Joulun aatonaatto

23/12/2017

Jouluna2017, Kolumni

(Kuva/photo: Hellevi Matihalti)

Jaan mielessäni tähän saakka viettämäni joulut karkeasti kahteen kategoriaan. Ensimmäisen niistä muodostavat lapsuuden ja nuoruusvuosieni juhlat vanhempieni kodissa. Niistä ovat jääneet tunnelmallisina mieleen joulukuusen haku aattopäivänä isän kanssa, kuusen koristelu ja äidin valmistamat tuoksuvat ruoat. Kaikkea touhua säestivät radion joululaulut. Lapsuudessa aattoa väritti illan lähestyessä kihelmöivän jännittynyt joulupukin odotus, joulusauna ja ilta-ateria. Lopulta odotettu joulupukki, naamariin ja nurinpäin käännettyyn turkkiin pukeutunut naapuri, kävi ja toi eteisessä pärekorissa olleet lahjat. Vain yhden kerran muistan käyneeni lapsuusaikana joulukirkossa. Nämä varhaislapsuudesta nousevat muistot ovat sisällöltään tyystin toisenlaisia kuin aikuisiän mieleen painuneet joulut.

Lähes kaikki aikuisiän joulut ovat olleet kirkollisia, ja niissä odotus on kohdistunut joulupukin sijaan juhlaliturgiaan ja paaston päättymiseen. Opiskellessani 1980-luvulla Hengellisessä akatemiassa Neuvostoliitossa sain viettää jopa tuplajouluja. Uuden luvun jouluksi tulin Valamoon ja juliaanisen kalenterin juhlaksi palasin Leningradiin. Akatemia järjesti joka vuosi ulkomaisille opiskelijoille eri puolille maata suunnattuja joulunajan matkoja. Tarjolla olleista kohteista saimme valita mieleisen. Niinpä vietin joulua eri vuosina Novosibirskissä, Potsajevissa, Bakussa ja Rovnossa.  Erityisen mieleenpainuvia olivat Potsajevin miesluostarissa ja Rovnon kaupungissa viettämäni joulut.

Potsajevin luostarissa yöllä toimitetun liturgian jälkeen saimme nauttia igumenin tarjoaman jouluaterian. Sen jälkeen, myöhään aamuyöllä, palasin vielä luostarin pääkirkkoon, joka oli täynnä koljadoja laulavaa kirkkokansaa. Laulajien riemu vastasyntyneestä Vapahtajasta jäi lähtemättömästi mieleeni. Koljadat, joita nyt voimme laulaa suomeksi käännettyinä ja sovitettuina, ovat osa omaa jouluani. Laulut tulivat tutuiksi Hengellisestä akatemiasta, jossa ukrainalaiset opiskelijapojat niitä joulun edellä lauloivat.

Rovnossa vietetty joulu jäi mieleen kahdesta syystä. Yhtäältä siksi, että joulun ajalle osui kovat pakkaset. Minulla oli yllä Suomesta ostettu pitkä, musta talvitakki, joka lienee näyttänyt paikallisten mielestä ohuelta ja kylmältä. Joulupäivän aamuna heti palveluksen jälkeen mummolähetystö tuli lahjoittamaan minulle paksun ja raskaan neuvostovalmisteisen talvipompan. Lahjasta ei toki ole kohteliasta kieltäytyä, mutta sillä kertaa en kuitenkaan ottanut heille kallista lahjaa vastaan, vaan pyysin palauttamaan takin kauppaan ja vakuutin omani olevan ihan lämpöisen. Mainittu joulu jäi mieleeni myös ylettömistä ruokatarjoiluista.  Rovno ja sen lähiseudut tuhoutuivat toisessa maailmasodassa, joten siellä ei ollut vieraille mitään historiallista näytettävää. Varmaankin sen vuoksi aikaa vietettiin tuntitolkulla ruokapöydän ääressä. Alussa se tuntui niukalle ruoalle tottuneesta opiskelijasta hyvältä, mutta lopulta neljä-viisituntisiksi venyneet lounaat ja päivälliset puheineen alkoivat tuntua raskailta.

(Kuva/photo: Hellevi Matihalti)

Tähän päivään, joulun aatonaattoon, sisältyy muistoissani erityinen menetys. Palatessani kieliopinnoista Kreikasta joululomalle vuonna 1997 sain sisareltani viestin, että isäni on terveyskeskuksessa keuhkokuumeessa. Niinpä Suomeen palattuani matkustin Helsingistä Lapinlahdelle, enkä kotiini Valamoon. Olin isän sairasvuoteen äärellä parina päivänä, mutta sitten lähdin luostariin ottamaan joulua vastaan. Aatonaattona sain Lapinlahdelta suruviestin isäni kuolonuneen nukkumisesta. Siitä lähtien on Kristuksen syntymäjuhlan odotukseen sisältynyt surua ja nyttemmin vain tietty määrä ikävää. Lohtuna jokavuotisessa ikävässä on Kristuksen opetus: ”Totisesti, totisesti: jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon.” (Joh. 12:24). Joulussa liittyvät yhteen Kristuksen syntymä ja Hänen maanpäällisen elämänsä päätös, sillä Vapahtaja syntyi luolassa ja Hänet haudattiin kallioluolaan. Ensimmäisen yönsä Hän lepäsi seimessä ja viimeiset maanpäälliset yönsä hautapaadella, joita kumpaistakin kirkoissamme symbolisoi alttaripöytä – hengellisen elämämme keskus. Se on paikka, josta saamme myös tulevana juhlana ottaa vastaan luolassa syntyneen ja seimessä maanneen Vapahtajamme pyhät lahjat.

Piispa Arseni

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: