Pohdintoja ennen kirkolliskokousta

25/11/2017

Kolumni

(Kuva/Photo: Aristarkos Sirviö)

JOKIN AIKA SITTEN Simeon ja Hanna julkaisi kolumnini otsikolla Piispaehdokkaat, jossa vertailin Suomen ortodoksisen kirkon ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tiedottamista. Molemmat ovat julkisoikeudellisia instituutioita ja molemmilta sopii odottaa jäsenistöään kohtaan samanlaista avoimuutta. Kuten jokainen taannoisen kolumnini lukija varmasti tietää, ortodoksisen kirkon tiedottaminen on kaukana luterilaisen kirkon avoimuudesta.

Tuo kolumni tulkittiiin Facebookin ns. keskusteluissa negatiiviseksi.

Se, että kaipaan kirkkoomme avoimuutta ja keskustelua, ei suinkaan tarkoita, että haluan vakavia asioita räävittävän somessa. Tarkoitan oikeaa keskustelua, siitä huolimatta, ettei keskustelukulttuuri ole varsin kehittynyttä kirkossamme.

Keskustelussa on kyse aidosta argumentoinnista jotakin asiaa esitettäessä. Keskustelussa on myös muistettava käsitellä asiaa – ei esimerkiksi asian esittäjän henkilöön liittyviä seikkoja.

Näin tapahtuu hyvin harvoin ja vielä harvemmin FB-seinällä heitetyissä kommenteissa, joissa on ällistyttävän yleistä siirtyminen alkuperäisestä ajatuksesta (sanokaamme naurismaasta) aivan sivuseikkoihin (kuten naurismaan aitaan – ja erittäin usein myös omiin kokemuksiin aidan tekemisestä vaikkapa oman naurismaan ympärille). Lopulta kukaan ei enää muista, mistä ns. keskustelu alkoi.

 

EN VOI KÄSITTÄÄ sellaista mielipidettä, ettei kirkkokansan ole syytä olla kiinnostunut kirkon asioista, kunhan vain osallistuu jumalanpalveluksiin. en siitä huolimatta, että jumalanpalvelukset ovat kirkon elämän keskus.

Mutta ”[J]umalanpalveluselämän ja –perinteen keskeinen merkitys ortodoksiselle uskolle ja opille – liturgisen elämän ja opillisen ajattelun kiinteä yhteys – tekee luonnolliseksi ja tarkoituksenmukaiseksi sen, että ensin kiinnitämme huomiomme niihin ekumeenisten kirkolliskokousten ratkaisuihin ja opetuksiin, jotka käsittelevät näitä puolia Kirkon elämässä.” Näin aloittaa (silloinen) Helsingin metropoliitta Johannes ensimmäisen luvun teoksessaan Ykseyden ja yhdenmukaisuuden suhde Kirkossa ekumeenisten synodien tradition valossa.

Toisin sanoen: yksityisen kristitynkin on ymmärrettävä, miksi se mitä tapahtuu, tapahtuu. Myös liturgiassa.

Jo arkkipiispa Paavali opetti, että kirkkokansan tulee olla valistunutta, ja kirkkokansaa on niiden opetettava, jotka on opettajiksi asetettu.

Eivät siis kanonit, eivät isät eivätkä ketkään kanoneita tulkinneet ole koskaan opettaneet eivätkä pitäneet hyveenä sitä, että kirkkokansa on välinpitämätön kirkkonsa suhteen. Paikallinen kirkko on suurelta osin sellainen, kuin sen opettajat ovat – opettajista ensimmäisinä piispat. Tärkeintä on, että opettajat ajattelevat ortodoksisesti. Ellei niin ole, eivät he osaa opettaa kirkkokansaakaan ajattelemaan ortodoksisesti.

 

JA JUURI NYT on runsaamminkin pohdittavaa piispakuvioissa, kuin alussa mainitsemani kolumni esitti.

Metropoliitta Ambrosius on ilmoittanut tarkan päivämäärän, milloin jää eläkkeelle. Koska se on vuoden viimeinen päivä, hänen tilalleen ei tämä kirkolliskokous voi vielä uutta Helsingin piispaa valita.

Eikä Helsingin piispaa voida valita siitäkään syystä, että varmalta näyttää arkkipiispan istuimen siirto Helsinkiin. Helsingin piispa ei silloin olisi enää Helsingin metropoliitta vaan Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa.

Arkkipiispa Leo ei ole jäämässä eläkkeelle, joten hänestä tulee ensimmäinen tämän tittelin kantaja, hoitaa hän tehtäviään sitten mistä käsin tahansa. Varmalta näyttää, että Kulttuurikeskus Sofian tiloihin hän ei asetu – Liisankadun kiinteistössä on jo Helsingin seurakunnalta vuokrattuna tilat kirkollishallitukselle.

Uutta arkkipiispaakaan ei siis tässä kirkolliskokouksessa valita.

Näyttää melko turhanaikaiselta koko piispakeskustelu ennen kirkolliskokousta.

Vai näyttääkö?

 

JOS NYT KIRKOLLISKOKOUS tekee varmalta näyttävän päätöksen arkkipiispan istuimen siirrosta, arkkipiispa Leo ei tietenkään ehdi kaitsea Karjalan hiippakuntaa, vaikka jollakin konstilla hiippakunta muodostuisikin vain kahdesta seurakunnasta. Jonkun täytyy tästäkin laumasta huolehtia – varsinkin, kun tämän hetken tietojen mukaan kirkossamme jatkossakin on kolme hiippakuntaa. Miten niiden rajat tulevaisuudessa kulkevat, on toinen asia.

Tuskinpa tähän tehtävään ketään ihan kylmiltään valitaan, ja silloin lienee kaksi vaihtoehtoa: tehtävien hoitajaksi nimitetään joko metropoliitan tehtäviä Oulun hiippakunnassakin ennen metropoliitan valintaa hoitanut Joensuun piispa Arseni tai Oulun metropoliitta Elia, joka voisi hoidella Karjalan siinä kuin Oulunkin hiippakunnan.

Tästä valinnasta voidaan hypoteettisesti tehdä päätelmiä siitä, kenet vuoden 2018 kirkolliskokous valitsee Kuopion tai Karjalan metropoliitaksi. Piispa Arseni on jo kokenut, että sijaisena hyvin tehty työ ei vaakakupissa paljon paina, ja Elia puolestaan on yllättäviin esityksiin tottunut. Alueella asuu sopivasti myös tähänastisissa puskaradion kommenteissa esiin tullut Valamon luostarin igumeni, arkkimandriitta Sergei.

Niin että kyllä käytävillä varmaan näistäkin asioista jo hillitysti kuiskaillaan tulevassa kirkolliskokouksessa tämän vuoden marraskuussa!

NÄINHÄN TÄSSÄ AINA käy.

Huhuja ja oletuksia pitää pohdiskella, kun piispanvaalia ei voi naapurikirkon malliin avoimesti toimittaa.

 

Sitä ihmettelen, että ihan perusmalleja kirkkoomme on naapurista lainailtu; esteelliseksi on havaittu vain sen avoimuus ja useammissakin luterilaisissa medioissa sallittu ennakkopohdiskelu.

 

Hellevi Matihalti

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: