Yhteistä matkaa äiti Marian kanssa

25/09/2017

Kirjat, Kolumni

Sisar Tekla, äiti Marian kanssakilvoittelija, on koonnut äiti Marian laajasta kirjeenvaihdosta kirjan Kirkas pimeys. Suomenkielisen teoksen kansikuvana on kuva äiti Mariasta. Kirja ilmestyi englanninkielisenä nimellä Mother Maria: Her Life in Letters vuonna 1979 ja Kirjaneliö julkaisi Pia Koskinen-Launosen suomennoksen vuonna 1988.

Tutustuin Äiti Maria Normanbylaiseen 1980-luvun lopulla: olen ostanut tai saanut lahjaksi Sisar Teklan toimittaman ja elämäkerrallisella johdannolla varustaman kirjekokoelman Kirkas pimeys (1988, Kirjaneliö) joulukuun 19. päivänä 1989. Myöhemmin olen ostanut Äiti Marian kirjoittaman teoksen Kätketty aarre (1987, Kirjaneliö), jonka alaotsikko kuuluu Ortodoksisen apofaattisen teologian sovellutus. Molemmat kirjat on ansiokkaasti suomentanut Pia Koskinen-Launonen.

Muistan hyvin tuon aikaisen kiihkeän innostukseni Äiti Marian esittämistä ajatuksista, ja seurustelu äiti Marian kanssa kirjojen välityksellä oli sangen intensiivistä.

Mutta siitä on nelisenkymmentä vuotta, ja ajan mittaan molemmat kirjat jäivät kirjahyllyyn – koskettelin niitä vain silloin, kun muutin ja jouduin joka kerta pakkaamaan kirjat vanhassa kodissa ja purkamaan ne uudessa, sekä sijoittamaan joka kerta uudelleen kirjahyllyyn. Ja tietenkin siivotessani kirjahyllyjä, mitä tosin ei kovin usein tapahdu.

Vuosikymmeniä äiti Maria on kärsivällisesti odottanut minua ja vuosikymmeniksi olen lähes kokonaan hänet unohtanut.

Äiti Marian kutsu

Syksy ei ole minun vuodenaikani, syksyn pitkästi pimeät illat joskus ahdistavat minua niin, että täytyy keksiä lämmin ja ystävällinen tila, jossa voi nauttia lämpimästä, silloinkin, kun ulkona tuuli vinkuu ja sade hakkaa melkein vaakasuoraan ikkunoita vasten.

Sinä iltana sade oli tosin ajoittaista ja hiljaista, mutta ikkunan takana oli pimeä katu, jota vain keltaiset katuvalot valaisivat. Jos kadulla joku kulkikin, hän näytti mustalta varjolta, jolla oli varjo – vuorotellen edessä ja takana, kumman katulyhdyn valopiirissä hän kulkikin.

Minä keitin vettä ja haudutin teetä itselleni. Sytytin pöydälle kolme kynttilää, ja istuin pöydän ääreen ja tunnustelin teen hiukan bergamottiin vihjaavaa tuoksua.

Ja – kuinka sen muuten sanoisin kuin juuri niin, kuinka se tapahtui.

Äiti Maria kutsui minua.

Syöpähoidot

Minä kävelin työhuoneeseeni kirjahyllyn luo ja otin hyllystä kirjekokoelman Kirkas pimeys. Nyt on taas tämä kuuluisa sattuma – sattumalta otin sen, en ottanut Kätkettyä aarretta. Tietenkään minä en usko sattumaan.

Äiti Marian elämästä muistin hatarasti luostarin Englannissa mutta aivan selkeästi sen, että äiti Maria kuoli syöpään marraskuun 25. päivänä 1977 65-vuotiaana. Syöpä oli todettu hänessä tammikuussa 1973.

Minulla oli seuraavana päivänä lääkärin vastaanotto Syöpätautien klinikalla – verikokeissa ja tietokonetomografiassa olin käynyt edellisellä viikolla. Vuodesta 2009, jolloin syöpäni uusiutui toisen kerran, olen säännöllisesti muutaman kuukauden välein käynyt noissa kokeissa ja niiden jälkeen aina lääkärini vastaanotolla. Koko tuon ajan olen, muutamin tauoin, saanut erilaisia syöpähoitoja.

Äiti Maria kävi myös saamassa syöpähoitoja Cookridgen sairaalassa Leedsissä. Ajattelen sen aikaisia syöpähoitoja ja niiden sivuvaikutuksia, kun ensimmäisen kerran sairastuessani syöpään syksyllä 1992 hoidot eivät silloinkaan erityisen edistyksellisiä olleet nykyaikaan verrattuna. Äiti Maria kirjoittaa, että hän oli sairaalassa hoidoissa viikon, sen jälkeen hän oli kaksi viikkoa kauhean sairas ja lopulta kaksi viikkoa jokseenkin hyvävointinen.

Iloa ja armoa

Selasin kirjaa ja pysähdyin lukemaan sieltä täältä, mitä äiti Maria sairautensa aikana kirjoitti.

  1. kesäkuutta 1975:

”Sain kasvatukseni hyvin ankarassa metodistiperheessä; ei teatteria, ei tanssia, vaikka kylläkin paljon muuta hauskaa. Koskaan en päässyt toteuttamaan tanssihaluani! Taivaassa niiden on ensi työkseen opetettava minut tanssimaan – tulen vaatimaan sitä tai jotakin vastaavaa.”

  1. elokuutta 1975:

”Mieleltäni ja sydämeltäni olen vielä täysin elossa ja pidän armona tätä tietoista kulkua kohti kuolemaa; se on myös matka, joka on määrä kulkea perusteellisesti ja iloiten.”

  1. syyskuuta 1977:

”…kipua riittää lonkassa ja päässä korvien takana – – – Henki minulla vielä toimii, mutta huumetta täytyy ottaa entistä useammin. – – – Olen hyvin rauhallinen ja onnellinen, ja utelias tietämään, minkälaista toisella puolella on.” (Lihavoinnit sitaateissa minun.)

Ja monia, monia muita riemullisia lauseita.

Enkä koskaan ole mennyt lääkärini vastaanotolle syöpäklinikalla yhtä rauhallisin mielin, kuin äiti Marian kutsun jälkeen. Minulla oli hyvin vahva tunne, etten hetkeäkään olisi ollut surullinen, jos olisin saanut kuulla syövän yhtäkkiä levinneen kaikkialle.

Mutta sain kuulla, että kaikki on ennallaan, ehkä hippusen paremminkin.

Kun äiti Maria ja sisaret Tekla ja Katherine joutuivat jättämään ensimmäisen perustamansa luostarin, heidän uuden luostarinsa sijaintyipaikaksi tuli Normanby, Koillis-Yorkshiren rannikon aukein kaistale lähellä Pohjanmerta.
(Kuva/photo: internet )

Lydia Gysi

Äiti Maria syntyi toukokuun 14. päivänä 1912 Baselissa, Baselissa, Sveitsissä, ja sai nimekseen Lydia. Gysin perhe oli vanhaa arvostettua sveitsiläissukua, ja pikkutyttönä hänet vietiin metodistikirkon palveluksiin säännöllisesti. Hän nautti siitä suuresti – mutta samalla hän kaipasi enemmän kauneutta, jota ei kappelissa nähnyt.

Hän opiskeli sairaanhoitajaksi Zürichin sairaanhoitajaoppilaitoksessa, ja vuonna 1936 hän sai työn Neuillyn amerikkalaisessa sairaalassa, ja muutti Pariisiin. Pariisissa hän pääsi äiti Maria Skobtsovan lähipiiriin, ja rue Lourmelin kirkossa hänet liitti ortodoksiseen kirkkoon isä Lev kesäkuun 7. päivänä 1937.

Tuolloin vielä Lydia Gysi –nimisenä hän alkoi opiskella vuonna 1944 Baselin yliopistossa teologiaa ja filosofiaa, ja väitteli tohtoriksi aiheenaan platonismi ja kartesiolaisuus Ralph Cudworthin filosofiassa. Suuri osa aineistosta oli ollut Englannissa, ja Lydia oli joutunut viettämään pitkiäkin aikoja maassa.

Akateeminen ura oli avoinna Lydialle, mutta hänen kutsumuksensa oli selvä. Hän tunsi sisimmässään yhä suurempaa vetoa luostarilaitosta kohtaan, mutta Englannissa ei ollut ortodoksisia naisluostareita.

Nunna Maria

Avuksi tuli isä Anthony (Bloom), josta sittemmin tuli Surozhin metropoliitta. Hän tunsi West Mallingissa sijaitsevan benediktiiniläisluostarin igumenian Marian, joka otti Lydian aloittamaan luostarikilvoittelunsa luostarissaan. Noihin aikoihin hän kirjoitti kouluaikaiselle ystävälleen:

”On aivan ihmeellistä oppia tuntemaan jokin perinne näin sisältäkäsin ja elää sen yhteydessä; se on todellista ekumeenista työtä. Mutta benediktiinit ovat toinen toiselleen koko maailma, ja on vaikea kuvitella mitään kauniimpaa ja avarampaa maan päällä.”

Syyskuun 24. päivänä 1958 piispa Anthony vihki Lydian nunna Mariaksi Pyhän Marian luostarin kirkossa. Läsnä oli runsaslukuinen seurakunta – niin anglikaaneja kuin ortodoksejakin.

Äiti Marian vietettyä peräti neljätoista vuotta Pyhän Marian benediktiiniluostarissa oli tullutaika perustaa oma pieni ortodoksinen luostari Filgraveen. Äiti Mariasta tuli luostarin igumenia vastaanhangoittelustaan huolimatta.

Äiti Maria kävi syöpähoidoissa Leedsissä sijaitsevassa Cookridgen sairaalassa, joka oli tuolloin erikoistunut vain syöpätautien hoitamiseen. Sairaala suljettiin kokonaan vuonna 2008, jolloin sen korvasi St. James´s Hospitalin Bexley Wing.
(kuva/Photo: internet )

Syöpä opettaa

Äiti Maria oli kuulunut aluksi Moskovan patriarkaatin alaiseen kirkkoon, niin myös pieni luostari. Mutta patriarkka Aleksin kuoleman jälkeen sisaret anoivat luostarille pääsyä Ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen.

Myös luostarin sijainti muuttui. Se joutui muuttamaan karulle paikalle Normanbyyn, Yorkshireen. Samaan aikaan muuton kanssa tuli tieto siitä, että äiti Maria on sairastunut syöpään. Helmikuussa 1975 hän kirjoitti kirjeessään:

”Minusta on hyvä, että sielu niin luonnollisesti mukautuu pitkään matkaan, ja tavallaan niin iloisesti, vaikka tuntuukin siltä, että tämä on omituinen aika kuolla: kun uuden luostarin perustaminen vasta alkaa. Mutta taivaan ajatukset eivät ole maan ajatuksia – mikä voittamaton ilo.”

Ja toukokuussa 1975:

”Hoen jatkuvasti itselleni, että tie on avoin kirkkauteen sillä hetkellä kun kuolen, mutta sitä ennen se ei voi avautua. Miksi toistelen tätä, en tiedä. Miten voisinkaan tietää? Onko se valoa vai pimeyttä? Matkat Leedsiin [syöpähoitoihin] vievät joka kerta askelen eteenpäin. Mutta vähän niin kuin Jeesus-rukous, syöpä itse varovasti opettaa ihmistä ja kääntää hänet ympäri siihen suuntaan, mihin etenee; ilman väkivaltaa, ikään kuin sisältäkäsin.”

Marian rakkaus

Näen tiettyä samankaltaisuutta nyttemmin pyhänä kunnioitetussa rue Lourmelin äiti Maria Pariisilaisessa ja äiti Maria Normanbylaisessa, niin eri tavoin kuin he toiminnassaan toteuttivatkin kutsumustaan – äiti Maria Pariisilainen maailmassa kärsivien ja vainottujen puolesta, äiti Maria Normanbylainen kirjoittamalla ortodoksisuudesta ja kääntämällä tekstejä, joita pieni luostari sitten kustansi. Äiti Maria kirjoittaa lokakuun 19. päivänä 1972:

”Me olemme nyt kolme erämaaäitiä, kaikki kolme kaipaamme hiljaisuutta ja erakkoutta, mutta se täytyy löytää sisäisesti… – – – Julkaisutoiminta oli mieletön uskon uhkayritys…”

Mutta ennen kaikkea molemmissa Marioissa paloi tuli, joka lämmitti ja valaisi ympäristöä olivatpa he missä tahansa. Molempien rakkaus Kristukseen ja lähimmäisiin oli niin suuri, että he iloiten alistuivat siihen kohtaloon, jonka Herramme heille antoi.

He alistuivat siihen niin suurella ilolla, ettei sitä voi edes kutsua alistumiseksi. He elivät kokonaan Kristuksessa ja hänen rakkaudessaan.

 

Hellevi Matihalti

, , , , , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: