Kirjoittanut Harri István Mäki
Pieni chihuahua-koira nimeltään Hamlet oli peloissaan kaikesta mahdollisesta ja kaikesta mahdottomasta. Vähäisestäkin äänestä Hamlet alkoi täristä, tutista, väristä kuin jouluhyytelö. Hamlet asui keskellä hiljaista metsää, kaukana muista eläimistä ja metelistä.
Eräänä aamuna Hamlet näki mökkinsä ikkunasta lumisadetta. Hiutaleiden leikki puutarhassa sai pienen koiran hymyilemään. Silloin tuulen jääsormet kutittivat mökin kulmia.
Samassa Hamlet säpsähti.
– Kauhea meteli! Voi veljen viiksivaha. Helinää! Kilkatusta! Jääkalkatusta! Kuka metelin sai aikaiseksi? Mitä meteli oli? Ehkä tulossa on maanjäristys? Tai hirmuinen lumimyrsky ja minä hautaudun sen jäiseen syleilyyn!
Hamlet pomppasi sängyltä lattialle ja tärisi, tutisi, värisi.
– Apua.
Sitten koira piiloutui sängyn alle.
Tuntien päästä Hamlet uskaltautui kurkkaamaan sängyn alta, koska maanjäristystä ei tullut eikä koiran mökki hautautunut lumimyrskyn sisään.
– Oho, kaikki onkin hyvin, Hamlet huokaisi. – Mutta olipa se lähellä.
Ja vihdoinkin pieni koira uskaltautui aamiaiselle.
Hamlet keitti teetä, paistoi munakasta ja laittoi suosikkimuronsa pöydälle. Teepannu alkoi viheltää. Munakas kupli iloisesti. Suosikkimurot pompahtelivat lautasella.
– Voihan enon kumisaappaat! Hamlet kirkaisi. – Mitä tapahtuu? Onko höyryjuna kiitämässä mökkini läpi? Läikkyykö vuotavasta hanasta vesi kylpyammeen reunan yli? Kuulen jo laukauksia!
Hamlet piiloutui keittiön pöydän alle.
– Apua!
Pieni koira vapisi, hytisi ja värisi.
Tuntien päästä Hamlet uskaltautui kurkkaamaan pöydän alta, koska höyryjuna ei tullutkaan hänen mökkiinsä, kylpyammeesta ei läikkynyt vettä reunan yli eikä kukaan ammuskellut.
– Oho, kaikki onkin hyvin, Hamlet huoahti. – Mutta olipa se lähellä. Hyvin, hyvin lähellä.
Ja vihdoinkin pieni koira uskaltautui syömään aamiaisensa. Tee oli kylmää, munakas oli jähmettynyt pannuun ja murot olivat maidosta ylikostuneita.
Mutta se ei haitannut Hamletia. Koira oli tottunut.
Aamiaisen jälkeen Hamlet käyskenteli lumisessa puutarhassaan. Lumisade oli lakannut ja koristellut pihan jalavat, lehmukset, koivut ja kuuset.
– Tervehdys! sanoi orava Hamletille.
Hamlet melkein pomppasi turkistaan.
– Mitä? Kuka se oli? Apua! Missä? Hamlet huusi. – Hyvänen aika, minun ei pitäisi lähteä ulos edes näin hyvällä ilmalla.
Sitten Hamlet huomasi oravan kuusen oksalla.
– Voihan tädin peruukkiharja. Oletko sinä vihainen orava? Haluatko ryövätä jouluisen ruokavarastoni? Voi ei! Et kai halua syödä minua? kauhisteli Hamlet ja piiloutui kanervan alle suojaan.
Pieni koira hytisi, tärisi, vapisi.
– Onpa säikky kaveri, orava tuumi ja jatkoi matkaansa.
Tuntien päästä Hamlet uskaltautui kurkkaamaan kanervan oksien alta, koska orava ei ollut syönyt Hamletin ruokavarastoa eikä pelokasta pientä koiraa.
– Oho, kaikki onkin hyvin, Hamlet huokaisi. – Mutta olipa se lähellä.
Ja vihdoinkin pieni koira uskaltautui tassuttelemaan puutarhassa, keräämään rohkeutensa ja matkaamaan talvimetsään.
Lopulta Hamlet saapui metsän reunaan ja katseli lumista peltoaukeaa. Häntä hermostutti. Pelto näytti tyhjältä, mutta Hamlet oli oppinut, ettei kaikki aina ollut sitä miltä näytti.
Hamlet alkoi ylittää peltoa.
Lumen keskellä makasi tonttutyttö, kuorsasi ja nautti talvisesta raikkaudesta.
Hamlet kuunteli kuorsausta, tunsi kauhun kasvavan sisällään.
– Mikä tuo on? Lumileopardi? Äkäinen lumiukkoarmeija? Hamlet hermoili. – Voihan setäni sukkapuikot! Voi minua pientä. Lumiukkoja! Lumileopardeja! Jättimäiset hampaat! Nehän syövät minut. Apua! Minne minä pieni piiloudun?
Hamlet ei löytänyt piilopaikkaa.
Ja hän pyörtyi paikoilleen.
Tumps.
Tonttutyttö heräsi Hamletin meteliin, korjasi hilkkaansa ja haukotteli: – Nukuinpa hyvin. Lumi tarjoaa parhaimmat unet.
Tyttö näki maassa pyörtyneen chihuahua-koiran. Hän nosti koiran syliinsä.
– Onpa hän piskuinen koira, tonttu sanoi ja silitti hellästi Hamletia.
Tyttö lauloi silmät kiinni joululaulua koiralle.
Hamlet avasi silmänsä. Tyttö avasi silmänsä.
Hamlet kirkaisi: – Voi isoäidin lettupinot! Tämä on totinen loppuni. Kuka sinä olet? Ihminen, ehkä pelottavin kaikista maailman olennoista! Apua. Apua! Täällä olen minä ja hirmuinen ihminen.
Tyttö naurahti ja kallisti päätään: – Voi, oletpa sinä hermo kaveri. Olen tallitonttu Esteri.
Hamlet haukkui, tärisi, haukkui, tutisi, haukkui ja värisi.
Tyttö kysyi Hamletilta nimeä ja Hamlet vastasi kuiskaten: – Hamlethan minä olen.
– Komea nimi pienelle koiralle, kehui tyttö.
Tonttutyttö laski hyytelönä värisevän Hamletin maahan. Hän silitti pitkään Hamletia, joka lauhtui ja katsoi tyttöä luottavaisemmin.
– Tiedätkö, minä tiedän miten pääset pelostasi, tonttutyttö kertoi. – Olen joskus itsekin ollut samanlainen kuin sinä.
– Niinkö? ihmetteli pieni koira.
Tonttu nyökkäsi.
– Kauan sitten hermoilin hieman kaikkea.
– Kuten?
Tyttö huokaisi.
– Kuten… onko kotini riittävän siisti. Olenko pukeutunut riittävän siististi. Onko kynteni riittävän siistit. Huolia ja hermoilua riitti koko päiväksi.
– Kuulostaa tutulta, Hamlet myönsi.
He katselivat toisiaan, lunta alkoi jälleen sataa.
– Hamlet, haluatko päästä huolistasi ja peloistasi? tyttö kysyi.
Hamlet rohkaisi mielensä ja sanoi lujasti: – Haluan.
– Sitten sinun on vain laskettava kolmeen.
Hamlet naurahti epäuskoisena.
– Siinäkö kaikki?
– Muistat vain laskea rauhallisesti kolmeen niin huolesi ja pelkosi katoavat, tonttutyttö lupasi. He katsoivat vielä hetken toisiaan. Sitten tyttö toivotti Hamletille oikein hyvää joulua ja jatkoi matkaansa.
Hamlet seisoi yksin keskellä peltoa, lumi satoi koiran turkille. Hän päätti, että olisi järkevää palata heti kotimökkiin.
Hän kulki pellon poikki metsään ja puutarhaansa.
Naps!
Hamlet pomppasi ilmaan.
Naps! Naps!
Hamlet pomppasi kaksi kertaa ilmaan.
Jäätyneet oksat napsuivat, kun pakkanen silitti oksia.
– Voi siskon kirppukaulapanta! Puut ovat suuttuneet minulle. Ne napsuttelevat minua ja haluavat minun juoksevan pakoon! Voi ei ja ei. Apua. Apua! Jouluapua!
Hamlet veti henkeä.
Hän muisti tonttutytön neuvon, laski kolmeen hyvin rauhallisesti.
– Yksi.
Hamlet sulki silmänsä.
– Kaksi.
Hamlet sulki korvansa.
– Kolme.
Hamlet avasi silmänsä ja korvansa, hän oli hyvin levollinen.
Silloin pieni chihuahua-koira ymmärsi, että oksien napsumisessa ei ollut mitään pelättävää.
– Huh, Hamlet huokaisi helpotuksesta.
Hamlet käveli sisälle mökkiinsä, kun kuuli outoa rapinaa.
– Voi kälyn keittokauhat! Tämä on totinen loppuni. Kuka sinä olet? Pelottavin kaikista maailman olennoista rapisee mökkini nurkissa ja haluaa ahmia minut jättimäiseen kitaansa! Apua. Apua!
Ja silloin Hamlet pysähtyi, hän veti jälleen henkeä sisäänsä, rauhoittui.
– Yksi.
Hamlet sulki silmänsä.
– Kaksi…
Hamlet sulki korvansa.
– Kolme.
Hamlet avasi silmänsä ja korvansa, hän oli hyvin tyyni.
Silloin pieni koira ymmärsi, että rapina syntyi torakkavaarin matkasta eteisestä lipaston alle pimeyteen.
Pieni hassunkurinen torakka!
Eikä joulutorakoissa ollut mitään pelättävää.
Hamlet hymyili. Tonttutytön neuvo toimi.
Ja tästä eteenpäin Hamlet ei enää pelännyt mitään.
Kovinkaan usein.
Joskus Hamlet toki saattoi tottumuksesta kurkata, ettei sängyn alla ollut liikaa pölypalloja…
Simeon ja Hanna 