Puut, niiden pyhyys

07/08/2017

Kolumni

Kuva/Photo: Hellevi Matihalti )

SAIRAALAN YÖ alkaa aikaisemmin kuin minun yöni kotona. Kun kotona valvon yötä, puoliyö on jo mennyt toisin kuin täällä. Täällä puoleen yöhön on tällä hetkellä vielä melkein neljä tuntia.

Käytävästä kuuluu hiljaisia ääniä. Hoitajat valvovat, tekevät työtään – vuorollaan kaikki nämä nuoret tytöt ja aikuisemmat naiset, jotka hoitavat minua: Tanja, Lilian, Sara, Anniina… Tietenkin he hoitavat muitakin potilaita tällä osastolla, mutta nämä öiset ajatukset ovat vain minun.

Tänä iltana ajattelen puita.

Kirjassaan Tie ylösnousemukseen Munkki Serafim kirjoittaa, miten Kristus kärsiessään ristinpuulla pyhitti puun. Kaikki puut. Puu on pyhä.

 

ISTUN PEIJAKSEN sairaalan sisääntulotien varressa sairaalan rakennuksen seinän viereen asetetulla penkillä. Seinässä lukee Tupakkapaikka. Katselen sisääntulotien varressa molemmin puolin kasvavia heleänvihreitä puita, joka lähempänä sairaalarakennusta kasvavat vain yhtenä rivinä. Otaksun niiden olevan lehmuksia.

Tunnen vain yhden lehmuksen – sen joka keväällä kukkii suloisina vihreinä kukkasina.

Päivä on tämän kesän sään mukainen: taivas on kirkkaansininen, siellä leijuu hohtavan valkeita pilviä, kunnes – taas – yksi tummanharmaa pilvi kiitää valkoisten pilvien ohi ja ropsauttaa milloin hillitymmän, milloin rankemman sadekuuron, niin että minun on jätettävä mukava istumapaikkani ja kiiruhdettava katoksen suojiin.

Mutta puita voin katsella suuren ihastuksen vallassa sieltäkin.

Kun sade on ohi yhtä nopeasti kuin alkoikin, kävelen aivan liki yhtä noista mieltäni ilahduttaneista Jumalan lahjoista, ja hämmästyksekseni huomaan, että ne ovat vasta nyt, elokuussa, täydessä kukoistuksessaan, eikä niiden kukka ole ensinkään tuntemani lehmuksen kukan muotoinen, ei edes värinen.

Tämän puun kukka on melkein valkoinen, ja olen näkevinäni siinä siellä täällä hipaisun pehmeää vaaleanpunaa. Osa kukista on jo lakastunut tai lakastumaisillaan, ja niihin on kasvamassa hassuja pienen kynttilän näköisiä – sanoisinko niitä hedelmiksi? siemenkodiksi? Puu on erilainen kuin mikään aikaisemmin näkemäni puu, ja siitä tulee minulle heti rakas.

 

AIVAN PIAN saan kuulla ystäviltäni Lennulta ja Mikolta, että se on joko metsälehmus tai leikkaamaton puistolehmus.

En välitä, kumpi on oikea nimi, ja voihan sillä olla joku omakin nimensä, mistä minä tietäisin!

Mutta kun nyt on ilta, joka alkaa pimentyä niin kuin elokuun illat pimenevät, istun vuoteellani, ja kaikki huonetoverini nukkuvat jo, ja minä ajattelen tätä minulle erilaista lehmusta, pyhää puuta, Kristuksen kärsimysten mukana elänyttä, joka tietää enemmän kuin minä.

Minä vain uskon.

 

MINUSTA EI ole sattuma, eikä voi olla sattuma, koska sattumaa ei ole – on Isän käden joskus hellää, joskus tiukempaa kuljetusta – että lehmukset puhuttelivat minua juuri täällä, sairaalassa. Ajattelen – kenties lapsellisesti – että laupias ja armollinen Herramme aukaisi silmäni näkemään nämä puut ja salli näiden puiden puhua minulle juuri nyt, kun olisin helpostikin voinut nähdä vain harmaat sadepilvet, jotka karkottivat sinitaivaan ja kultareunaiset valkoiset pilvet.

Sillä sattumaan minä en usko.

(Kuva/phto: Hellevi Matihalti )

Ja vielä myöhäisenä iltapäivänä, ennen uuden sateen alkua, tulivat kyyhkyset. Kaksi niitä oli, sirosti ne askelsivat siinä kivetyllä pihalla, vakavina, eivät lainkaan keikistellen

 

KELLO TIKITTÄÄ huoneen hiljaisuudessa aikaa minun ajatuksilleni – aikaa, joka tässä ajassa vielä on ja on tärkeä. Mieleeni solahtaa jostakin lapsuudessani usein kuulemastani virrestä katkelma: ”…on aikamme kallis, vuotemme virtana vierivi pois…”

Ja senkin täällä tajuan aivan konkreettiseesti, tämän, miten vuodet ovat vierineet, vierivät – monia niitä tuskin lieneekään enää.

Kuin puu syksyllä pudottaa lehtensä, osaisinpa samalla tavalla pudottaa kaiken turhan. Kun uusi kevät tulee, puihin puhkeavat uudet lehdet.

Uusi kevät tulee aina.

 

Hellevi Matihalti

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: