Raivolan kirkon runoilija

Edith Södergran äitinsä Helena Södergranin kuvaamana.
(kuva/photo: Svenska Litteratursällskapet i Finland – SLSA)

       

Uskonnosta voi väärinkäsitettynä tulla   

 sivistymättömyyden lähde silloin, kun   

uskonnolliset ihmiset tulevat kuuroiksi

 maalliselle taiteelle ja tieteelle ja

 väistelevät niitä nerojen vaikutteita,

joiden tarpeeessa ovat.

(Edith Södergran, 1919. Suom. E. K.)

 

Pietarissa syntyneen ja saksalaista tyttökoulua (Die deutsche Hauptschule zu Sankt Petri) siellä käyneen runouden uudistajan Edith Södergranin (1892 – 1923) syntymästä on tänä vuonna kulunut 125 vuotta. Hän muutti vanhempineen Karjalankannakselle Kivennavan Raivolaan muutama kuukausi syntymänsä jälkeen. Kannaksen ilmastoa pidettiin näet terveellisempänä kuin sumuisen kosteita Pietarin säitä; sitä paitsi kaupungissa raivosi kolera. Raivolan tilukset ja sen rakennukset oli ostanut Edithin äidin Helena Södergranin isä Gabriel Holmroos tyttärelleen tämän mennessä naimisiin. Raivolassa oleskelu keskeytyi äidin ja tyttären osalta Edithin aloitettua koulunkäynnin Pietarissa. Sahanjohtajanakin toiminut perheen närpiöläissyntyinen isä Matts Södergran asui nuo ajat Raivolassa.

Matts Södergranin veli ja ensimmäinen vaimo olivat kuolleet keuhkotautiin, joka puhkesi Mattsissakin vuonna 1904. Syksyllä 1906 Matts Södergran otettiin Nummelan parantolaan, mutta sieltä hänet kotiutettiin parantumattomana keväällä 1907. Lokakuussa samana vuonna hän menehtyi. Vuosisadan vaihteessa tuberkuloottiseen keuhkopussintulehdukseen sairastuneista kuoli 70 – 80 % seuraavan 10 vuoden sisällä. ”Onko minussa keuhkotauti!?” huusi 16-vuotias Edith kauhistuneena äidilleen sinä marraskuisena päivänä 1908, jolloin lääkäri oli todennut vasemman keuhkopussin tulehtuneeksi. Uudenvuodenpäivä 1909 toi kysymykseen myöntävän vastauksen: Ysköksistä löytyi tuberkelibasilleja.

Helena ja Edith Södergran siirtyivät Pietarista lopullisesti Raivolaan 1910-luvun alussa. Suurin osa Raivolan kylän asukkaista oli suomenkielisiä. Venäjää puhuvia  oli jonkun verran, mutta ruotsinkielisiä vain muutamia: Södergranien lisäksi postimestarinna ja perheen hyvä ystävä Olga Fabritius sekä lääkäri, nimismies ja joitakuita muita. Isänsä puolelta perniöläistä, äitinsä puolelta nauvolaista sukujuurta ollut Helena Södergran (o. s. Holmroos) oli syntynyt Pietarissa ja puhui kotona ruotsia, ystävien kanssa saksaa ja ranskaa, kauppiaille venäjää, palvelusväen kanssa suomeakin. Kielitaito ja syvä kiinnostus kaunokirjallisuuteen oli pietarilaisen tyttökoulun St. Annenschulen perua. Häämatkalla Närpiöön nuori Helena-rouva oli herättänyt hämmästystä tekemällä havaintoja seudun murteesta ja vertailemalla sitä muihin kieliin kuten esimerkiksi saksaan.

Kun huvilaksi kutsuttu Södergranien asuintalo käsitti 12 huonetta, se oli talvella hataruuttaan vetoinen ja työläs pitää lämpinänä.  Södergranit apulaisineen ja lukuisine kissoineen muuttivat vuoden 1916 lokakuussa tilan toiseen asuinrakennukseen, niin sanottuun pikkutaloon, joka oli jäänyt tyhjilleen sen asukkaan kuoltua.  Ihan pieni ei pikkutalokaan ollut: siinä oli kuusi huonetta sekä lisäksi vinttihuoneita, lasiveranta ja eteinen.

Uuno Kailas suomensi Södergranin runoja jo 20-luvulla. Mutta hänellä oli vaikeuksia löytää suomennoksilleen kustantajaa. Se osoittaa, kuinka vähän suomenkielisellä puolella arvostettiin Södergrania ja yleensäkään modernistista runoutta, vaikka ekspressionismi ja vapaa rytmi tulivat juuri tuolla vuosikymmenellä suomenkieliseenkin runouteen Katri Valan ja kumppaneiden myötä. Esikoiskokoelman Dikter (1916) avausruno ”Jag såg ett träd…” alkaa Uuno Kailaan suomennoksena:

 

Minä näin puun, kaikkia muita suuremman,

tavoittamattomia käpyjä täynnä,

minä näin suuren kirkon ja avoimet kirkonovet

ja ne, jotka tulivat ovista, olivat kalpeat ja väkevät

ja valmiit kuolemaan;

/—/.

 

Jag såg ett träd som var större än alla andra

och hängde fullt av oåtkomliga kottar;

jag såg en stor kyrka med öppna dörrar

och alla som kommo ut voro bleka och starka

och färdiga att dö;

/—/
Södergranien tilalla kuten seudulla laajemminkin kasvoi korkeita lehtikuusia, ja pikkutalon vieressä oli Pyhän Nikolaoksen kirkko. Arkkitehti Ivan Bogomolovin suunnittelema pyhättö oli valmistunut 1881. Mutta Edith oli ehtinyt nähdä Pietarissa monia, paljon suurempia kirkkoja. Runoa ei ole syytä lukea välttämättä kotimaiseman suorana kuvauksena.

Syrjäisen erakon maine on seurannut Edith Södergrania. Mutta Agneta Rahikainen muistuttaa, että Pietari kirja- ja vaatekauppoineen oli Raivolaa lähellä, samoin Viipuri.  Ja sen kautta pääsi Helsinkiinkin helposti. Eikä Raivolakaan ollut kuollut kylä. Paitsi rautatieasema, taajamassa oli 1910-luvulla tiilitehdas, rautatehdas, karamellitehdas ja laatikkotehtaita; saha ja sähkölaitos, yhdeksän sekatavarakauppaa, lihakauppa, apteekki, valokuvaamo, leipomo, suutari. Lähin lääkäri oli Terijoella, muttei sinnekään ollut kymmentä kilometriä pitempi matka. Sitä paitsi lääkäri asui Raivolassa ja saattoi ottaa vastaan potilaita kotonaan.  – On kuitenkin huomattava, että vaikka Helsinkiin pääsi helposti, Edith Södergran ei käynyt siellä enää vuoden 1917 jälkeen.  Oli sairautta, oli tullut puutetta rahasta.

Södergranien kotitalo Raivolassa Kivennavalla.
(Kuva/photo: Edith Södergran/ Svenska Litteratursällskapet i Finland – SLSA )

Edith Södergranin runoutta arvostaneita henkilöitä oli paljon, jos kohta ymmärtämättömiäkin. Lehdissä keskusteltiin julkisesti, onko Södergran mielisairas. Niin kuin sillä olisi merkitystä! Yhden jos toisen taiteilijan ja kirjailijan on tiedetty olleen psyykkisesti epästabiili, mutta taiteen ja kirjallisuuden tuli näyttää tervehenkiseltä. Neurologian dosentti Harry Fabritius kysyi Septemberlyran-teoksen ilmestyttyä 1918 Dagens Pressissä otsikolla: ”Neiti Edith Södergran, näkijä vai huijari?” Hän myönsi Södergranin persoonallisen mielikuvituksen olevan tämän taiteellinen vahvuus, mutta kuitenkin arveli eräiden runojen (”Jungfruns död”, ”Tjuren”, ”Min lyra”) kohdalla olevan syytä lääketietellisestä näkökulmasta pudistaa päätä.

Siteerattakoon tähän Uuno Kailaan suomentamassa asussa edellämainituista yhtä runoa, Neidon kuolema.  Jos tätä Södergranin runoa sattuu lukemaan joku tämän päivän psykiatri, hän voi vapaasti pudistaa päätään, jos tarvis vaatii. Södergranin runous on nimittäin herättänyt psykoanalyytikoissa keskustelua tälle vuosisadalle asti. Ehkä dosentti Fabritius, joka luki runon alkukielellä, huomasi että punakuoriset simpukat (musslor i röda skal) saattoivat viitata myös häpyhuuliin ja vaginaan. Kailaalle kohta näyttää jääneen epäeroottise(mma)ksi kuvaksi. Tynnin suomennos puhuu reilusti punakuorisista simpukoista.

Sen ihanan neidon sielu ei erehtynyt koskaan,

hän tiesi itsessään kaiken,

hän tiesi enemmänkin: muista ja merestä.

Hänen silmänsä olivat mustikat, hänen huulensa vaapukat,

                                                     hänen kätensä vahaa.

Hän tanssi syksylle kellastuneilla kentillä,

hän kyyristyi kokoon ja pyöri ja lankesi – ja sammui.

Kun hän oli poissa, ei kukaan tietänyt,

että hänen ruumiinsa lepäsi metsässä.

Häntä etsittiin kauan impien joukosta rannalta,

he lauloivat pienistä punaisista raakunkuorista.

Häntä etsittiin kauan miesten joukosta, lasien luota,

he riitelivät herttuan keittiön kiiltävistä veitsistä.

Häntä etsittiin kauan kieloniityltä,

johon hänen kenkänsä oli jäänyt viime yönä.

 

Esikoiskokoelman neliosainen runosarja ”Dagen svalnar I – IV” (Päivä viilenee) oli vielä 40-luvulla niin häkellyttävän eroottinen, että siitä karsittiin kaksi keskimmäistä osaa ruotsinkielisissäkin valikoimissa. Ensimmäiseen, Kailaan suomennokseen (1929) kelpuutettiin vain ensimmäinen osa. Eikä kyse ollut sen eroottisemmasta kuvastosta kuin että rakastettu heittää runon kertojan syliin rakkauden punaisen ruusun, jota tämä pitelee kuumin käsin ja joka alkaa pian kuihtua. Ruusun voi tulkita joko fallokseksi tai lesbiaanisesti vaginaksi, nähden kohtauksen rakasteluaktina. Mutta voi sen lukea myös rakkaustunteen hetkellisyyden kuvana.

 

Du kastade din kärleks röda ros

i mitt vita sköte –

jag håller fast i mina heta händer

din kärleks röda ros som vissnar snart…

 

 

Lääkäri ja kirjallisuusesseisti Eva Ström kertoo kirjassaan (1994) lukeneensa runon 16-vuotiaalle tyttärelleen ja sanoo reaktion olleen odottamaton. Tyttären mielestä runo on banaali; noin ei enää kirjoiteta.  Avantgardesta oli tullut tavanomaista.

Tukinuittoa Onkamojoella.
(Kuva/photo: Edith Södergran/ Svenska Litteratursällskapet i Finland – SLSA )

Edithin ystävät olivat tulleet Helena-rouvankin ystäviksi, niin että Kannaksella käyviä kulttuurihenkilöitä pistäytyi Edithin äitiä tervehtimässä vielä Edithin kuoltua tuberkuloosiin vain 31-vuotiaana 1923. Taiteilija Sven Grönvall (1908 – 1975) luonnosteli vuonna 1939 pikkutalon pohjapiirroksen. Siitä näkyy, että Edithin huone kirjoituspöytineen sijaitsi hautausmaan kupeessa, sänky kirkkomaanpuoleista seinää vasten. Viereisen, salina (finrum) toimineen huoneen ikkunan kohdalla kohosi kirkkorakennus. Toisella puolella taloa virtasi Onkamojoki, joka oli sillä kohtaa leveä kuin järvi. Kotjärvestä alkunsa saava Onkamojoki on Suomenlahteen Vammelsuun lähellä laskevan joiston keskimmäinen haara läntisen ollessa Vammeljoki, itäisen Kaivuanjoki.

Vuonna 1930 ryhdyttiin puuhaamaan Edith Södergranille hautakiveä; siihen asti haudalla oli vain valkea puuristi. Kun Södergranin kuolemasta oli kulunut 10 vuotta, Wäinö Aaltosen suunnittelema kapeankorkea kivi paljastettiin kesällä 1933.  Helena Södergranin luona kävi 30-luvulla hautakivihankkeessakin mukana ollut ja jo Edithin eläessä talossa kerran vieraillut kirjailija ja säveltäjä Elmer Diktonius mukanaan ruotsinmaalaiset kirjailijat Gunnar Ekelöf ja Ebbe Linde. Kirjailija ja toimittaja Hagar Olssonin isä oli kirkkoherrana Räisälässä Kannaksella, ja Olssonkin pistäytyi Raivolassa samalla kun oli käymässä vanhempiensa luona, niin kuin oli tehnyt silloinkin kun Edith vielä eli. Suomenkielisiä kirjailijoitakin kävi ja oli käynyt Edithin eläessäkin, kuten Tulenkantajat-ryhmään kuuluneet Olavi Paavolainen ja Ilmari Pimiä. Paavolaisen lapsuuskoti Vienolahan sijaitsi samassa Kivennavan pitäjässä, johon Raivolakin kuului.

Edith Södergranin haudalla oli kymmenen ensimmäisen vuoden (1923 – 1933) aikana puuristi ja penkki, niin kuin Elmer Diktonius proosarunossaan kuvaa.
Kuva/photo : Svenska Litteratursällskapet i Finland – SLSA)

Elmer Diktonius laati Edith Södergranista artikkeleita monien muiden tavoin. Hän kirjoitti myös proosarunon ”I Raivola hos Södergran” (Raivolassa Södergranilla), jonka hän julkaisi teoksessaan Mull och moln (1934) ja vielä myöhemmin teoksessaan Meningar (1957). Se ei ole lainkaan modernistisen vaikea, niin kuin monelle Diktoniuksen runous. Proosarunossa on paljon selkeitä kuvia: Valtavat lehtikuuset, kirkon vihreät kupolit. Merirosvomainen Martti-koira. Suuri kissa nimeltään Liten piehtaroi nautinnollisesti hiekassa. Puutarhassa kurkkuja, karhunvattu- ja viinimarjapensaita. Edithin äiti ottaa avaimen, ja siirrytään puutarhan portin kautta Pyhän Nikolaoksen kirkkotarhaan. Rakastavin käsin hoidettu hauta, valkea risti, penkki.

En liten vild rysk bykyrkogård.

En liten bänk.

Pelargonia, hortensia, ros –

små blommor, ordnade av älskande händer.

Vad detta är Edith.

Vi sitter på bänken och talar om henne.

 

Edith Södergranin nuoruutta varjosti ensimmäinen maailmansota. Toinen maailmansota alkoi vuonna 1939 ja muutti Kannaksella kaiken.  Taidemaalari Sven Grönvall ja kirjailija Ragna Ljungdell vierailivat Helena Södergranin luona loppusyksystä tuona vuonna ja saivat mukaan ison osan Edithin jäämistöä. Raivolaa alettiin evakuoida lokakuussa 1939.  Iäkäs Helena Södergran pakeni muiden kyläläisten kanssa Etelä-Savoon Joroisiin. Matkan rasituksista nääntyneenä hän heti sairastui ja kuoli 78-vuotiaana talvisodan vielä riehuessa tammikuussa 1940.  Jatkosodassa tiedotuskomppaniassa ollut Sven Grönvall kävi vuoden 1943 juhannuksena etsimässä Södergranien kotitaloa ja kirjoitti Elmer Diktoniukselle:

Kirkkoa ei enää ole – ei jälkeäkään siitä. Sen sytyttivät meikäläiset

talvisodan aikana. Sen paikalla on nyt iso autotalli.

Helkkarin ruma autotalli. Sotilaallisen laaja piha peittää tyynesti osan kirkkomaasta ja sen tasatuista haudoista. E.S:n hauta on luultavasti toisella  ja paremmalla puolella piha-aitaa. Hautakiveä ei enää ole. Aivan hävinnyt –  /—/ Hautakumpu on häivytetty olemattomiin. Ainakin minun on hyvin vaikeaa paikallistaa sitä. Muistikuvan perusteella veikkaan että se on pienoinen kohouma ruohikossa, jossa kasvaa rehevää vatukkoa ja rutikuiva lehmus tai vaahtera. Ei kovin paljon. Jollei hauta nyt pian häviä lopullisesti, se pitäisi merkitä tai aidata jotenkin.  (Suom. Raija Mattila.)

Uusi hautakivi tai paremminkin muistomerkki, sekin Wäinö Aaltosen suunnittelema, paljastettiin vuonna 1960 samalle tontille. Muistokivi on yhä pystyssä; Totti-kissakin on saanut muistomerkkinsä.  Miten kävi Södergranien tilusten ja rakennusten? Isoa huvilaa ei enää 1940-luvun alussa ollut. Paloiko se sodassa? On myös arveltu, että Helena Södergran myi sen rakennusmateriaaliksi saadakseen varoja. Södergranien venäläisinä ja ukrainalaisina arvopapereina ollut omaisuus oli kadonnut taivaan tuuliin bolševistien vallankumouksessa vuonna 1917.

Eikö Södergran kirjoittanut mitään ortodoksiseen kirkkotaiteeseen viittaavaa? Kyllä, hänellä on esimerkiksi runo ”Guds moders ros” (Jumalan äidin ruusu), kokoelmassa Septemberlyran (1918, Syyskuun lyyra). Ja todellakin, ikonitraditiossa tunnetaan tyyppi Kuihtumaton ruusu, jossa Jumalanäiti pitelee kädessään ruusua koskemattomuuden ja Kristus-lapsen symbolina. Ruususymboliikka on toki tuttu lännenkin kirkossa, joululauluja myöten: ”Es ist ein Ros’ entsprungen” (On ruusu puhjennunna).  Neitsyt Marian syntymäjuhlaa ortodoksinen kirkko viettää juuri syyskuussa.

 

Jumalan äidin sylissä on ruusu.

Yksikin sen lehti

lääkitsee rujot sydämet.

Jumalan äidin sylissä on ruusu.
Säteileväsilmäinen hymyilee –

kuka haluaa lääkitä myrkyllisen sydämensä?

(Suom. Pentti Saaritsa.)

 

Sven Grönvallin piirroksessa Edithin kuolinvuode on salissa. Siitä näkyi kirkko, aivan vieressä. Puutarhan reunalla, siinä kohtaa missä Södergranien maaomaisuus päättyi, oli aita, kaunis lauta-aita. Aidaspuissa oli yläpäissä kolmio.  Aidan toisella puolella avautui Pyhän Nikolaoksen kirkon hautausmaaa. Paljon ristejä; moni kävi muistelemassa isäänsä, äitiään, isoäitiään; veljeään, ystäväänsä, lastaan, sisartaan; opettajaansa, puolisoaan. Papit olivat toimittaneet siellä muistopalveluksia. Suitsutussavu oli leijunut. Vaikka kannankin syntiinlankeemuksen tahroja…tee minut jälleen paratiisisi asukkaaksi.

Paratiisi. Puutarha. Aidattu alue. Södergranien ja kirkon maata erotti aita. Mutta sama sade kasteli ja ravitsi kasveja aidan kummallakin puolen. Puut työnsivät juurensa aidan toiselle puolen, siellä maan alla. Kastemadot,  toukat ja maamuurahaiset vaeltelivat aidasta välittämättä, se ei heidän kulkuaan rajoittanut. Kun ollaan sillä puolen, tarpeeksi kaukana, maaomaisuus on yhteistä. Niin madot ajattelivat. Ja lauloivat onnellisina kalutessaan vainajia. Hmmm! Hyvää! Ne tuumivat. Herkullista. Ruoho työnsi itseään aurinkoa kohti ja kiitti Luojaa ravintorikkaasta mullasta. Kukka avasi terälehtensä verhojensa suojasta ja ylisti valoa. Lehden vihreys tiesi olevansa osa luonnon tärkeää toimintoa. Kasvi yhteytti, hengitti hiilidioksidia ja eritti happea ihmisten hengitettäväksi. Juuri imi karvoillaan maasta vettä ja ravintosuoloja.  Niin myös me olemme maasta luodut ja siihen samaan maahan me jälleen menemme.

 

Esko Karppanen

 

Posti julkaisi 1992 postimerkkisarjan ”Suomalaisia vaikuttajanaisia”. Kuvassa Edith Södergran.
(Kuva/photo: Posti )

 

 

Lisälukemista:

Diktonius, Elmer: Meningar. Holger Schildts Förlag 1957.

Donner, Jörn: Elmer Diktonius. Elämä. Käsikirjoituksesta suomentanut Raija Mattila. Otava 2007.

Rahikainen, Agneta: Edith. Runoilijan elämä ja myytti. Suom. Jaana Nikula. Schildts & Söderströms 2014.

Rahikainen, Agneta: [Edellisen alkuteos] Kampen om Edith. Biografi och myt om Edith Södergran. Schildts & Söderströms 2014.

Rahikainen, Agneta: Poeten och hennes apostlar. En biomytografisk analys av Edith Södergranbilden. Akademisk avhandling. Humanistiska fakulteten vid Helsingfors universitet 2014. https://helda.helsinki.fi/

Ström, Eva: Edith Södergran. Natur och Kultur 1994. [Sisältää useita saksaksi kirjoitettuja nuoruudenrunoja.]

Södergran, Edith: Dikter och aforismer. Utg. Holger Lillqvist. Svenska Litteratursällskapet i Finland 1990.

Södergran, Edith: Elämäni, kuolemani ja kohtaloni. Kootut runot. Suom. Pentti Saaritsa, Uuno Kailas ja Aale Tynni. Otava 1994.

Södergran, Edith: Kaikkiin neljään tuuleen. Suom. Hilja Mörsäri. Into 2013. [Sisältää suomennettuina ja alkukielellä itsenäisen aforismikokoelman Brokiga iakttagelser (1919) sekä Ultra-aikakauslehdessä (1922)  julkaistun sikermän Tankar om naturen.]

Södergran, Edith: Levottomia unia. Runoja. Suom. Uuno Kailas. Tulenkantajain osakeyhtiö 1929. Näköispainokset: Kirja kerrallaan 2004. Ntamo 2012.

Södergran, Edith: Runoja. Suom. Uuno Kailas. WSOY. Useita painoksia 1942 – .

Södergran, Edith: Samlade dikter. Schildts 1977.

, , , , , , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: