Verta vai verikiveä? Vilkaisu rikoskirjallisuuden peiliin

10/11/2017

Kirjat

Eeva-Liisa Manner oli suomalainen kirjailija, runoilija, kirjallisuuskriitikko ja suomentaja. Hän käytti toisinaan salanimeä Anna September..
(kuva/photo: pinterest.com)

”Ilman sattumaa ei kohtalo koskaan vaihtuisi.”

(Anna September)

 

Pahuus on kiehtovampaa kuin hyvyys. Näyttelijät sanovat pahan ihmisen roolin olevan antoisamman esittää kuin hyvän. Eikä hyvyydestä ole oikein uutiseksikaan, paitsi ehkä katastrofin jälkeen. Lyhyitä olisivat uutislähetykset, jos niissä kerrottaisiin ensisijaisesti hyvistä teoista.

Teatterin alkuajoista murhat, tapot ja muut veriteot ovat olleen senkin keskeistä aiheistoa. Mikäpä muu kuoleman ohella traagista olisi paitsi kärsimyksen jatkuminen, totesi jo Aristoteles (383 – 323 eKr.).

 

Rikoskirjallisuuden voittokululle ei Pohjoismaissa näytä tulevan loppua. Pörssistä johtajilleen ja osakkeenomistajilleen voittoja kiskovat isot kustantajat eivät enää juuri muuta kaunokirjallisuutta julkaisekaan, ja pienemmätkin kustantamot ovat keksineet rikoskirjallisuudesta lypsylehmän, jolla tukea heikkoa taloutta. Rikos myy. Ja on myynyt aina.

Maailmankirjallisuuden tunnetuimpiin romaaneihin kuuluva tarina Raskolnikovista sijoittaa sanan rikos jo teoksen otsikkoon. Rikoskirjallisuus on julmaa viihdettä. Jännityksen nimissä väkivaltaisen kuoleman aiheuttama suru tahtoo unohtua, kun syyttömiä epäillään ja jopa pidätetään murhaajan selville saamiseksi.

 

Minna Canthin (1844 – 1897) yksinäytöksisessä näytelmässä Spiritistinen istunto (1894) paljastetaan henkimaailman yhteydenottosessiot huijaukseksi koomisessa valossa, ei tietenkään tuonpuoleisuutta pilkaten, vaan sen varjolla tehtävää härskiä (liike)toimintaa kritisoiden. Erinomainen koomisen taju on rikoskirjallisuuden poluille siirtyneellä Metropoliitta Panteleimonilla myös uusimmassa romaanissaan Viestejä tuonpuoleisesta (Myllylahti 2017). Meedio on siinäkin paikalla, ja kesken yhteydenoton vainajien maailmaan yleisön naisissa syntyy kina siitä, mitä on soveliasta kysyä. Kukaan ei juuri vakavassa tilanteessa tirskahtele, se ilo suodaan lukijalle. Jo romaanissaan Tapahtui jouluaattona (Kirjapaja 2009) Panteleimon asetti kuolemaa vastaan naurun.

 

Uutuusromaani kritisoi myös bisnekseksi valjastettua hyväuskoisten höynäyttämistä monesta näkökulmasta: terveyttä ja hyvää elämää markkinoidaan vilpillisin keinoin. Oman saunan pesästä otetuista tuhkista valmistetaan terveyspillereitä, joita myydään Lapin tunturikoivukäävän tuhkatuotteina. Kraanavesi muuttuu pulloon pakattuna ja kovaan hintaan markkinoituna parantavan lähteen juomaksi.  Muutettavat muuttaen tässä voinee nähdä eläkkeellä olevan kirkonmiehen kritiikkiä kirkkojenkin suuntaan. Rooman Pietarinkirkon rakennustöitä vauhditettiin keskiajalla myymällä aneita. Tänäkin päivänä eräiden maiden (ortodoksisissa) kirkoissa ja luostareissa esirukoukset elävien ja kuolleiden puolesta ovat maksullisia.

 

Terveyshullutuksena luonnontuotteiden myynnissä saattaa sattua vahinkojakin, jos joukkoon on eksynyt erehdyksessä myrkkykasveja. Niin päästään epäilemään rikosta… Tuoreet uutiset hoitoalalla tapahtuneista potilasmurhista peilautuvat niin ikään Panteleimonin vakavanhauskaan teokseen.

 

Nainen murhatutkijana on jostain syystä suosittu asetelma. Sitä käyttää Metropoliitta Panteleimonkin rikossarjassaan. Poliisin vaimo, nyt jo leski Elisabet Urhonen on ratkaissut monta rikosta. Hänellä pysyy pää kylmänä kuoleman rajan taa kurkottavalla, henkimaailman huuruissa piehtaroivalla kurssillakin, johon hän joutuu osallistumaan ihmeellisen sattuman kautta, todellakin kuin kutsuna tuonpuoleisuudesta.

