Tietäisipä Herodes

25/12/2017

Jouluna2017, Kolumni

isä Paisi

 

Пустота. Но при мысли о ней

        видишь вдруг как бы свет ниоткуда.

     Знал бы Ирод, что чем он сильней,

        тем верней, неизбежнее чудо.

     Постоянство такого родства —

        основной механизм Рождества.

 

Tyhjyys. Vaan sitä ajatellessa

näet valon kuin ei mistään.

Tietäisipä Herodes, mitä vahvempi on hän

sitä vääjäämättömämpi, varmempi on ihme.

Sen laatuinen alituisuus –

on Joulun perusmekanismi.

 

Neuvostoaikojen joulun tuoksut ja aistimukset tulvivat muistoistani, kiteytyvät Joseph Brodskyn runon säkeisiin. Molemmissa tuoksuvat ”votka, havu, turska, mandariinit, kaneli, omenat”. Kukin valmistautuu juhlaan katseilta kätkössä, haalimalla herkkuja, oman mittansa ja kykynsä mukaan: ”Jokainen on oma keisarinsa ja kamelinsa”.

Pakkasen, lumen ja vaivan alla mieli odottaa, ei voi enää tietää mikä on kuvitelmaa, mikä totta. Kaikki on vertauskuvaa ja ennusmerkkiä. Jalat väsymyksestä turvoksissa, tarpoen, välillä eksyen paksussa lumessa, jota kukaan ei luo. ”Kasvojen kaaos, luminen tulva, ei Betlehemiin polkua näy.”

Kauheina vuosina kaikkialla vaanii kauhu: Herodes. Ei joulun ihmettä ilman juopunutta Herodesta, ei ilman surmatyötä.

Валит снег; не дымят, но трубят

        трубы кровель. Все лица, как пятна.

     Ирод пьет. Бабы прячут ребят.

        Кто грядет — никому непонятно:

     мы не знаем примет, и сердца

        могут вдруг не признать пришлеца.

 

     Но, когда на дверном сквозняке

        из тумана ночного густого

     возникает фигура в платке,

        и Младенца, и Духа Святого

     ощущаешь в себе без стыда;

        смотришь в небо и видишь — звезда.

 

Lunta tupruaa; eivät savuta vaan toitottavat  

savupiiput. Kaikki kasvot kuin läiskät.   

Herodes juo. Vaimot kätkevät lapsiaan.

Kuka tulee – ei tiedä kukaan:

ennusmerkkejä emme tunne,

ehkei sydän tunnista tulijaa.

 

Vaan kun tuuli pelmahtaa oviaukosta

yön sakeasta sumusta

erottuu huivipäinen hahmo,

niin sekä Lapsukaisen, että Pyhän Hengen

tunnet itsessäsi ilman häpeää;

katsot taivaalle ja näet – tähden.

 

Aistit valpastuvat, kun juhlan merkkejä on vain vähissä: kaupungin torilla kuusipuu, siinä punainen tähti, lumityttökoriste… Pian, pian, on jo Joulu.

 *      *      *

Ryövärit aina ja kaikkialla iskevät silloin, kun mielet ovat herpaantuneet ja keskittyneet juhlan odotukseen. Petsamon luostarin historiaan kuuluu kertomus jouluyönä tapahtuvasta hävityksestä (v. 1589). Kuten luostarinperustaja, munkki ja ihmeidentekijä Trifon oli kuolinvuoteellaan ennustanut, veljestöä kohtaisi pian tuho. Julmaa, loppumatonta sissisotaa käytiin rajan yli puolin ja toisin. Juuri jouluyönä iskivät vuorostaan Pekka Vesaisen joukot kirkkoon keskellä kokoöistä jumalanpalvelusta. He surmasivat igumeni Gurin ja 116 veljestön jäsentä. Munkit eivät käyneet vastarintaan, sillä Trifon oli kehottanut heitä olemaan tarttumatta aseisiin pyhässä temppelissä.

Trifon opetti veljiä herpaantumatta luottamaan Jumalan apuun ja rakastamaan toisiaan. Kesti kuitenkin kolmesataa vuotta, ennen kuin luostaritoiminta uudelleen elvytettiin. Veljet ajattelivat, että luostarin tuho oli seurausta pyhien opetusten laiminlyönnistä.

Pyhän jouluyön juhlaan osunut tuho ei jäänyt ainoaksi. Kun munkit palasivat talvisodan loputtua venäläiseltä vankileiriltä takaisin luostariinsa vuonon rannalle, elämä käynnistyi vaivoin. Veljestöä oli vähän, mielet masennuksissa. Luostarin johtaja oli jäänyt venäläisten vangiksi. Kun sitten päärakennus jouluyönä 1940 syttyi liekkeihin, tapaus koettiin uutena raskaana iskuna. Palon syyksi osoittautui laiminlyöty nuohous.

 *      *      *

Ortodoksiseen kilvoitukseen liittyy vahva usko elävien ja poisnukkuneiden välisestä hengellisestä siteestä. Marttyyrien ja uskonsa tähden vainottujen kärsimystä kuuluu kunnioittaa. Heidän esirukouksensa voimaan luotetaan. Heidän marttyyriutensa paikka on pyhiinvaelluskohde. Siksi Petsamon uudet raivaajamunkit rakensivat seuraavan temppelin 116 marttyyrin veren pyhittämälle paikalle, ja omistivat sen Kristuksen syntymälle.

Eräs venäläinen pappismunkki-historiantutkija on tutkinut Petsamon luostarin viimeisen esimiehen, isä Paisin kuulustelupöytäkirjoja. Kun kidutettu kuulusteltava ei enää kykene sanomaan mitään, ja hänen allekirjoituksensa on vapisevalla kädellä kirjoitettu, historiantutkija esittää tulkinnan, joka on pyhäinelämäkerroista tuttu rinnastus: ”Tuona päivänä kirkko viettää Kristuksen syntymäjuhlan esijuhlaa, lauletaan jouluveisuja. Vangitun sielu on herkistynyt vastaanottamaan syntisen maan päälle saapuvan jumalallisen Lapsukaisen. Vangitun mieli on keskittynyt Kristuksen odotukseen.” Mitäpä tuohon voisi enää lisätä? Kilvoitteluperinteen ydintä on tapa rinnastaa kunkin pyhittäjän henkilökohtaiset vaiheet ja koetinkivet evankeliumin hyvään sanomaan. Siten heijastuu vesipisarassa Valo, Kristus Aurinko.

Vain vesipisaran Valon heijastuksen tunnistamalla, sen Lähteen ja Kantajan voiman tunnustamalla koen Joulun ihmeen.

 

Elina Kahla

 

Joseph Brodskyn jouluruno 1971

https://www.poetryfoundation.org/poems/57939/december-24-1971

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: