Jouluna rakkaat ovat lähellä, tuonilmaisiinkin siirtyneet

21/12/2017

Jouluna2017, Kolumni

(Kuva/photo: Hellevi Matihalti)

Kuulun siihen suureen joukkoon suomalaisia, jotka kokevat joulun aidoksi ainoastaan kotonaan. Kodiksi lasketaan myös mummolat ja mökit, mutta ei ystävien majataloja saati ulkomaita vieraista luostareista puhumattakaan. Ollessani 19-vuotias vanhempani järkyttivät minua syvästi ilmoittaessaan, että tämä joulu vietetäänkin Valamossa, paikassa, johon he olivat tutustuneet kuluneena syksynä. Minusta ajatus oli lähinnä kammottava: mielikuvat luostarista perustuivat elokuviin, joissa katoliset laitokset esitettiin kieltäymysten ja kuritusten tyyssijana. Poikkeus Sound of music ei riittänyt kirkastamaan kuvaa, vaikka nunnat siinä hilpeästi ja haikeasti lauloivatkin. Koska vastarinnastani ei välitetty, sonnustauduin matkaan peittämällä kynteni mustalla lakalla ja vetämällä luomiini paksut viivat. Siinä sotisovassa kuvittelin aiheuttavani sopivasti pahennusta.

Ensimmäinen muistikuvani luostarista on utuinen. Oli hämärää ja hiljaista, vain valkeat hanget valaisivat maisemaa. Koska elettiin 1980-lukua, moni nykyisistä rakennuksista puuttui.  Respa, jossa kävimme ilmoittautumassa, sijaitsi Trapesan päädyssä, mutta hotelli oli jo olemassa ja hämmästyin sen kauneudesta. Missä olivat askeettiset kammiot? Missä kapeat ja kovat lavitsat, joilla maata? Huoneet olivat tilavat ja sängyt mukavampia kuin kotona, aulasta löytyi harmonisia tauluja ja hiljaisuus houkutteli lukemaan, nukkumaan, unelmoimaan. Myöhemmin ymmärsin sen kutsuvan myös rukoilemaan, mutta tuolla ensimmäisellä kerralla kapusin vasta alimpia portaita, vaikka useamman askeleen kuin olisin osannut kuvitella. Kukaan ei paheksunut kynsilakkaani, kukaan ei kohotellut kulmiaan silmänrajauksilleni – ihmiset olivat yhtä ystävällisiä kuin ympäristö kaunis. Valamo lumosi minut ensikokemalla.

Nykyään lasken sen kodiksi siinä missä mökinkin. En osaa sanoa tarkkaan siellä viettämieni joulujen määrää, valokuvakansioita selaamalla se selviäisi. Kun itsenäistyin, saatoin mennä sinne yksinkin, ilman vanhempia. Vein joululahjoja tutuksi tulleille munkeille kuten ruotsalaiselle isä Tichonille ja venäläiselle Vikentille, pakkasin mustan kynsilakan sijasta mukaan juhlavia vaatteita ja mikä tärkeintä, aloin viihtymään kirkossa. Mitä enemmän siellä kävin, sitä kotoisammaksi oloni tunsin.

(Kuva/photo: Hellevi Matihalti)

Tavaksi tuli käydä myös hautausmaalla. Omaisia siellä ei vielä ollut, mutta pikkuhiljaa tuttuja, kun isä Efraim, Serafim ja Konevitsan Antti siirtyivät tuonilmaisiin. Vein kynttilöitä myös igumeni Simforianin ja isä Akakin haudoille, koska heistä oli tullut ystäviä tarinoiden kautta. Valitettavan pian sinne asettui myös äitini ortodoksikummi Elina Karjalainen ja viimein vanhempani; kynttiläkassi on nykyään painava.

Liityimme vanhempieni kanssa ortodoksiseen kirkkoon pari vuotta ensimmäisen joulun jälkeen, minä ensin ja he perässä. Side luostariin lujittui. Kun sain oman perheen, miehen ja kolme lasta, seurakunnasta tuli tärkeämpi. Käynnit Valamoon harvenivat, koska `hiljentymisen´ paikka on haastava vilkkaalle lapsikatraalle. Jouluaattona vakiintui tapa jakaa aatto kahtia Uspenskissa: ennen sitä syödään riisipuuro, katsotaan joulurauhan julistus ja käydään saunassa, sen jälkeen aloitetaan ateriointi, lahjojen jako ja haudoilla käynti. Helsingin ortodoksisella hautausmaalla isä vei sypressin Tito Collianderin haudalle, ja kun lähiystävä Ensio Suominen kuoli, hänkin sai taatusti tervehdyksensä.

Lapset ovat kasvaessaan ruvenneet viihtymään Valamossa, kukin omalla tavallaan. Vanhin tytär Irina löysi kesällä sen metsistä parhaat lenkkimaastot, Mitja viihtyy kirkossa ponomarina ja Katinka tutustui koulun TET-jaksolla (työelämään tutustuminen) toimistotöihin ja kirkkovahdin velvollisuuksiin. Joulun he haluavat kuitenkin olla kotona, kuten minäkin halusin ennen muilutustani. Välillä mietin, pitäisikö heidänkin vastarintansa vain ohittaa, mutta kun vierailemme Valamossa usein, olen ajatellut, ettei joulusta tarvitse tehdä numeroa.

Valamon traditiot ovat pysyneet vuosia samana ja keskittyneet luonnollisesti kirkkoon. Erityisiä hetkiä kuitenkin erottuu, kuten metropoliitta (silloin isä) Ambrosiuksen ja metropoliitta (silloin igumeni) Panteleimonin luona nautitut jouluteet. Ambrosius oli kutsunut muitakin ja tarjosi teen terästykseksi sherryä, hän nautti siitä, että sai vieraat keskustelemaan ja teki parhaansa luodakseen siihen virittävän ilmapiirin. Panteleimon puolestaan teki vaikutuksen keittämällä teen samovaarissa ja viilentämällä vodkan parvekkeella, hänen venäläisen pullonsa jääkukat sulivat samovaarin hiilien hohteessa. Eräänä jouluna henkilökunta kokosi keskuudestaan tiernapojat ja toisena kuoron. Sitten koitti se ikimuistoinen ilta, kun minulle annettiin tehtäväksi järjestää ohjelmaa kulttuurikeskukseen. Dramaturgina ja teatteriohjaajana uransa tehnyt äiti keksi, että lukisimme Tsehovin novelleja, Panteleimon, eräs opiston opettaja ja minä. Lopuksi igumeni laulaisi Knihdin soolon Tiernapojista, koska hän oli aina haaveillut pääsevänsä esittämään sen. Panteleimonin syvä baritoni sopi hyvin säkeisiin Husaari olen minä sodassa ja urhoollinen sotamies… Suosio oli vastaansanomaton.

Nyt, joulun jälleen lähestyessä, huomaan kaipaavani Valamoon erityisesti sen rakkaaksi tulleen hautausmaan takia. Haluaisin sytyttää kynttilät vanhempien haudalle, koska siellä koen olevani lähimpänä heitä. Toisaalta voin olla huoleton, koska tiedän, että joku ystävistämme tekee sen, hauta ei tule pysymään pimeänä. Ja minä teen saman palveluksen Paavo Haavikon, Maiju Lassilan ja Peter von Baghin läheisille. Tunsin heistä ainoastaan Petterin, mutta jatkan isän perinnettä ja koukkaan myös ortodoksien puolelle tervehtimään Ensio Suomista ja Tito Collianderia, joista ensimmäinen oli perheystävä ja toinen ihailemani kirjailija. Haudoilla hiljentyminen tekee hyvää, koska se tuntuu avaavan hetkeksi verhon tämän ja tuonilmaisen välillä. Kirkossa lauletaan Kristus syntyy, kiittäkää, mutta haudoilla lausutaan hiljaiset terveiset. Läheiset ovat lähellä, nekin rakkaat, joita ei tuntenut tässä elämässä, mutta joihin haluaa tutustua seuraavassa.

Ortodoksinen pääsiäinen vapauttaa meidät uskomaan jälleennäkemiseen, ja joulu on tuon ilon alkusoitto. Se on toki oma, ihana juhlansa, mutta ilman pääsiäistä siitä puuttuisi edesmenneiden rakkaiden läheisyyden kokemus. Se on minulle nykyään kaikkein tärkeintä – se, että tuonilmaisiin siirtyneet liittyvät seuraamme hetkeksi. Joulu ei ole ainoa aika tuntea heidän läsnäoloaan, mutta jos herkistämme itsemme, voimme luottaa siihen, että juuri jouluna niin käy. Kiitävi aika, vierähtävät vuodet, miespolvet vaipuvat unholaan… Yksi kauneimmista joululauluista, mutta tuota säettä vastaan taistelen. Kukaan ei vaivu unholaan niin kauan, kun joku pysähtyy hänen haudalleen. Ajan kiidolle emme voi mitään, mutta muistoja voimme vaalia, muitakin kuin omiamme.

Hyvää ja kaunista joulua kaikille uskonnosta, rodusta, sukupuolesta ja polvesta riippumatta!

 

Annina Holmberg

kirjailija

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: