Joulumuisto

29/12/2017

Jouluna2017, Kolumni

Kauhavan evankelis-luterilainen kirkko.

Sinä jouluna isä päätti, että meilläkin ruvettaisiin viettämään joulua niin kuin muissakin perheissä, kristillisin menoin. Jo aattona, kun istuttiin ruokapöytään, hän määräsi veljeni lukemaan jouluevankeliumin Luukkaan mukaan ennen kuin kukaan sai ottaa ensimmäistäkään suupalaa suuhunsa.

Velipoika oli ensimmäisellä luokalla kansakoulussa, mutta oli osannut lukea jo kouluun mennessään, eikä evankeliumin pitänyt tuottaa hänelle suuria vaikeuksia. Jostakin syystä teksti alkoi häntä kuitenkin naurattaa jo ensimmäisestä lauseesta, hän yritti pidätellä nauruaan, joka vain paheni siitä, ja ennen kuin hän oli ehtinyt lähellekään loppua, hän nauroi jo ääneen, väänteli naamaansa itkuun ja nauruun, ja lopetti lukemisen.

Isän mielestä velipoika oli typerys, jolla saattoi olla ikävä ilta edessään, jos joulupukki tai sen tontut olivat ikkunasta nähneet, kuinka velipoika pilasi joulun tunnelman; joulupukki oli jo ehkä heitellyt velipojalle tarkoitetut lahjat pulkastaan metsään.

Velipoika ei siitä hätkähtänyt, hänen uskonsa joulupukkiin oli mennyt syksyllä. Luokkakaverit olivat nauraneet hänen hyväuskoisuudelleen ja kyselleet, kuinka velipoika kuvitteli, että yksi partaäijä ehtisi kiertää jakamassa lahjat kaikissa maailman kodeissa ja kuinka ehtisi lahjat valmistaa, vaikka tonttuja olisi Korvatunturi pullollaan.

Isä käski minun lukea jouluevankeliumi loppuun. Jatkoin siitä, millä kohtaa velipoika ei enää naurultaan saanut jatketuksi. Posotin tekstin loppuun ja päästiin syömään.

Illan aikana isä muistutti meitä monta kertaa, että menisimme kaikki aamulla joulukirkkoon, kaikkien olisi herättävä hyvissä ajoin niin ettei myöhästyttäisi nyt, kun ensimmäistä kertaa olimme koko perhe hartaina menossa kuulemaan Jeesus-lapsen syntymästä maan päälle.

Isälle tuli kuitenkin äidin kanssa riita siitä, mihin aikaan joulukirkkoon oli mentävä. Isä väitti, että oli käynyt oman isänsä ja äitinsä kanssa 30-luvulla joulukirkossa, joka alkoi kello kuusi aamulla. Äiti kuitenkin tiesi, että kirkonmenot alkaisivat jouluna kello kahdeksan; hän lauloi kirkkokuorossa ja väitti olevansa perillä kirkollisista menoista.

Isä suuttui siitä hiukan ja kielsi puhumasta asiasta sen enempää: me olisimme kirkossa aamulla hiukan ennen kuutta, kahdeksan aikaan aamupäivällä menot olisivat jo ohi, ja kirkkoon olisi silloin turha tunkea.

Riidan takia aattotunnelma oli hiukan kireä, mutta aamulla isä herätti meidät viiden aikaan innoissaan ja hyvällä tuulella. Se lauloi huonolla laulunäänellään: ”Kello löi jo viisi, lapset herätkää…”

Olimme kirkossa hiukan ennen kuutta. Kirkossa oli valot ja suntio lämmitti kirkon kamiinoita. Muita kirkossa ei ollut, ja suntio kertoi kirkonmenojen alkavan kahdeksalta. Äiti ehdotti varovasti, että voisimme mennä kotiin puoleksitoista tunniksi, mutta siitä isä ei halunnut puhua; meille kaikille tekisi hyvää istua kirkossa ja ajatella kaikessa rauhassa joulun sanomaa.

Kirkko ei vielä ollut ehtinyt lämmetä, ja istuttiin päällysvaatteet päällä odottamassa, että muitakin kirkkoon tulisi. Velipoika puhalsi hengityksensä höyryä niin kuin olisi tupakoinut, mutta isä kielsi sitä leikkimästä Herran huoneessa.

En muista, mitä pappi saarnassaan puhui, mutta uskon hänen kertoneen päivän suuresta tapahtumasta, meidän Herramme syntymästä. Kotona jatkoimme sitten taas joulun viettoa perinteiseen tapaan.

 

Antti Tuuri

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: