Jouluna kun on hiljaista

26/12/2017

Jouluna2017, Kolumni

(Kuva/photo: Juha Tuominen )

Minun työni on yksinäistä, vaikka joudun usein ja joskus kaipaankin ihmisten pariin. Sinne päästyäni muistan, miten monimutkaista kaikki on, miten helposti yhdessä on yksin, paitsi niiden kanssa joilla on sydämessä rauha.

Mistä rauha sydämeen, mieleen ja kehoon? Minulle vain hetkittäin, joillekin harvoille pysyvästi.

Rauha ihmiseen tulee siitä, että on kärsinyt mutta ei katkera. Että on saanut lahjan, se liittyy näkemiseen mutta voi olla silläkin joka on sokea. Se on uskallusta olla maailmassa. Minulla on yksi ystävä, joka näkee ja uskaltaa.

Minä en ole rauhallinen ihminen vaan levoton. Luonteestani ja temperamentistani olen kuullut niin monta moitetta, että olen oppinut ne kätkemään. Ja olen myös kasvanut kiivauteni mittaiseksi, en sen voittajaksi, mutta sen kohtaajaksi. Minä näen mutta pelkään moitteita. Siksi en ole niin kuin ystäväni, jonka rauha on pelottomuutta.

Olen tehnyt rauhan itseni kanssa koska en voi voittaa itseäni. Minä olen tämä, ja elämäni viimeisen taipaleen kuljen siinä varmuudessa, että kelpaan itselleni vaikka en muille. Kun pidän itseäni kelpaamattomana, vääränä ja tuomittuna, muistan usein kertomuksen hautakivestä, jonka sanotaan seisovan ahvenanmaalaisessa kalmistossa. Paaden alla lepää tuntematon, aaltojen rantaan huuhtoma merimies. Kiveen on kaiverrettu sanat: Känd av Gud – Jumalan tuntema.

Helpottaa: vaikka ihmiset eivät tuntisi meitä eivätkä pääsisi tietämään, mitä kaikkea meissä on, joku tietää sen tarkalleen. Minä ajattelen että ihminen tuomitsee, Jumala tietää.

Minulle tulee rauha kun ajattelen sitä tietämistä, joka ulottuu hyvän ja pahan tuolle puolen. Sisemmäs kuin kaikki leimat ja polttomerkit joita meihin lyödään siitä hetkestä saakka, kun saamme alkumme. Tietämistä joka ulottuu vaivatta sisimpään saakka: siihen mikä on olemisemme ydintä, hiljaisuutta, ajattomuutta.

Osa tätä tiedon varmuutta on pisaroinut joihinkin ihmisiin. Ystävääni, runoilijaan, ja niihin joita en vielä tunne tai en tule koskaan kohtaamaankaan. Talven pimeimpään aikaan heidän valostaan riittää meille kaikille.

Meillekin, jotka emme tiedä, joiden on vaikea uskoa; meille jotka kyselemme, miksi paha on paitsi meissä myös maailmassa. Meille, jotka pelkäämme äärimmäistä rauhan menetystä, sotaa ja suuria levottomuuksia. Sellainen ihminen, jossa on pysyvä rauha, muistuttaa siitä kahdenkeskisyydestä ja turvasta, jota voi tuntea, kun on Jumalalle tiedetty, vaikka olisi yksin suuria valtoja vastaan.

Ystävä on vastaus, sumea mutta lämmin, ja siksi me muistamme heitä jouluna, kun on hiljaista.

 

Sirpa Kähkönen

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: