Sivallus: Nyt kysytään johtajuutta

25/10/2017

sivallus

VASTARANNANKIISKI ON seurannut murhemielin viimeaikaisia uutisia kirkostamme.

Milloin missäkin on käynnissä milloin minkäkinlaista vääntöä asiasta jos toisestakin. Jossain pääosassa ovat joidenkin henkilökohtaiset ongelmat tai henkilökohtaisten suhteiden ongelmat, jossain taloudelliset väärinkäytökset, jossain yritykset savustaa jostain syystä (kateudesta?) epämieluisaksi koettu mutta muita selvästi pätevämpi tai pidetympi henkilö pois työyhteisöstä. Jossain käydään isolla rahalla jatkuvasti oikeutta maallisissa tuomioistuimissa, jossain ei saada kirveelläkään valmiiksi edes tilinpäätöstä ja jossain keskustellaan jopa siitä, onko lasten pieni ahdistelu seurakunnan leirillä nyt lopultakaan sitten niin kauhean vaarallista tai toimenpiteitä vaativaa. Lista on hengästyttävä ja internetin syövereistä löytyy googlettamalla lisää.

Mistä tässä kaikessa on kyse?

 

TÄSSÄ ON YKSINKERTAISESTI kyse kahdesta asiasta: ensinnäkin vakavasta johtamisen kriisistä ja toisekseen liian pienistä ja sisäänlämpiävistä piireistä.

Elävää kirkollista toimintaa ei voida johtaa ylhäältä tai ulkoa käsin, ei niin, että toiminnan enin fokus on kirkon ulkopuolisissa sidosryhmissä, bisneksessä, julkisuudessa patsastelussa tai valtaapitävien hännystelyssä. Sitä ei voida johtaa niin, että ollaan tavattavissa valtion virastoissa noudatettavana työaikana arkipäivisin, esimerkiksi klo 8-16. Ei käy, että jos perustasolla on ongelmia, johto onkin ”matkoilla”, seminaarissa, ulkomailla, kokouksessa, kaikenkarvaisissa istunnoissa. Ei tule kuuloonkaan, että ongelmiin ”palataan myöhemmin” – siis ei koskaan. On irvokasta, jos ongelmia kohdannut työntekijä ei saa ylempänsä tukea tässä ja nyt, vaan joutuu jättämään puhelinvastaajaan viestin tietäen, että mitään responssia ei kuitenkaan ole odotettavissa.

 

VALITETTAVASTI ON myös niin, että useimmat esimiesasemassa olevat joutuvat tai pääsevät tehtäviinsä ilman minkäänlaista johtamiskoulutusta ja liian usein ilman todellista empatiakykyä, taitoa asettua toisen asemaan ja rinnalle ja antaa lähimmäiselle tukea. Joku viisas on jossain sanonut (viite kylläkin unohtunut), että kaikenlainen karriarismi on pahasta, mutta kirkollinen karriarismi suoraan perkeleestä.

Piirimme ovat pienet, sille ei voi mitään. Täytyy kuitenkin muistaa, että Karjala on menetetty iäksi eikä tule enää takaisin. Kotiseuturakkaus on ymmärrettävää ja arvostettavaa, sukurakkaus samoin. Ne eivät kuitenkaan ole valideja indikaattoreita vaikuttamaan virantäyttöihin tai apurahoihin. Tästä asiasta on kautta kirkon historian varoiteltu ja ilmiöllä on nimikin: nepotismi. Sitä on mainittu jopa synniksi.

Kun meillä tulevaisuudessa joudutaan tekemään tärkeitä henkilövalintoja ja muita niihin liittyviä isoja päätöksiä, Vastarannakiiski rukoilee, että tässä esitetyt näkökohdat menisivät erilaisten eturyhmien tekemien lehmänkauppojen ja ennakolta tehtyjen sopimusten edelle.

 

VASTARANNANKIISKEN MIELTÄ lämmittää huomata, että maamme eteläisimmässä hiippakunnassa on viime aikoina vihitty poikkeuksellisen paljon uutta nuorta papistoa. Toivottavasti tämä enteilee sitä, että jossain pääkaupunkiseudun kirkossa (pappilantalon kotikirkossa?) alkaa pian pyörimään täydellinen vuorokauden jumalanpalveluskierto ja pappi on siellä jatkuvasti tavattavissa keskustelua ja katumuksen sakramenttia varten. Sellaiselle olisi tässä kovin levottomassa ajassa totisesti tilausta!

 

Vastarannankiiski

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: