Kallista viiniä ja sukelluslasit – kirkolliskokouksen välitilinpäätös

29/11/2017

Kolumni

(Kuva/photo: Aristarkos Sirviö)

SUOMEN ORTODOKSISEN kirkon kirkolliskokous päättyi eilen. Arkkipiispa totesi viimeisessä täysistunnossa, että työskentely on ollut tehokasta. Sitä se kyllä oli. Olin varannut kokousta varten kolme paitaa: maanantaille – avauspäivälle – valkoisen. Tiistai kun on välipäivä, työpäivä, paitani oli Jumalansynnyttäjän sininen. Ja keskiviikolle, siis päätöspäivälle, varasin ylösnousemuksen valkoisen. Mutta se toinen valkoinen paita jäi siis käyttämättä.

Kirkolliskokouksen työjärjestys tuli julki vasta sunnuntaina illalla kirkollishallituksen kokouksen jälkeen. Päättelin, että kirkon talousarvio ja toiminta- ja taloussuunnitelma vuosille 2019–20 sekä aloite piispanvaalin suoritustavan muuttamisesta kirvoittaisivat valiokunnissa veivausta ja kiistelyä. Vaan näin ei käynyt. Olisihan minun pitänyt tajuta, että kun piispan istuin siirrettiin yksimielisesti Helsinkiin, niin kaikki sen jälkeen menee sujuvasti – kuten on ajateltu. Tuo passiivimuoto on soma ja käypä. ”On sovittu, on päätetty.” Muistan tuon muotoilun omasta seurakunnastani ennen muinoin, kun valtuustossa äänestyspäätöksin nujerrettiin avoimuutta ja keskustelua vaatineet – vähemmistöön jääneet edustajat. Toki nyt on valta vaihtunut, mutta passiivimuoto toimii edelleen.

Joku kirkolliskokoukseen eksynyt sivustaseuraaja tosin olisi voinut ihmetellä, miksi piispanvaalin uudistamista koskeva aloite kulki riemusaatossa läpi piispainkokouksen ja kirkollishallituksen, mutta kirkon korkeimmassa päättävässä elimessä tömähti lattiaan. ”Perustetaan työryhmä selvittämään asiaa.”

 

MUISTO MENNEISYYDESTÄ on 1970-80 –luvuilta. Tuolloin, varsinkin kansainvälisiä uutisia kirjoittavat toimittajat, suosivat lähdesuojan antamin valtuuksin muotoiluja: ”asioista perillä oleva lähde”, ”luotettavana pidetty lähde” ja ”hallituspiirejä tunteva lähde”. Uskoni journalismiin oli koetuksella, kun eräs arvostettu brittiläinen toimittaja paljasti 1982 Libanonin sodan aikaan, että hänen edellä mainitut lähteensä olivat taksikuski, kerrossiivoja ja hotellin baarimikko!

Edellisellä kirkolliskokouskaudella murehdin piispainkokouksen halvaantumista: piispainkokous ei kokoontunut. Murehdin, että kirkon hallinto ontuu, kun piispat eivät yhdessä kyenneet käyttämään kirkkojärjestyksen heille suomia mahdollisuuksia puuttua asioihin. Silloin kaiken vallan otti kirkolliskokous. Piispoilla kun on aina kirkossamme oikeus puhaltaa peli poikki huudahtamalla ”asialla on kanoninen luonne”!

Nyt siis piispainkokous toimi ja kokoontui. Piispat antoivat esityksen kirkolliskokoukselle arkkipiispan istuimen siirrosta Helsinkiin. Piispainkokouksen päätöksen alkulauseista käy ilmi oman hiippakuntani piispan kynän jälki. Hänen kynänsä lienee ollut se korsi, joka kamelin selän katkaisi. Helsingin hiippakunta on määräävä voima kirkolliskokouksessa, ja maali tuli!

 

ARMEIJAN KÄYNEENÄ, useisiin kertauksiin osallistuneena ja aktiivisena reserviläisenä arvostan selkeitä komentosuhteita. Vaikka ortodoksinen kirkko keskittyy pirun torjuntaan ja sielujen pelastustoimintaan, on sillä alkukirkollinen selkeä hierarkia. Patriarkka, arkkipiispa ja oman hiippakunnan piispa ovat komentoketju, johon pitää turvautua. Oman seurakunnan kirkkoherra ja rippi-isä sitten hoitelevat käytännön pikkumurheita piispan siunauksella.

Kirkko on se linnake, tukikohta, jossa on mahdollisuus kasvaa kohti Jumalaa. Kuten patriarkkamme tervehdyksissään aina muotoilee kirkolliskokouksesta ilmaisun ”papiston ja maallikoiden kokous”. Piruntorjunnassa ja sielujen pelastustoiminnassa sillä ei ole keskeistä asemaa.

Mutta kirkolliskokoukseen valituilla on merkitystä. Arvostan jokaisen edustajan työtä kirkon hyväksi, arkkipiispan päätöspuhetta lainaten: ”Kuten te kaikki, minäkin olen aikanani tullut kirkon työhön sillä päättäväisyydellä, että työtä tehdään, auran sarviin tartutaan, taakse ei katsota ja kaikki katsotaan loppuun asti”. Kirkkopolitiikka on oma politiikan laji ja sallittua. Se on julkista toimintaa, jossa siihen osallistuvien tulee kestää myös julkista arviointia ja kritiikkiä.

 

VAAN PALATAAN kolumnin otsikkoon: se on silkkaa klikkausjournalismia! Simeonia ja Hannaa on ystävällisesti luonnehdittu ortodoksisen kirkon ”seiska päiväksi”, joten vastinetta pitää arvioille antaa. Mutta kirkolliskokouksen päätösistunnossa arkkipiispan esikunta esitti todellista tilannetajua antaessaan eläkkeelle vetäytyvälle, melkoiselle kirkkopolitiikan velholle, Helsingin hiippakunnan nykyiselle metropoliitalle ”kalleinta kaupasta löydettyä punaviiniä” ja ”hienoimmat sukelluslasit”! Ja ilmeistä päätellen lahja oli osuva.

Arkkipiispa Leo huomautti puheessaan, että metropoliitta Ambrosius jää kirkolliskokouksien historiaan. Sillä Ambrosius on ollut se ”kellokalle”, joka on aina aikatauluttanut täysistuntojen alkamisajan. Tässä yhteydessä paljastan: ”tavallisesti asioista perillä olevan lähteen” mukaan metropoliitta Ambrosius on juoninut aikataulutuksen lakiasiainvaliokunnan puheenjohtajan kanssa.

Aristarkos Sirviö

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: