”Ei elämää kuin peltoa voi ylittää”

28/09/2017

Kirjat

(Kuva/photo: Siltala )

Annina Holmberg: Tahto ja hohto. Ritva Holmbergin taiteilijantie. 2017. Siltala.

EN KOSKAAN OLE lukenut täydellisempää rakkaustarinaa onnellisine loppuineen edes fiktiona, kuin Annina Holmbergin teos Tahto ja hohto. En koskaan osannut kuvitellakaan, että sellaisen voisi kirjoittaa todellisesta elämästä – siitä huolimatta, että olen aina uskonut mahdollisuuteen rakastaa toista ihmistä kunnes kuolema erottaa. Ja vielä sen jälkeenkin.

Sillä ajatuksenakin happy endiin päättyvä love story tuntuu minusta vähän sentimentaalilta.

Mutta Annika Holmbergin kirjoittamassa kirjassa äitinsä Ritva Holmbergin elämästä ja rakkaudesta teatteriin ei ole hipaisuakaan sentimentaalisuudesta. Sen sijaan se tuo työuran kaikissa vaiheissa esiin sen rakkauden määrän ja kestävyyden, jota Ritva ja Kalle Holmberg tunsivat toisiaan kohtaan ja joka kesti kaikki taiteilija-avioliittoon oikeasti tai kuvitellusti liitetyt vaikeudet – kunnes kuolema heidät erotti. Ja vielä sen jälkeenkin, ”tähtien toisella puolella”.

”Ritvan elämässä oli yksi suuri rakkaus, Kalle. Kaikki muu tuli sen jälkeen, tytär, tyttären perhe, jopa palvotut lapsenlapset, ystävät ja etenkin teatteri. Kun ajattelee, kuinka hurjasti hän rakasti teatteria, tajuaa, ettei mikään mitta riitä kuvaamaan, mitä hän Kallea kohtaan tunsi”, kirjoittaa tytär.

 

TEOS EI TIETENKÄÄN ole rakkauskertomus, sen sanoo alaotsikkokin. Mutta kirja ei silti piirrä kuvaa vain loistavasta dramaturgista ja erinomaisesta ohjaajasta – se näyttää kokonaisen ihmisen, jolla työn lisäksi oli myös perhe ja koti. Tytär tarkasteli hyvin läheltä äitiään – silloin kun tarkasteltava oli lähellä – ja kirjasta huokuu läheisyys ja rakkaus niin äitiin kuin kirjan ”sivuhenkilöön”, isäänkin, mutta tavattoman onnistuneesti liian liki tunkeva läheisyys ja omistava rakkaus ovat poissa. Samanaikaisesti ovat poissa ulkopuolisen tarkkailijan kerätyn aineiston perusteella elämäkerroissa usein esiin tulevat etäisyys ja steriili tiedon jakaminen.

Annina Holmberg ihaili äitiään, ei syyttä, mutta ei kirjoittaessaan ihannoi häntä. Hellyys ja kodikkuus koko teoksessa johtunevat juuri tästä. Hän kirjoittaa Ritva Holmbergin, tahtonaisen, elämän sellaisena kuin sen näki, mutta hän kuuli lukemattomia äidin kollegoita ja ystäviä, ja tuo näiden mielipiteet esille enemmänkin kuin omansa.

En pyri objektiivisuuteen saati aukottomuuteen”, hän kirjoittaa teoksensa alkuluvussa Alussa oli kuolema, ja jatkaa: ”Asetan itselleni vain yhden tavoitteen: kuulla äitini ääni ja saada häneltä vastauksia kysymyksiin, jotka jäivät avoimiksi.”

 

KALLE HOLMBERGIN TIESIVÄT kaikki jopa lakeudella ja Lapualaisoopperan jälkeen nimenomaan siellä. Ritva Holmbergistä sen sijaan tiedettiin varsin vähän – hän kävi Vaasassakin vasta vuonna 1982, mutta silloinkin ruotsinkielisten parissa Wasa Teaterissa, jossa ohjasi Claes Anderssonin EKON! Jopa Närpiöön hän joutui seuraavana kesänä, ohjasi Närpes Teateriin Jussi Kylätaskun näytelmän Runar och Kyllikki. Ruotsinkieliset olivat ottaneen hänet omakseen – Ritva Holmberg oli Åbo Svenska Teaterin johtajanakin, ja Ruotsin puolella hän oli tunnettu nimi, jota suurimmatkin lehdet hehkuttivat, kun hän työskenteli maan eri teattereissa. Jostakin syystä lehdistö Suomessa ei ollut kiinnostunut näistä ohjaustöistä.

Mutta Ritva Holmbergin tahto oli teatterin suhteen yhtä vahva kuin se oli ollut nuoruudessa, jolloin hän oli ilmoittanut Kallen nähdessään: ”Ton mä otan.” Ja otti myös. Hän otti paikkansa teatterintekijänä myös Suomessa niin, että se totisesti oli pakko huomata.

Ritva Holmbergin uran etenemistä teatterissa ainakin minä seurasin kuin jännitysnäytelmää – josta tosin lopun tiesin, mutta en ollenkaan kaikkea sitä, miten voittoon oli kuljettu.

Lisäksi samalla kun kuvaa Ritva Holmbergin taiteen tekemistä Tahto ja hohto kuvaa laajalti suomalaista teatterimaailmaa ja tutustuttaa lukijan laajaan joukkoon teatterimaailman tekijöitä, kulissien toisella puolella, ja se on erinomaisen kiinnostavaa ja tuo eteen myös hassunhauskoja sattumuksia.

Annina Holmberg
(Kuva/photo: Siltala / Laura Malmivaara )

ELÄKKEELLE JÄÄMINEN. Lapsenlapset. Koko perheen liittyminen ortodoksiseen kirkkoon, ja Valamon rauha.

Ja sitten minä aloin itkeä, eikä siitä itkusta ollut tulla loppua.

Kyllä minä tiesin, että Ritva Holmberg on kuollut, ja Kalle Holmberg pari vuotta hänen jälkeensä. Tiesin senkin, että Ritva Holmberg kuoli syöpään.

Niin kysyin itseltäni, miksi minä itken. Siksikö, että ajattelen kuolevani samalla tavoin? Siksi en itkenyt, koska jokainen kuolema on kuitenkin erilainen.

Vasta pitkän ajan kuluttua, kun olin lukenut kirjan kokonaan, käsitin itkeneeni siksi, miten rehellisesti ja aidosti, mutta kauniisti Annina Holmberg on kuvannut äitinsä viimeiset ajat Terhokodissa. Juuri siitä kumpuaa koko kirjan herkkä kauneus, ja se tekee siitä aivan erityisen lukukokemuksen.

 

JA VIELÄ MEIDÄN perheen henkilökohtaiset kommentit:

Minun tyttäreni tunnisti tilanteen oitis siitä kohdin, kun Ritva pani Tyttären kuin piikalikan inventoimaan vaatekaapin sisältöä; vävy lupasi istua tarkkailemassa, etten minä käytä tietokonetta enempää kuin on hyväksi nähty – ja itse myönnän, että riita tietokoneen käytöstä taatusti tulee – ne kieltävät minulta kaiken hauskan eivätkä ymmärrä, että minä teen kuolemaa.

Silti: jokainen kuolema on erilainen.

Oikeastaan kaikkien näiden sanojeni merkitys on hyvin yksinkertainen: Kiitos kirjasta, Annina!

 

Hellevi Matihalti

Otsikko on Marja-Leena Mikkolan suomentamasta Boris Pasternakin runosta Hamlet, jota Annina Holmberg siteeraa kirjansa alkuluvun lopussa.

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: