Okko Balagurin: ”Muukalaisuuden tunne katosi Israelissa”

20/11/2017

Haastattelu

Okko Balagurin
(Kuva/photo: Aristarkos Sirviö)

Vaikka istumme Helsingin Myllypurossa, Pyhittäjä Aleksanteri Syväriläisen kappelin tiloissa, ja haastateltavana on Porvoossa asuva kappelin isännöitsijä Okko Balagurin, meidän täytyy aloittaa Israelista. Sillä tänä vuonna Okko Balagurinin osalle on tullut kolme kirkollista tapahtumaa, joista yksi sivuaa Israelia hyvin vahvasti. Kyseessä on Helsingin ortodoksisen hiippakunnan Hiippakuntasäätiön jakama tunnustuspalkinto – ensimmäinen säätiön toiminnan aikana. Ja palkintonsa Okko Balagurin käytti Jerusalemin matkaan Pyhittäjä Aleksanterin kappelilla kokoontuvan raamattupiirin ”matkanjohtajana” ja oppaana. Hän on myös kyseisen raamattupiirin vetäjä.

Israel on Okko Balagurinille aivan erityinen maa.

Kibbutsilta se alkoi

Hän lähti ensimmäisen kerran Israeliin 18-vuotiaana – olisi lähtenyt aikaisemminkin, mutta täytyi saada passi ja holhoojan allekirjoitus sitä varten. Hän sanoo lähteneensä pakoon Suomea, pakoon olosuhteita, joissa eli ja pakoon niitä piirejä, joissa liikkui.

”Näytti siltä, että elämä loppuu ihan siihen paikkaan. Ymmärsin, että täytyy todella irrottautua kaikesta, ja siihen aikaan ei ollut työlupia, ei ollut Schengen-alueita eikä muitakaan mahdollisuuksia päästä pois. Maailmassa kaksi maata, joihin otettiin töihin pitemmäksi ajaksi. Toinen oli Israel ja toinen oli Kuuba. Ajattelin, että Kuubaan lähdölle en ehkä saa suostuteltua holhoojaa allekirjoittamaan papereitani. Israelista en tiennyt mitään, en osannut yhdistää sitä muuhun kuin meidän Raamatun Israeliin, koska en ollut seurannut uutisia. Eivät ne kiinnostaneet siinä iässä”, hän kertoo.

”Silloin oli onneksi vielä kibbutseja, oli vielä mahdollista mennä ilman muuta työlupaa. Oli siis paikka, jossa voi asua ja työskennellä, ja siellä saa ylöspidon ja aivan kaikki. Mukavan elämän. Elintasoni nousi huomattavasti, kun sinne pääsin.”

Kibbutsilla Okko Balagurin teki kaikkia niitä töitä, mitä eteen tuli. Hän huomauttaa, että toimi siellä niin kuin tätä nykyä kirkossakin: hän on tehnyt kaikkea mahdollista kuviteltavaa työtä mitä erilaisimmilla nimikkeillä. Kibbutseilla hän ulkomaalaisten tapaan aloitti hedelmätarhoilla, jossa hedelmien poimimiseen ei kielitaitoakaan tarvita. Varsin pian hän sai paikan sieltä navetalta, sillä eläinten kanssa työskentely kiinnosti häntä kovin.

Yhden vuoden hän oli Juudean vuoristossa, lähellä Jerusalemia, Kiryat Anavimissa, ja käväisi sen jälkeen Suomessa lomalla.

”Sitten lähdin takaisin. Halusin opetella kielen ja hakeuduin kielikouluun, jollaisia jotkut kibbutsit järjestivät”, hän jatkaa kertomistaan, sanoo kaupungin kielikoulujen olleen liian kalliita, kun olisi pitänyt vuokrat ja muut menot maksaa. ”Kibbutsissa sai maksaa omalla työllään. Puoli päivää opiskeltiin ja puoli päivää tehtiin töitä. Sielläkin pääsin omasta pyynnöstäni navetalle, ja opin kovaa vauhtia kielen, koska olin siinä iässä, että halusin tutustua ihmisiin. Samalla opettelin myös englannin kielen – koulussa olin ollut pitkän saksan lukija.”

Tämän jälkeenkin hän palasi vielä Israeliin ja jatkoi heprean opiskelua, niin että tuolloin heprea oli ehdottomasti hänen toiseksi vahvin kielensä. Kielitaito on edelleen hallussa, koska yllättävän paljon Suomessakin on nykyään tilaisuuksia, joissa heprean puhumista voi harjoittaa – muitakin tapahtumia kuin vain turistivierailuja. Hän naurahtaa hiukan todetessaan:

”Vuonna 1971 menin Israeliin ensimmäisen kerran ja siitä aina vuoteen 1978 aika paljon palloilin vain Suomen ja Israelin välillä…”

Hän oli mennyt Israeliin kohtaamaan ”vanhojen kaupunkien raunioita ja jokusia uudisasukasparakkeja. tekemään pelkkää työtä aamusta iltaan ja vapaa-aikana istuskelemaan parakkien portailla”, mutta häntä olikin odottanut iloinen yllätys.

Kibbutsilaisia 1970 -luvulla.
(Kuva/photo: kiryatanavim.com )

”Aivan valtavan suurenmoinen satumaa löytyi sieltä!” hän muistaa yhä innostuneena. ”Tietysti se oli ihan kehitysmaa vielä silloin. Mutta sain nopeasti paljon ystäviä. Ja kun Juudeassa ollaan, myös arabeja oli paljon… kokonaisia arabikyliä ja sieltä kävi meillä monia ihmisiä töissä tai lääkärissä, ja totuin heihin meidän kibbutsilla. Myös heidän kanssaan syntyi syviä ihmissuhteita. Hyvin paljon kuljettiin arabien kanssa pitkin maata. Siinä oli se etu muihin nähden, että pääsin tutustumaan arabikulttuuriin hyvin sisältä päin. Ja pääsin sellaisiin paikkoihin, joihin ei turistina voisi kuvitellakaan pääsevänsä. Arabian kieli ei silloin minuun tarttunut, mutta nyt minulla on halu oppia myös arabiaa ja syksyllä sainkin suoritetuksi 10 opintopisteen verran. Siitä on hyvä jatkaa! Ja tietysti kaikki uskonnot tulisivat siinä ohessa,” hän pohtii.

Ei enää muukalainen

Okko Balagurin on myöhemminkin vieraillut Israelissa, viimeksi vuonna 2008. Ryhmässä oli vajaat kymmenen henkeä ja matkan ensisijainen tarkoitus oli tutustuminen messiaanisiin juutalaisiin. Tuolloinen ryhmä pääsi käymään useissa messiaanisten juutalaisten paikoissa, ja matka oli hyvin onnistunut.

”Asuimme eräässä luostarissa Jerusalemin vanhassa kaupungissa, Via Dolorosalla – numeroa en muista! Mutta oli hieno osoite!” hän nauraa.

”Messiaanisten juutalaisten määrää ei voi tarkkaan laskea, koska he eivät ole rekisteröityneet”, Okko Balagurin tietää. ”Mutta kymmenistä tuhansista on kysymys. Osa heistä kuuluu vanhoihin kirkkoihin, osa kuuluu erilaisiin suuntauksiin ja sitten on sellaisia, jotka eivät kuulu kuin ihan omaan itseensä! He ovat Kristukseen uskovia juutalaisia. Oli mielenkiintoista jutella heidän kanssaan ja huomata, että heillä on ihan niitä samoja ongelmia kuin Apostolien tekoja luettaessa. Esimerkiksi: jos uskoo Kristukseen, pitääkö käydä silti ympärileikattavana, ja kaikki ovat täysin eri mieltä keskenään! Yksi sanoo, että kun kuitenkin olen juutalainen, niin minua koskevat ne ja ne säädökset – mutta sen lisäksi minulla Jeesus Kristus. Toinen sanoo, että koska minulla on Jeesus Kristus, en tarvitse enää vanhaa lakia. Eli ihan sitä samaa, mistä apostolit ja alkukirkon ihmiset kiistelivät!”

(Kuva/photo: Aristarkos Sirviö)

Israel on Okko Balagurinille siinäkin suhteessa aivan erityinen paikka, että häntä koko nuoruuden vaivannut muukalaisuuden tunne katosi siellä.

Monet olivat tulleet jostain muualta. Iso osa kansaa oli palannut diasporasta eri aikoina, osa keskitysleirien kautta. Tosin hän tutustui myös sellaisiin, joiden suvut olivat asuneet tiettävästi aina samoilla seuduilla. Maasta ei missään karkotuksessa viety kaikkea kansaa, ja juutalaisia oli palannut erityisesti Jerusalemiin kaiken aikaa. Vanhan kaupungin juutalainen korttelikin on todella vanha. Ja kibbutseihin oli tullut väkeä kaikkialta maailmasta. Oman väen lisäksi vapaaehtoisia oli kaikista maanosista.

”Jokainen oli liikkeessä, matkalla jostakin johonkin. Ja se sopi minulle, koska olin itsekin levoton.”

Hän piti sitä normaalina olotilana, jossa ei ketään – ei häntäkään – ihmetelty. Hän kokee sillä kaikella olleen parantavan vaikutuksen itseensä.

Kibbutsilaisia 1970-luvulla.
(Kuva/photo: kiryatanavim.com )

”Tunsin olevani turvassa, ja koska olin niin nuori, minut otettiin erityisesti suojelukseen ja sain siellä kibbutsiperheen,” hän kertoo. ”En ollut yksin. Ja minulle annettiin vastuuta, minuun luotettiin. Opetettiin, sanottiin, että kyllä sinä pärjäät. Muutkin ovat oppineet. Minä olin silloin niin jumissa täällä Suomessa. Kuvittelin, että olen niin tyhmä ja ruma ja vaikealuonteinen – kaikkea mahdollista ikävää. Että minusta ei koskaan tule mitään. Ja minulla oli lisäksi äkkipikainen luonne, joka vei minut usein hankaluuksiin muun yhteiskunnan kanssa. Kukaan ei uskonut, että minusta koskaan tulee kunnon kansalaista – sanottiin joskus, että tulet päättämään päiväsi vankilassa! Että luonteesi saa vielä suuren murheen aikaan.”

Kun kuuntelee Okko Balagurinin viime sanoja, ei mitenkään voi uskoa eikä ymmärtää, että hän kertoo itsestään. Hän sanookin joutuneensa elämänsä aikana tekemään töitä vihanhallinnan kanssa ja tuntevansa nyt itsensä niin, ettei enää ole tunteiden vietävissä. Hän lisää vielä, että tästä kaikesta on ollut hänelle runsaasti hyötyä myös työssä, koska hän ei ole vain ymmärtänyt tällaisia asioita – hän on ne itse käynyt läpi.

Kirkon hyväksi ja Jumalan kunniaksi

Okko Balagurin pitää Itä-Helsingissä raamattupiiriä nyt neljättä talvea. Raamattupiiriläiset ovat paljolti samoja alusta lähtien, mutta myös uusia on tullut vuosittain. Osallistujat ovat hyvin innostuneita ja sitoutuneita Raamatun tutkimiseen, ja niinpä kokoontumisia on nykyään viikoittain – kun piiri alkoi, kokoonnuttiin kerran kahdessa viikossa. Pyhiinvaellusmatkalla Jerusalemissa oli 16 raamattupiiriläistä.

Mutta Okko Balagurin on Pyhittäjä Aleksanteri Syväriläisen kappelille paljon muutakin kuin sen isännöitsijä ja raamattupiirin vetäjä. Sitä suorastaan hengästyy, kun kuuntelee hänen luettelevan töitään ja vapaaehtoistoimintaansa. Hän on laulanut kuorossa, toiminut lukijana ja ollut kappelin vahtimestarina ja isännöitsijänä, hän on ollut valtuuston jäsen ja neuvoston jäsen ja eri toimikuntien jäsen. Hän on toiminut uskonnonopettajan sijaisena ja aikuisopettajana ja vetänyt sururyhmiä Tanja Wileniuksen kanssa ja kirkkoherran, isä Markku Salmisen kanssa kahta vaikeasti sairastuneille tarkoitettua ryhmää.

(Kuva/photo: Aristarkos Sirviö)

Itse asiassa Okko Balagurinia voi hyvällä syyllä sanoa koko Pyhittäjä Aleksanteri Syväriläisen kappelin sieluksi ja sen primus motoriksi.

Kappelihan ei ole aina sijainnut Myllypurossa – ei, sen ensimmäinen sijaintipaikka oli Mellunkylässä.

”Mellunmäkeä emme aikoinaan voineet kovin paljon suunnitella, koska siellä kantavat seinät olivat paikoillaan ja tila oli täysin erilaiseen toimintaan suunniteltu eikä sitä voinut muokata,” Okko Balagurin kertoo.

Mutta Myllypurossa kaikki oli toisin.

”Saimme ihan alusta alkaen suunnitella kaiken, koska tässä oli vain suuri tyhjä halli. Siihen tehtiin uusia erilaisia tiloja. Saimme ensimmäisenä valita, mistä ja minkä muotoisen tilan haluamme. Seurakunnassa oli silloin kiinteistöpuolella kaikkea muuta, eivätkä ne oikein osanneet hahmottaakaan tällaisen paikan tarpeita. Yritin tehdä listaa, mitä tiloja ja kuinka paljon tarvitaan, mutta ei se kuitenkaan auennut. Lopulta istuin pöydän ääreen ja otin ruutupaperia ja rupesin piirtämään – tein kolme eri pohjavaihtoehtoa ja vein ne seurakuntaan ja esitin ne. Yksi niistä miellyttikin sekä kiinteistöpäällikköä että isä Teoa, joka hoiti silloin kirkkoherran tehtäviä. Tykkäsivät siitä. Pär Silèn teki viralliset piirustukset. Sitten oli iso palaveri, siellä oli kaupungin arkkitehti, insinöörejä, rakennusmestareita – eli meitä oli iso porukka. Pärillä oli laitteet mukana ja sitten vielä tarkennettiin, voisiko tuosta ottaa vähän sisään päin ja noin ja noin – ja hän sillä laitteellaan ´nap-nap-nap´, ja siinä oli taas kuva, millaiselta muutosten jälkeen näytti. Se oli ihan kuin sellaista magiaa – todella upea laite. Hän suunnitteli kappelin ja keksi myös käännetyn akselin, joten saimme kaikesta vielä parempaa!”

Tarkoitus on, että kappeli pysyisi nykyisessä paikassaan pitkään. Ja miksi ei pysyisi: vuokraajan ja vuokranantajan toiveet käyvät yksiin, sillä kaupunki, jolta tilat on vuokrattu, toivoo mahdollisimman pitkä aikaista vuokralaista.

Metropoliitta Ambrosius vihki Okon lukijaksi Pyhittäjä Aleksanteri Syväriläisen kappeliin 13.4.
(Kuva/photo: Hellevi Matihalti)

Paljon Okko Balagurin on todellakin kirkon ja seurakunnan eteen työtä tehnyt. Ja se toinen kirkollinen tapahtuma tuli hänen osakseen suurena torstaina 13.4. Toki hän on toiminut jo vuosikaudet lukijana, mutta tuolloin metropoliitta Ambrosius juhlallisesti vihki hänet tähän tehtävään. Puheessaan metropoliitta lausui tämän vihkimyksen olevan ensimmäinen – sen jälkeen voi ehkä odottaa muita vihkimyksiä pappeuden tiellä, ja marraskuun 12. päivänä hänet vihittiinkin alidiakoniksi.

Diakoniatyö alulle Virossa

Myös naapurimaassa Virossa Okko Balagurin on ollut paljon esillä diakonian ja saattohoidon tiimoilta. Metropoliitta Stefanoksen neuvosta häneen otettiin yhteyttä, pyydettiin tulemaan ja vetämään kursseja. Hän sanoo kurssien olleen sikälikin hyviä, että myös hän itse sai niistä paljon, vaikka hiukan naurahtaen kertoo, ettei tiedä edes sitä, mistä ihmiset kursseille tulivat, kuinka olivat saaneet tiedon näistä kursseista. Hän ei liioin tiennyt, olivatko ihmiset ortodokseja vai luterilaisia, kuuluivatko ylipäätään kirkkoon vielä.

Okko luennoi kuvassa Tallinnassa talvella 2010 diakoniatyön vapaaehtoisille Viron ortodoksisen kirkon (EAÕK) keskustalossa.
(Kuva/photo: Aristarkos Sirviö)

”Mutta hankalaa oli se, ettei Virossa ollut mitään ennestään. Täytyi ruveta täysin tyhjään rakentamaan ja antamaan ideoita ihmisille”, hän muistelee. ”Ideoita siitä, mitä se voisi olla Virossa. Suomessa meillä on hoidettu asiat tietyllä tavalla, mutta kopiota siitä ei voinut rakentaa Viroon. Täytyi ottaa huomioon heidän olosuhteensa ja heidän historiansa. Täytyy suunnitella ja katsoa, miten ajatukset ja ideat istuvat siihen.”

”Huomasin kuitenkin, että kaikkein eniten he halusivat tietää juuri kuolemaan liittyvistä asioista, ja minä ymmärsin sen meidän saattohoitopuolen kautta, koska me teimme paljon yhteistyötä niissä merkeissä Tallinnan kanssa. Edelleenkin kuolema on siellä tabuaihe. Siitä ei oikein puhuta – esimerkiksi, jos potilas on kuolemassa, hänelle ei välttämättä kerrota sitä. Omaiset eivät halua kerrottavan hänelle, että hän kuolee. Tästä haluttiin nyt kursseilla puhua, siitä ja myös siitä, kuinka kohdata kuolemaa. He varmaankin halusivat erityisesti omaksi rakennuksekseen käydä näissä tilaisuuksissa. Ja he olivat myös tavattoman innostuneita.”

Hän pohtii, että Suomessa on ollut helpompaa, kun on kutsuttu johonkin tilaisuuteen.

”On olemassa jonkunmoista pohjaa taustalla. Esimerkiksi kuinka sururyhmiä pidetään. Kun pidin saattohoitoon ja kuolemaan liittyviä tilaisuuksia Kuopiossa ja Jyväskylässä, sieltä oli jo valmiiksi sanottu, mitä he haluavat käsiteltävän. Tampereella oli diakoniatyötä kartoittavaa toimintaa, miten eri tilanteet hoidetaan. Kävin talven ajan aina silloin tällöin ja pidin koko lauantain kestävän session. Lopulta rakennettiin oma Tampereen malli. Käytiin diakonian eri alueita läpi ja lopulta etsittiin, mitä se voisi olla Tampereella. Virossa oli siis täysin tyhjää, mitään ei ollut valmiiksi pohjalla. Kaikki oli keksittävä itse, sekin, mistä voi aloittaa. Mutta se oli kokemus. Sain olla Tallinnassa ja Pärnussa, tehdä näitä tilaisuuksia – ja tietysti vielä sain tutustua ihmisiin siellä!”

Jumalan etsimistä

Kun ihminen on työskennellyt saattohoitokodissa, vetänyt sururyhmää omaisensa menettäneille ja vaikeasti sairaiden ryhmää, sitä hyvinkin helposti miettii tykönään, mikä on ollut kimmoke siihen, että hän on kokenut nämä alueet niin tärkeiksi, voi sanoa läheisiksi, että on niin suunnattoman työpanoksensa antanut niille.

Okko Balagurin kertoo lapsuudessaan ja nuoruudessaan menettäneensä monia läheisiä ihmisiä. Hän uskoo, että perimmäinen halu lähtee niistä kokemuksista, tajuaminen, että sellaisessa tilanteessa tarvittaisiin toinen ihminen. Israelissa ollessaan hän kuuli, että Euroopassa on ruvettu perustamaan saattohoitokoteja, joihin mennään kuolemaan, ja että siellä on myös vapaaehtoisia.

”Muistan silloin ajatelleeni, että hei toi on hyvä juttu – tommosta tarvitaan. Mutta en tietenkään ajatellut, että minä sinne menisin mukaan. Ajattelin vain, että vihdoinkin on keksitty jotain hyvää. Minun aikani tuli vasta myöhemmin, etsikkoaikani jälkeen, kun olin löytänyt Jumalan…”

Sillä Jumala oli ollut hyvin kateissa Okko Balagurinilta ennen Israeliin lähtöä, eikä hän suinkaan siellä palavana pensaana ilmestynyt. Toki hän oli kristitystä perheestä, mummo oli innokas Raamatuntutkija ja kuljetti Okko-poikaa luentoja kuuntelemaan ja keskustelutilaisuuksiin, joissa aikuiset väittelivät, ja raamattupiireihin. Hän heittää nyt hyvänä kuvauksena kasvatuksestaan:

”Siinä, missä muille lapsille luettiin iltasatu, minulle luettiin Vanhan Testamentin kertomuksia!”

Suku tuli Karjalasta, hänellä ei ollut omaa perhettä, ja hän koki jatkuvasti olevansa muulle perheelle ”se muu”. Siitä tuli kaiketi tämä itsensä muukalaiseksi tunteminen…

Nuoruus Helsingissä, Espoossa – rajoilla Leppävaarassa, Mäkkylässä Pitäjänmäellä – se nuoruus vei hänet noille poluille, joilta piti paeta Israeliin samalla, kun pakeni muukalaisuuttaan. Noista ajoista ja Jumalan löytämisestä hän itse kertoo:

”Ensiksi olivat ne välinpitämättömyyden vuodet, vaikka jotenkin tiesin kaiken aikaa, että pitäisi se Jumalakin jotenkin huomioida. Lapsuudessani vanha kansa puhui ´etsikkoajasta´, ja kai minulle tuli sellainen etsikkoaika. Se tuli niin voimakkaana minun päälleni, että kerroin jopa kavereilleni, jotka eivät itse usko, miten minulla on hirveä Jumalan nälkä. Ja minä etsin ja etsin – en oikein tiennyt, mihin minun pitää uskoa. Mitä se semmoinen usko oikein on? Kävin kaikissa erilaisissa hengellisissä tilaisuuksissa, mitä vain oli.  Katsoin Hesarista kohdan ´hengellistä´. Tuolla ja tuolla ja tuolla, ja minä kävin niitä läpi. Mutta kaikissa niissä minulle tuli sellainen olo, että joo, kyllä Jeesus asuu täällä, mutta ei ole kyllä nyt paikalla, kun minä häntä tarvitsisin. Eli en löytänyt. Ihmiset olivat ihan vilpittömästi innoissaan, mutta minä en löytänyt sitä mitä etsin. Ja koko ajan minua kaihersi takaraivossa se ortodoksinen kirkko, se oli tullut sinne joskus murrosiässä. Mutta ajattelin, että ei, ei sitä kuitenkaan. Kunnes menin kerran isä Aleksanteri Korelin puheille, ja siitä se sitten lähti. Olin käynyt siellä ja täällä palveluksissa, mutta en ollut rohjennut keneltäkään mitään pyytää. Mutta sitten …ja muistan, että minusta tuli heti aktiivi. Heti aloin laulaa kuorossa, kohta aloin lukea ja heti kohta aloin toimia ponomarina. Olin vahtimestarin sijaisena, tein sitä ja tätä … lähdin heti ihan täysillä. Missä vain oli palvelus, niin sinne ja heti. En ollut silloin vielä naimisissa, joten olin vapaampikin. Oli aamupalvelukset, ehtoopalvelukset liturgiat ja vigiliat. Minä olin oikein suurkuluttaja! Kirkon suurkuluttaja!”

Avoimesti kuolemasta

Mutta ei se jäänyt siihen, Okko Balagurin ei vain oman kaipuunsa tyydyttämiseksi ja sielunsa pelastukseksi jäänyt kirkon antimien suurkuluttajaksi. Hän käsitti, että elämällään piti tehdä jotakin järkevää. Ja tuolloin tuli ensimmäiseksi ajatukseksi, että hän halusi saattohoitoon mukaan.

Israelilainen sotilas rukoilee Siinailla Jom Kippur – sodan aikana.
(Kuva/photo: IDF )

”Kuolema oli tullut valitettavan läheiseksi. Israelissakin ollessani siellä saamistani kavereista hyvin moni kaatui Jom Kippur –sodassa. Ensin oli ollut huoletonta nuoruutta, sitä tavallista mitä kaikilla on. Ja yhtäkkiä alkoi tulla ruumissäkkejä. Elämä muuttui kokonaan –  ilmapiiri muuttui hirveän pessimistiseksi. Ennen oli sanottu iea tov – kaikki käy hyvin lopulta! Mutta sitten ihmiset alkoivat sanoa haja tov – ennen oli hyvin.”

”Ja juuri kuulin, että se oli kova sota ja niitä traumoja edelleenkin hoidetaan Israelissa. Että kuolema oli siellä koko ajan läsnä. Kun olin käynyt henkilökohtaisesti läpi sen surun, niin tajusin, että tarvitaan ensinnäkin joku ihminen, joka ei pelkää kuolemaa – ei niin paljon, ettei uskalla mennä lähellekään kuolevia eikä vaikeasti sairaita. Sellaisia ihmisiä tarvitaan, ja toisaalta, kun on itse käynyt surun läpi, jaksaa olla muiden kanssa, jaksaa kuunnella sitä surua ja olla siinä surun ilmapiirissä halvautumatta itse. Tajusin, että tämä on yksi minun vahvuuksistani.”

Sen jälkeen tehtävät alkoivatkin kasaantua – etkö voisi, kun olet jo tehnyt sitä ja sitä… Omassa seurakunnassaan olevan sururyhmän hän on kokenut hyvin tärkeäksi. Työtä on nyt tehty viitisentoista vuotta, ja se jatkuu yhä.

”Mutta sen huomaan, että itse olen jo vähän väsähtänyt. Väsähtänyt siihen ainaiseen kuoleman läheisyyteen”, hän sanoo avoimesti.

Hän on kuitenkin hyvin tyytyväinen, että kuolemasta on opittu puhumaan avoimemmin.

”Nuoruudestani muistan, että kuolemasta ei saanut puhua, kuiskailtiin ja supistiin vain. Oli vähän sellainen vanha kalevalainen ajatustapa, että jos sanoo äänen jotakin, se tapahtuu – sen takia ei voi sanoa ”susi” vaan täytyy sanoa ”hukkanen”. Uskottiin, että kerätään kuolemaa lähelle, jos siitä puhutaan.”

Okko on Pyhittäjä Aleksanteri Syväriläisen kappelin isännöitsijä.
(Kuva/photo: Aristarkos Sirviö)

Teologian opiskelua

Jo Israelissa Okko Balagurinia oli kannustettu aloittamaan opiskelu, mutta tuolloin ajatus ei vielä tarttunut häneen. Niin lujasti oli mieleen iskostunut tunne, että hän ei pysty siihen – olihan koulu mennyt varsin huonosti.

Kuitenkin Suomessa hän aloitti iltalukion ja huomasi, että opiskelu oli peräti kivaa ja ennen kaikkea helppoa. Niinpä hän jatkoi yliopistossa, ja siellä kaikki sujui vielä paremmin kuin lukiossa.

Pohtiessaan opintojensa suuntaa Okko Balagurin sai neuvon, että hänelle voisi sopia teologia.

”Vastasin, että se todellakin on viimeinen asia maailmassa, mitä haluan opiskella! Mutta eipä mennyt kuin pari vuotta, niin löysin itseni teologiaa opiskelemasta Joensuussa.”

Helppoa sekin oli hänelle, ja hän arvelee helppouden johtuneen siitä, että aihe kiinnosti häntä suuresti.

”Olin viikonloput Helsingissä ja viikot Joensuussa. Junamatkoilla luin tentteihin ja kirjoitin esseitä. Helsingissä tietysti kävin aina kirkossa. Mutta opiskelin myös Helsingin yliopistossa eksegetiikkaa, olin hankkinut oikeuden suorittaa myös siellä. Juuri Vanha testamentti kiinnosti minua, ja Helsingissä oli hyviä luennoitsijoita. Vanha testamenttihan oli jäänyt jo lapsuuden kodista mieleeni!”

Vanhan testamentin kiinnostavuus saattaa Okko Balagurinin mielestä johtua siitä, että siinä on niin monta erilaista kirjaa. Ja koko Raamattua ajatellen – sehän on oikeastaan teologinen kirjasto. Silti punainen lanka löytyy sieltä aina.”

Hän teki huomioita Vanhan testamentin lopusta – miten siitä siirryttiin yhtäkkiä Rooman vallan aikaan, ja käsitti, että välistä puuttui monta kirjaa. Mutta nekin hän löysi ja toi myös raamattupiiriin tutkittavaksi, ns. apokryfikirjat.

Pitkä matka ajassa ja paikassa

Ajallisestikin Okko Balagurinin matka on ollut pitkä. Matkan varrella koettu on muokannut häntä monin tavoin, ja niistä kokemuksista, niiden tutkistelusta hän sanoo löytäneensä itsensä.

Hän muistaa nuoruuden ujoutensa, ja hän sanoo lähes sairaalloiseksi, hän kertoo, miten kuvitteli koko loppuelämän kärsivänsä siitä. Mutta siinäkin suhteessa Israelissa vietetty aika oli käänteentekevä:

”Jotenkin vapauduin siellä, ja kun tulin käymään Suomessa, kaikki tutut sanoivat, että sinä olet muuttunut täysin toiseksi ihmiseksi. En osannut enkä osaa selittää, mutta ympäristö Israelissa oli kuitenkin saanut aikaan tuon muutoksen. Tosin en silloinkaan voinut edes kuvitella, että puhuisin suurelle yleisölle ja esiintyisin jossain suuressa saattohoitoseminaareissa, joissa on paljon lääkäreitä ja muuta ammattihenkilökuntaa minua kuuntelemassa. Mutta ujoudestakin olen päässyt, saanut sen alueen itsestäni hallintaan.”

Ehkä ihmisessä on voimavaroja, jotka hänen vain pitää löytää?

Koko pitkän keskustelumme ajan Okko Balagurinin jaloissa on nukkunut mustanharmaa lyhyeksi trimmattu pumi. Okko Balagurin, samoin kuin hänen vaimonsa kanttori Daria Balagurin, on hyvin eläinrakas – kibbutseillahan hänen mielityötään olikin eläinten hoitaminen. Perheessä on ollut aina vähintään yksi koira.

Okko ja Adi.
(Kuva/photo: Hellevi Matihalti)

Tässä koirassakin on vihjaus Israeliin: sen nimi on Adi. Se nousee istumaan, katsahtaa ensin isäntäänsä, sitten meihin. Isäntä taputtaa sitä ja sanoo miettivästi:

”Tai ennemminkin on ehkä niin, ainakin minun kohdallani, että ympärillä täytyi olla ihmisiä, jotka uskoivat minuun. Uskoivat, että pystyn ja opin, niin kuin muutkin ovat oppineet ja pystyneet.”

 

Hellevi Matihalti ja Aristarkos Sirviö

, , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: