Kävelyä Kainuun hautausmailla

08/01/2018

Kirjat

 

(Kuva/photo: pinterest.com)

                                           ”Jumala laski hiuksia

                                           ja varpusia putoili koko ajan elämän oksilta.”

                                                         (Maria Vaara: Kuuntele Johannes)

 

Valtakunnan rajan mennessä niin sanotusti kiinni, Suomeen tuli 1920-luvun alussa runsaasti pakolaisia Vienasta, kuten Kuhmoniemelle (nyk. Kuhmoon) Kontokista ja kuntarajanaapurista Kiimasjärveltä.  Kiimasjärven pappi Mikael Ievanen (1886 – 1955) saapui perheineen Kuhmoon ja toimi sittemmin pappina Kainuussa asuen Kuhmossa, ja siellä on hänen hautansakin. Isä Mikaelin kerrotaan tuoneen Kiimasjärveltä tarvittavan kirkollisen esineistön – työntäen sitä kelkassa 30 kilometrin matkan. Mikael Ievasen pojista Nikolai on tunnettu kirjailijanimellä Niilo Kivakka (1921 – 1982). Hän on julkaissut WSOY:lta ja Karistolta useita teoksia, muun muassa talvisodan taisteluista Kuhmossa.

 

Kuhmoniemen väestöstä 1920-luvun alkupuolella oli ortodokseja 10 %. Pakolaisten määrä oli niin suuri, että opetusministeriön päätöksellä paikkakunnalle perustettiin vuonna 1922 pakolaiskansakoulu, joka toimi vuoteen 1930 saakka. Yhtenä sen opettajana työskenteli itsekin pakolaisena paikkakunnalle saapunut Anna Vaara (1897 – 1971) jolle syntyi Kuhmossa tytär Maija, tuleva kirjailija Maria Vaara (1931 – 1992). Perheen isä oli vakuutustarkastaja Viljo Vaara (ent. Dorofejeff). Vaarat muuttivat sittemmin Puolangalle, jonka Lylyjärven rannalla sijaitsevalla Lylykylän koululla Anna Vaara oli opettajana ja jossa Maria Vaarakin kävi kansakoulun. Oppikouluun hän siirtyi Kokemäelle asti ja kirjoitti ylioppilaaksi Käpylän yhteiskoulusta Helsingistä.

Maria Vaara.
(Kuva/photo: kirjasampo )

Aviossa ollessaan Maria oli rouva Haataja. Eroon päättyneen avioliiton toteaa romaanien kertoja Maria solmitun ortodoksisin menoin, ja Maria otti alkuperäisen sukunimensä Vaaran viralliseksikin sukunimekseen samoin kuin Marian viralliseksi etunimekseen vuonna 1974. Esikoisteos, proosan ja runon välimailla liikkuva Kissanmintun iltatee oli ilmestynyt edellisenä vuonna jo Maria Vaaran nimellä. Ortodoksisuus ja vielä enemmän vienalaisuus ilmenee Maria Vaaran sanataiteessa monin tavoin, esimerkiksi kertojan kommentteina:

 

Johonkin täytyi uskoa. Liekki ikonikynttilällä ei ollut kertaakaan kokonaan puhaltunut sammuksiin. /—/ Maria työnsi silmänristimissormensa kurkkuun ja sai oksennetuksi kaiken. (KJ)

 

Emme me olleet oppineet nauramaan. Itkeminen oli kai vielä vaikeampaa. Tunteen lukitseminen taisi olla helpoin asia, jäätyminen parempi, luvallisempi kuin sulaminen. Olin oppinut paljon vanhalta vienalaisnaiselta [äidiltä]. Toivoin, etteivät lapseni oppisi sitä eivätkä mitään muutakaan häneltä tai minulta, että he eläisivät itse. (TH)

 

Ortodoksinen perinne näkyy myös sitaatteina ja muistumina muun muassa Kirkkosaaresta, joka tarkoittaa Puolangan Lylyjärvessä sijaitsevaa, yhäkin käytössä olevaa hautausmaasaarta; sinne Maria Vaaran romaanien kertoja toteaa molempien vanhempiensa olevan haudattu. Usein Maria käy mielessään paitsi vanhempiensa myös entisen aviopuolisonsa haudalla. Oma kulttuuri aiheuttaa vierauden tunnetta enemmistön keskellä; kokemukset purkautuvat raamatullisin kuvin.

 

/—/ minä makasin isäni vieressä Kirkkosaaressa ja paperinauhassa isäni otsalla luki: Pyhä Jumala, Pyhä Väkevä, Pyhä Kuolematon. (T)  /—/ Minä osaan uskontoa paremmin kuin toiset, vaikka olenkin ortodoksinen. Olen silti mukana luterilaisilla tunneilla /—/ Ja minulla oli luvattu maa, Jom Kippur ja happamaton leipä, jalasta riisutut kengät ja iäti palava tuli pensaikossa. (M)

 

Tuli saa paitsi tuhoavia myös elämänvoiman ja puhdistumisen merkityksiä Vaaran kertomataiteessa ja runoudessa. Maria Vaaran läpimurto oli hänen toinen teoksensa, romaani Likaiset legendat (1974). Tiuhaan tahtiin hän julkaisi koko tuotantonsa, 11 teosta kymmenessä vuodessa. Vuonna 1977 kirjailija muutti Paltamosta hänelle jo tutuksi tulleeseen Ouluun, jonne hänet on haudattukin. Vaaran pääasiassa Gummerukselta ilmestynyt tuotanto osui suomalaisessa kirjallisuudessa tuolloin vallinneeseen henkilökohtaisen tunnustusproosan valtakauteen. Avainromaaneiksi luokiteltavissa teoksissa esiintyy dominoiva äiti, ymmärtävä isä, tärkeäksi ja rakkaaksi kohoava psykiatri Johannes sekä auttavainen kustannustoimittaja Juhani Korpiviulu; jälkimmäisen hahmon esikuvan tunnistaa Juhani Salokanteleeksi. Vaaran teoksista viimeinen on Tulilintu (1982), ja niihin aikoihin myös Salokannel siirtyi kustantamosta pois. Maria Vaaran tuotannossa ehjimpiä, vaikuttavimpia ja syvällisimpiä ovat romaanit Kuuntele Johannes (1975), Toinen hengitys (1976) ja Myrkkyseitikki (1980) sekä runokokoelma Katson käsiäni (1979).

(Kuva/photo: wikipedia )

Myrkkyseitikin lukujen otsikot ovat lääkkeiden nimiä. Maria Vaaran romaanien mukaan taide nousee samalta kasvualustalta kuin psyykkinen sairaus. Kertoja tuntuu ajattelevan, että samoin kuin luovuus ja taiteellinen kyky ovat lahjoja, joista Jumalaa on kiitettävä, on kiitettävä myös mielen sairaudesta; mielen järkkyminen on Jumalan suurin mahdollinen lahja taiteilijalle, jos vain sen julman lahjan avulla voi taidetta luoda. Tämä ei ole perusteetonta romantisoimista, ja myös rakastumisen psykiatriinsa Maria hahmottaa perästä päin älyllisesti.

 

Sanokoot sitten sitä vaikka sairaudeksi. Minulle se oli myös lahja, joskus mieluinen, usein kauhistuttava, mutta lahja kumminkin. /—/ Johannes oli haavekuva, jota rakastin olemukseni koko voimakkuudella pitkien, rakkaudettomuuden vuosien jälkeen. (M)

 

Mielisairaus oli 1960- ja 1970-luvulla tullut maailmalla kiintoisaksi keskustelunaiheeksi varsinkin (anti)psykiatri R. D. Laingin (1927 – 1989) teosten kautta, joista muutamia käännettiin suomeksikin. Niin ikään suomennettiin taidemaalari Mary Barnesin (1923 – 2001) ja psykiatri Joseph Berken teos Matka hulluuteen (Two Accounts of a Journey through Madness, 1971). Se käsittelee seksuaalisuutta ja skitsofreniasta parantumista taiteen ja taideterapian avulla. Samaan aikaan aloitti Kainuun Paltamossa kirjailija, joka kuvasi omaa skitsofreniaansa ja seksuaalisuuttaan avoimesti, mutta kuitenkin tinkimättömän taiteellisesti, romaanin ja runon muodossa.

Mary Barnesin ja Joseph Berken teos suomennettiin tuoreeltaan, neljä vuotta aikaisemmin kuin se käännettiin ranskaksi! Suomennoksen otsikko ei napakkuudestaan huolimatta tee oikeutta Barnesin elämänkohtalolle eikä häntä hoitaneen psykoanalyytikko Berken onnistuneille pyrkimyksille. Vaikka kirjassa sukelletaan Barnesin mukana mielen pimeimpiin syövereihin, sinne ei jäädä. Paitsi teoksen alkukielinen otsikko, myös sen ranskankielisen version nimi Le voyage à travers la folie (1976) ilmoittaa, että teoksessa ei ainoastaan matkata hulluuteen, vaan kuljetaan hulluuden kautta, hulluuden poikki, siis siitä pois. Niinhän elämäkertatiedoissa todetaankin, että hoitojen tuloksena skitsofreenikko Barnesista tuli taiteilija, kirjailija ja mystikko. Hän julkaisi myös maalauksillaan kuvitetun, pyhyyden olemusta pohtivan sarjan filosofis-mystisiä kirjoituksia nimellä Something Sacred.

Sakraalius, pyhyys peilautuu Maria Vaarankin sanataiteessa, joka heijastaa myös kirjailijan paranemisprosessia, paljolti samaan tapaan kuin hänen englantilaisen kaimansa kertomus. Molemmissa hoitavan lääkärin merkitys on suuri. Vaaran romaaneissa psykiatri on esteettisesti etäännytetty, vaikkakin helposti tunnistettavissa ja kirjailijakehityksen kannalta tärkeä. Yhteisteoksiksi lääkärinsä kanssa romaanien kertoja kirjojaan kutsuukin.

 

*

 

Kuhmoon muutti Kontokista myös itkuvirsitaitaja Anastasia Aittovaara, o. s. Huotarinen (1883 – 1973). Hänen hautajaisensa marraskuisena päivänä olivat suuri tilaisuus: lukuisat kielen ja perinteentutkimuksen yhteisöt ja yksityiset henkilöt kunnioittivat muistoa. Aittovaara on haudattu Kuhmoon, ei kylläkään ortodoksiseen hautausmaahan, joka on yksityinen ja sijaitsee Vartiuksessa, seudulla jossa Akseli Gallén-Kallela vieraili häämatkallaan.

 

Suomussalmen ev.-lut. seurakunnan kirkkoherra Risto Kormilainen on tuottelias kirjailija. Hänen isänsä oli ortodoksi, ja tuoreimmassa teoksessaan Diopteri (2017) Kormilainen kirjoittaa muun muassa Suomussalmen ortodoksisista hautausmaasaarista sekä vertailee Serafim Sarovilaisen ja Paavo Ruotsalaisen teologiaa. Kalmosaaressa on muun muassa runonlaulaja Domna Huovisen (1878 – 1963) hauta. Vienassa Vuokinsalmella syntynyt Domna Karhunen saapui Suomen puolelle 1895 avioiduttuaan suomussalmelaissyntyisen Hilippä Huovisen kanssa. Kormilainen muistelee myös ensimmäistä käyntiään isoisänsä kanssa Kuhmon evankelis-luterilaisessa kirkossa. Ennen siirtymistään Suomussalmelle Kormilainen oli pappina Kuhmossa.

 

Uusimmassa kirjassaan Kormilainen kirjoittaa myös Ilmari Kiannon suhteesta uskontoon. Nuorena Kianto erosi kirkosta; muutama vuosi ennen kuolemaansa liittyi takaisin. Ehkä kirkko  – niin arvelen – oli hänelle kuin psyyken lääke sellaiselle, joka ei sitä suuhunsa pane, mutta pitää varalta lääkekaapissa ja toteaa sen rauhoittavan pelkällä olemassaolollaan. Kormilainen asuu Suomussalmen kirkonkylässä kirjallisuushistoriallisella seudulla, joka liittyy Kiannon romaaniin Vanha postineiti (1935).  Kormilainen muistuttaa, että Ilmari Kianto on haudattu Suomussalmelle Niettussaareen ja että Suomussalmella ovat myös paikkakunnalla läänintaiteilijana toimineen kirjailija Aku-Kimmo Ripatin ja tämän äidin Iiris Uurron haudat.

 

Esko Karppanen

 

 

Viitteitä:

Karppanen, Esko: Maria Vaara ja Kirkkosaari. Kaltio 1/2013.
Kormilainen, Risto: Diopteri. Väyläkirjat 2017.

Piiroinen, Erkki: Kuhmon rovasti Mikael Ievanen. Karjalan Heimo 3 – 4/1991.

Vaara, Maria: Kuuntele Johannes [KJ]. Gummerus 1975.

Vaara, Maria: Myrkkyseitikki [M]. Gummerus 1980.

Vaara, Maria: Toinen hengitys [TH]. Gummerus 1976.

Vaara, Maria: Tulilintu [T]. Gummerus 1982.

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: