Okraa, kauhtuneita maanvärejä,

mustaa, ei muuta.

Vain puu, jonka kylkeen nojaa

pölyävillä siivillä päänsä peittänyt mies.

Kuin olisi havahtumassa

näystä tai paaden raskaudesta.

Vieressä kyy lipoo kielellään ilmaa.

 

Ja me jotka vuosisatoja myöhemmin,

rankan luovimisen jälkeen,

tutkimme taulua

saaristokirkon hämärässä,

luimme värähtelevän kirjoituksen.

Poikani, jos olisi todellinen armo,

ei olisi mitään.

 

Harri Nordellin runokokoelmasta Hajo

 

 

Lue myös Hellevi Matihaltin arvio Harri Nordellin runokokoelmasta (napsauta tekstiä)