Nainen selvittää murhamysteeriä – nuoren kummipoikansa kanssa – myös Jalmari Finnen (1874 – 1938) romaanissa Verinen lyhty (1928, 2. p. 2017). Heikkilän vanha emäntä on syvästi uskonnollinen mutta jalat maassa pysyvä. Hänen uskonnollisuutensa on rehellisyyttä ja oikeamielisyyttä kaikkia kohtaan. Hän ei ole kyläläisten vietävissä, kun murhaajaksi syytetään olemattomin perustein milloin ketäkin, ennen kuin välikäräjillekään on ehditty. Vanhan emännän keinot rikoksen ratkaisussa ovat poikkeuksellisia; hän tohtii panna hanttiin jopa paikkakunnan ylimieliselle nimismiehelle, ja murhaajaksi paljastuukin – kuten edellä esillä olleessa Metropoliitta Panteleimoninkin romaanissa –  henkilö, jota juuri kukaan ei ole osannut epäilläkään, tuskin moni lukijakaan. Raha on Finnenkin romaanissa murhan motiivi, ja rahalla kerskuminen paljastaa murhaajan.

 

Nysalor-kustannus on ottanut tänä vuonna Verisestä lyhdystä uuden painoksen, kuten myös toisesta Finnen romaanista Kohtalon käsi (1929).  Siinäkin saapuu viestejä tuonpuoleisesta, kun maaomistuskiistat ja -kieroiluyritykset vievät ennenaikaiseen hautaan monta henkeä ja veisivät enemmänkin, ellei kohtalon kätenä toimiva avulias ihminen saapuisi paikalle. Tässäkin rikostarinassa keskeishenkilöksi kohoaa talon vanha emäntä, joka niin kuin Verisessä lyhdyssäkin yhdessä nuoren, viisaan ja rehellisen miehen kanssa alkaa selvitellä outoja kuolemantapauksia. Molemmat Finnen romaanit tapahtuvat Hämeen maaseudulla 1920-luvulla. Tiloilla asuu kolmekin sukupolvea palvelijoineen, piikoineen ja renkeineen; hevosella kuljetaan, kuljetetaan ja kynnetään, mutta puhelimet ovat jo käytössä.

 

Antero Alpola ohjasi Verisen lyhdyn Yleisradiolle kuunnelmaksi vuonna 1979, ja kuluneena kesänä ja syksynä se on lähetetty uusintasarjana. Sille, joka on seurannut Veristä lyhtyä vain kuunnelmana, kannattaa kertoa, että dramaturgi on muuttanut eräiden henkilöiden nimiä: Suutari on kuunnelmassa Grönroos, kirjassa Berg. Ja Mattilan talo asukkaineen on kuunnelmassa Hakola. Liekö muutos tehty kesken harjoitusprosessin taikka plarit jääneet keskentekoisiksi, kun kuunnelmassa puhutaan toisinaan Mattilan Kallesta, vaikkakin pääsääntöisesti Hakolan Kallesta.  Nimenmuutos on perusteltu, koska murhattu henkilö on Peltolan Matti, josta on puhe koko ajan. Mattilan esiintyminen muutaman keskeishenkilön sukunimenä sekoittaisi kuulijaa, lienee arveltu. Enemmän sekoittaa kuitenkin nimisekaannus, joka ilmenee peräti Areenan sivuilla jaksojen esittelyteksteissä.

Rikoskirjallisuuttakin suomentanut Eeva-Liisa Manner (1921 – 1995) kirjoitti kustannusmaailmaan sijoittuvan salapoliisiromaanin Oliko murhaaja enkeli? Sen hän julkaisi salanimellä Anna September (1963, 2. p. teoksessa Manner: Kävelymusiikkia. Proosateokset, 2003). Romaani laajenee Mannerille tunnusomaisesti pahan filosofis-psykologiseksi jos kohta ironiseksikin pohdiskeluksi. Salapoliisina romaanissa on lääkäri Anna Septemberin puoliso, kustantamon lakimies Otto September; Anna itsekin siis esiintyy romaanin henkilönä. Murhaajaa etsitään myös yliluonnollisin keinoin, suggestion ja eräänlaisen mesmerismin avulla. Anna epäilee murhaajaksi jopa miestään, että tämä on ryhtynyt tutkimaan murhaa vain luodakseen itselleen alibin. Niin toimii Ilmari Peltola Jalmari Finnen romaanissa Verinen lyhty. Mutta Anna jatkaa ajatusta: Entä jos hän itse on murhaaja? Jos hänet on suggeroitu, hypnotisoitu rikollisiin tekoihin?

 

Pseudonyymin valinta on kiintoisa. September on tuttu useissa eurooppalaisissa kielissä syyskuun nimenä, aina kreikkaa myöten (Septembrios). September oli seitsemäs kuu; roomalainen kalenteri alkoi maaliskuusta. Kaikki kuukaudet oli alkuaan nimetty numeroin, kunnes joistain alettiin käyttää jumalten ja jumalina pidettyjen keisarien nimityksiä. Maaliskuu (Martius) sai nimen sotajumala Marsista, kesäkuu (Junius) Juppiterin puolisosta Junosta; heinäkuu puolestaan Julius Caesarista ja elokuu keisari Augustuksesta, niin kuin useat kielet tänäänkin todistavat. Syyskuuta seuraavat kuukaudet jäivät numeraalisiksi ollen yhä monissa kielissä kahdeksas, yhdeksäs ja kymmenes (October, November ja December). – Kaikilla Mannerin romaanin henkilöillä on vertauskuvalliset nimet: erään henkilön sukunimenä Tomba (hauta), toisen Hell (viitaten ensisijaisesti helvettiin eikä kirkkauteen, mutta kaksoisajatusta on vaikea välttää); murhatun kirjallisen johtajattaren nimi on Rosa Mundi (Maailman Ruusu) jne.

Mannerilla on rikosaiheinen runo kokoelmassa Kuolleet vedet (1977). Rikosta selvittää ja salapoliisina toimii kuu:

 

Kuu nousee keskiyöllä                                                                                                      ja tutkii maan kuin luolan.                                                                                          Rikos on tapahtunut,                                                                                          kynnyksellä on veitsi.

 

Kuu kohoaa verenpunaisena ja tutkii myös ”kaikki kaivot”. Päätelmä on sama: ”Rikos on tapahtunut”, on nimittäin saatu lisätodisteita: ”kaivossa on verta”. Mutta kuulla on pimeä puoli, joka pystyy rikoksenkin peittämään. Antiikin runoudesta tuttua valehtelevan kuun (luna mendax) ajatusta käyttäen runo todistaa, että kun kuun kierron myötä paistaa vihdoin musta kuu, eikä kuu siis valaise, voidaankin päätellä: ”Mitään ei ole tapahtunut.” Kritiikin kärki runossa kohdistuu siihen, että rikostutkija ja oikeusoppinutkin voi joskus syyllistyä rikoksen peittelyyn; seikka johon viittaa myös Heikkilän vanha emäntä keskustellessaan yleisen syyttäjän, nimismies Halmeen kanssa Jalmari Finnen romaanissa Verinen lyhty.  Toisaalta valehtelevaksi kuuksi on Mannerin runossa tulkittavissa myös valaiseva kuu, jonka verenpuna heijastuu kaivon veteenkin ja vereksi tulkittuna vie vääriin päätelmiin, juuri niin kuin rikostutkinnassa välistä käy.

 

Runon loppu vihjaa kuun maagiseen suggestioon, jolloin kynnyksellä onkin kala eikä veitsi, veitsi näyttää kuun kajossa kalalta – taikka päinvastoin. Veren kiveksi on kutsuttu korukivenä ja rapautuneessa muodossaan punamultana tunnettua raudan ja hapen yhdistettä hematiittia, kuten myös kvartsirakeista heliotrooppia, jolla on uskottu olevan parantavia ja ennustustaitoa lisääviä voimia. Verikivi (hematiitti) on kivimäisessä muodossaan harmaata, mutta rapautuessaan muuttuu punaiseksi. Murhatun veri näyttää suden tunnilla aamuyöstä (klo 3 – 5), uskomusten mukaan tarkkaavaisuuden silloin vähetessä ja varsinkin kuun valheellisen ja hämärtävän suggestion takia vain maaliväriaineelta, viattomalta punamullalta. Tai, kuten Anna Septemberkin romaanissaan pohtii: Murhaa ei kenties tapahtunutkaan tai se oli psykologinen, Oidipus-nimisen pojan tekemä vertauskuvallinen äidinmurha, fiktio, taiteilijan työ. Ehkei tapahtunut rikosta myöskään Mannerin runossa: verta ei ollutkaan, vain rapautunutta verikiveä.

Vain yö ja lammen silmä

ja suden tunti ja askel

ja kala kynnyksellä

ja haavoitettu tammi

veren kivi ja peitetty kaivo

ja raudan hypnoosi.

                                                                                       Esko Karppanen

 

 

 

Lisää aiheen tiimoilta:

 

Karppanen, Esko: Murha ja pyhät paikat. Kaltio 2/2014.

Karppanen, Esko: Rikoskirjallisuuden aihe on myös teologian ongelma. Paimen – Sanomat 3/2011.

Karppanen, Esko: Tapahtui jouluaattona. Aamun Koitto 23 – 24/2009.

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: