan se jämäkänoloinen ja hoikka, kerskailee urheilusuorituksillaan ja reservin yliluutnantin arvolla, mutta todellista kapasiteettia ei ole nimeksikään. Miksi ne ottavat niin suuria vastuita niin vähäisin tiedoin. Koko hallituksessa ei ole juuri ketään, jota voisi katsoa ylöspäin.”  

Ivanovin tapaamisesta Kremlissä ja ilmapiirin yleisestä kiristymisestä Venäjällä Suominen on raportoinut Suomeen – mutta välittäisikö Naton lumoissa ja pahimmassakin tapauksessa Yhdysvaltain pelastukseen luottava Nordström sellaisesta? Hän osaa lisäksi argumentoida, ja sijoittaa voiman tunnossaan Suomisen raportin mappi-ööhön. Hän muistelee tovin, miten myöhään Suominen Nato-kysymyksessä takkinsa käänsi ja toteaa huvittuneena, että Moskovaan ei muunlaista miestä olisi lähetettykään.

 

”Kylmä tuuli tulee taas.”

Toki kirjassa käsitellään muutakin kuin ulkomaansuhteita – Suomisen perhe asuu Moskovassa, ja kirkkaana, hienosti kuvattuna, kaiken juonittelun ja valtakoneistojen keskellä, Vihtorin kohtaaminen on kuin huikaiseva tähdenlento. Eniten kirjan henkilökavalkadista minua koskettikin hänen tulevaisuutensa: millaiseksi se muodostui maailmassa, joka oli syössyt itsensä tuhoon, hävittänyt niin paljon sellaista, mikä muistutti häntä turvallisesta lapsuudesta.

Vihtori, joka pohti, mitä tarkoittaa, kun rakastaa liian paljon – jonka repliikkiin kirja päättyy:

”- Iskä, missä sä oot?”

Markku Kivinen (Kuva/photo: Heini Lehväslaiho / Teos )

”Valta on aina myös pyhä.”

Markku Kivinen (s. 1951) on Helsingin yliopiston Aleksanteri-­instituutin ja Suomen Akatemian Venäjän­tutkimuksen huippuyk­sikön johtaja. Hänet tunnetaan laajalti Venäjän asian­tuntijana, ja hänen tieteellinen pääteok­sensa Sosiologia ja Venäjä (Tammi, 1998) on ilmestynyt myös englanniksi ja venäjäksi. Kivinen on arvostettu asiantuntija Venäjän kysymyksissä, myös ulkomailla.

Vuonna 2015 ilmestyi hänen ja Leena Vähäkylän toimittama teos Venäjän palatseissa ja valtateillä. Kirjan johdannossa Kivinen kirjoittaa:

”Uskonnon paluu yhdeksi venäläisen yhteiskunnan yhtenäisyyden ylläpitäjäksi on epäilemättä suurimpia ideologisia mullistuksia sosialismin jälkeisellä Venäjällä. Tätä ilmiötä valaisee Elina Kahlan artikkeli kansalaisuskonnon ja vallan suhteesta. Kirkon rooli konservatiivisten arvojen vaalijana, eronteko lännestä ja kasvava kansallismielisyys ovat täyttäneet Neuvostoliiton romahduksen jälkeisen arvotyhjiön.”

Pertti Arvola kirjoitti arvostelussaan (Helsingin Sanomat 20.9.2016): ”Lähetin loppupeli ei ole jännitysromaani, vaikka se hieman sellaisen tapaan kulkeekin. Oikeastaan se on romaanin muotoon puettu pamfletti, varoitus siitä, että jos politiikassamme mennään liian pitkälle toiseen suuntaan, paluuta ei enää ole.”

Minä muotoilisin asian näin: Markku Kivinen olisi voinut tästä samasta aiheesta kirjoittaa pamfletin, kuvata siinä aikaa, jota nyt elämme, perustellun puheenvuoron Nato-keskusteluun. Mutta hän valitsi viisaasti ja kirjoitti kaunokirjallisen teoksen.

Sillä fiktion todellisuus koskettaa lukijaa herkemmin ja täydemmin kuin faktan todellisuus, koska romaanissa kuvattuun todellisuuteen lukija voi täysin samastua. Vaikka romaani siis kertoo ajastamme, se täytyi luonnollisesti sijoittaa lähitulevaisuuteen.

Romaanissa kieli vaikuttaa mielettömän paljon tekstin kokemiseen ja omaksumiseen. Markku Kivinen taitaa kielen loistavasti, sallii sen kuvata tapahtumia tylystikin, mutta osaa muuttaa sen oikeissa kohdissa helläksi, jopa runolliseksi.

Lopetus on huikea. Kirjan viimeisestä luvusta, viimeisestä lauseesta on vaikea irrottautua. Kipu jää.

 

Hellevi Matihalti

 

Otsikko ja väliotsikot käsitellystä teoksesta.

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: