Muistaminen ja assosiaatiot

05/02/2018

Kirjat, muistovuosi 1918

Seppo Hentilä Kuva: Siltala

Edesmennyt saksalainen lankoni sanoi minulle kolmisenkymmentä vuotta sitten erään kiihkeän keskustelumme aikana: ”Mutta Helle, sinä ajattelet väärin!” Saksalaisilla on/oli sellainen ilmaisu, ja se tarkoitti sitä, että ajatteli toisella tavalla kuin vastapuoli, esimerkiksi keskustelussa, argumentoidessaan mielipiteitään. Vähän kuin olisi ajatellut toisin – ei sentään ihan toisinajattelija. Tai mistä minä oikeasti sanan syvimmän merkityksen tiedän.

Mielestäni en ajattele ”väärin”. Mielestäni ajattelen niin kuin kristitty, jonka veri on punaista ja sydän vasemmalla. Jolle punainen ei ole väri vaan mielentila – ilmaisu ei ole minun, vaan isä Timo Lehmuskosken.

Kirja-arviota ei aloiteta näin, eikä tästä tulekaan kirja-arvio, vaan kenties pitkäkin yksinajattelu. Tönäisyn tähän minulle antoi Seppo Hentilän hiljattain ilmestynyt hieno teos Pitkät varjot. Muistamisen historia ja politiikka. (2018, Siltala). Kerran aikaisemmin olen lumoutunut samalla tavalla – niin, että olen jäänyt kirjaan kiinni ja jättänyt kaiken muun sen lukukokemuksen ulkopuolelle. Se kirja oli Olavi Paavolaisen Synkkä yksinpuhelu, minä olin 17, olin pukeutunut ja meikannut itseni, niin kuin uudenvuoden tansseihin siihen aikaan tehtiin. Mutta siinä asussa istuin kotona aamuun saakka, enkä päässyt irti tekstistä.

Nyt olen ihan pian 77, ja Pitkät varjot aiheutti minulle ihan samanlaisen kokemuksen. Tosin ei ollut uudenvuodenaatto enkä ollut laittautunut lähteäkseni ikäihmisten bileisiin.

Valkoisimmassa Suomessa

Olen joskus sanonut, että olen lukenut vain kolme sotakirjaa, mutta oikeastaan Synkän yksinpuhelun voi lisätä tuohon luetteloon, vaikka pääosinhan Paavolainen sotapäiväkirjassaan käsittelee jotakin aivan muuta kuin jatkosotaa, johon teos ajallisesti sijoittuu. Siitä minä ammensin suhtautumiseni jatkosotaan.

Jatkosodan lisäksi tiesin Talvisodan, ja tietenkin tiesin vuoden 1918 tapahtumat. Mutta en tiennyt, miten olisi oikein nimittää sitä sotaa. Sillä minä asuin siihen aikaan Kauhavalla, keskellä vahvimmin Vapaussotaa sotinutta kansaa, joka eli yhä Valkoista Suomea. Lisäksi isäni oli kaatunut jatkosodassa, ja minulle oli hyvinkin opetettu, että ”ryssä on ryssä, vaikka sen voissa paistaisi”.

En liioin ollut vielä ortodoksi, kun luin Synkän yksinpuhelun ensimmäisen kerran; silti minusta tuntui pahalta, kun miehitetyn Karjalan ortodokseja pyrittiin luterilaistamaan, yritettiin saada hylkäämään oma kirkkonsa, ja sitä sanottiinkin ”ryssän kirkoksi”.

Synkkä yksinpuhelu ilmestyi vuonna 1946. Tämä on teoksen 2. painoksen kansikuva (1960, Otava), joka esittää kirjailijasa Aunuksessa vuonna 1942. Kuva: TK-Kim Borg

Nyt, 77-vuotiaana en ehkä pääse kaivautumaan 16-17-vuotiaan minäni mieleen, niin että oikein osaisin selittää, miksi sydämeni ei tahtonut taipua uskomaan Vapaussotaan.

Vuoden 1918 tapahtumat

Isosetä Matti Porkkala, isoisäni veli, asui Etelä-Pohjanmaalla ja puhui Vapaussodasta.

Isosetä Eemeli Porkkalan nuorempi poika Veikko asui Loviisassa ja hänen lapsuutensa päättyi siihen, kun valkoiset ampuivat hänen isänsä, joka oli välskärinä punaisten puolella. Veikosta tuli ”leikki-isäni” – hän opetti minulle ruotsinkielisen verbin tämja; olin jo silloin lukenut Pikku prinssin. Veikko puhui luokkasodasta.

Matilla, Eemelillä ja isoisälläni Iivari Porkkalalla oli sisar Edla s. Porkkala, joka nuorena tyttönä oli sopiva punaisten viestinkuljettajaksi. Hän joutui sitten myöhemmin Hennalaan, ja kirjoitti kirjeessä, että perunankuoretkin maistuvat kuin rusinoilta. Sukutarina kertoo, että isosetä Matti sai hänet pelastetuksi Hennalan ”kuolemanleiriltä”, ja saattaa hyvinkin olla niin – ja onneksi pelasti, sillä ”…Lahdessa Hennalan vankileirillä tapettiin Kalmin komennon aikana 500-600 punaista, joista kolmannes oli naisia,” luin Pitkät varjot –teoksesta.

Isoisäni Iivari valitsi kolmannen vaihtoehdon. Syvästi kristittynä hän jätti punaiset ja valkoiset elämässään ulkopuolelle, ei koskaan sekaantunut politiikkaan.  Vaikka asuikin Etelä-Pohjanmaalla eikä liittynyt valkoisiin, säilyi hänkin sentään hengissä. Maallikkosaarnaajana kiersi pitäjästä toiseen.

Mutta ei sen enempää kieleni kuin mielenikään taipunut luokkasotaan, ei siihenkään. En tiennyt, mikä olisi neutraali sanonta, ja siksi puhuin aina vuoden 1918 tapahtumista.

Nyt, kun olen lukenut Seppo Hentilän aivan loistavan teoksen Pitkät varjot, olen vihdoin oppinut, että oikea sana tuolle sodalle on sisällissota – mutta silti vuoden 1918 tapahtumat pitää sisällään kokonaisuuden. Myös sen, mitä itse sodan jälkeen tapahtui.

Pitkät varjot –teoksen kansi on Mika Tuomisen. Kuva: Siltala

Valmiina ollaan

En suinkaan tarkoita, että kaikki mitä Pitkät varjot sisälsi olisi ollut minulle uutta ja ennenkuulumatonta, -lukematonta. Mutta Hentilä kertoo kaiken selkeästi, liittää yhteen kuuluvat tapahtumat toisiinsa, niin että asiayhteydet ja taustat hahmottuvat lukijalle. Mistä kaikki alkoi, mitä oli kaiken taustalla, mitä tuotiin esiin, mistä ei välitetty, mistä vaiettiin. Kuvaava esimerkki minusta on, että Etelä-Pohjanmaalta tosissaan lähdettiin vapauttamaan Suomea, joka oli saanut Vladimir Iljitsh Leniniltä ensimmäisen tunnustuksen itsenäisyydelleen – olkoonkin, että Lenin taktikoi tuossa itsenäisyystunnustuksessa.

Itsenäinen maa alkaa sotia vapautuakseen – mistä?

Toki eteläpohjalaiset lähtivät vapauttamaan isänmaataan ”punaryssistä” ja aidoista ryssistä; ryssän pelko oli suuri Etelä-Pohjanmaalla vielä nuoruudessanikin. Sotilaspiireissä kuulin hehkutettavan hilpeästi, että ”valmiina ollaan, tuleepa vihollinen sitten idästä, koillisesta tai kaakosta”, ja minusta se ei ollut hauskaa.

Pitkät varjot heittyvät yhä lakeuden ylle

Minua kosketti tämä kohta kirjassa kovin: [Kommunistisen] ”Aatteen kannattaminen oli kriminalisoitu ja tiesi vankilatuomiota. Mielenkiintoista on havaita, että antikommunismi ja ryssäviha sulautuivat yhteen, jolloin venäläisyys kaikkinensa alettiin nähdä antikommunismin kautta kommunismiin olennaisesti kuuluvana elementtinä.”

Sillä se toi mieleeni elävästi ajat Kauhavalla vieläpä niin myöhään kuin 1970-1980 –lukujen taitteessa. Olin tuolloin koululautakunnan jäsen, ja sosialidemokraattien ja SKDL:n edustajien kanssa saavutimme mielestäni tavattoman suuren voiton: peruskoulun yläasteelle ja lukioon päätettiin ottaa seuraavaksi sellainen kielten opettaja, joka pystyisi opettamaan myös venäjää.

Kun näin lopulta tapahtui, tyttäreni innostuneena aloitti venäjän kielen opinnot. Peruskoulun puolella ei vielä saatu riittävän suurta ryhmää, mutta lukiossa se jo onnistui. Tuon jälkeen tytärtäni alettiin nimittää kommunistiksi.

Tytär jo silloin antoi sanan sanasta – ei ainakaan kiusatuksi tuntenut itseään, vaikka tietysti syytä olisi ollut.

Vapaussoturien henki eli yhä Etelä-Pohjanmaalla. Se eli siinä kuin Maalaisliittoon, sittemmin Keskustapuolueeseen kuuluvien isäntien ja emäntien kaikkivoipaisuus kunnallispolitiikassa.

Kun olin mökissä kasvanut, minun olisi pitänyt tietää tilani eikä uhmata talonisännän käsitystä siitä, onko hänellä oikeus kysymättä kaataa puita minun tontiltani. Lakituvassa oikeus vahvistettiin kuten aikoinaan kenttäoikeuksissa punaisten murhat. Oli oikein, että isäntä oli saanut kaataa puut, joista hän ei pitänyt.

Etelä-Pohjanmaalla ei ajateltu väärin, ei toisin kuin oli eteläpohjalaisten ikiaikaisen käsityksen mukaan oikein, kuinka oli sukupolvi toisensa jälkeen ajatellut.

Heikki Ylikangas.

Se minua ahdisti, sen monet ilmentymät. Sellaista rohkeutta minussa ei ollut kuin naapuripitäjän Heikki Ylikankaassa, joka pani sanat oikeaan järjestykseen ja seisoi sanojensa takana.

Mutta pois hänkin muutti Etelä-Pohjanmaalta. Siellä ahdistaa muitakin kuin minua.

Ylikangas ja Tie Tampereelle

Pitkät varjot kertoi minulle ensimmäisen kerran selkeät luvut sisällissodassa kuolleista. Kuolleiden kokonaismäärä oli 36 460 (Suomen sotasurmat –projekti). ”Uhreista 27 038 oli punaisia. 5 179 valkoisia ja 4 423 muita, suurimpana ryhmänä siinä venäläiset.” – – – ”Suomen sisällissodan uhrikategorioista kaikkein suurin oli vankileireillä nälkään ja tauteihin kuolleet punaiset (lähes 13 000).”

Heikki Ylikankaan vuonna 1993 ilmestynyt kirja Tie Tampereelle oli ehkä vahvin kannanotto sisällissotaan. Monet tutkijat olivat tulleet siihen tulokseen, että aihetta oli käsitelty jo riittävästi, mutta mm. Juha Siltala ”myönsi reilusti olleensa väärässä ja tunnusti, että Heikki Ylikankaalla on ilmiömäinen taito ´tuottaa uusia oivalluksia kalutuimmastakin aiheesta´”, sillä ”Ylikangas oli löytänyt sisällissodan tapahtumista vielä yhden kipupisteen: valkoisten toimeenpanemat punavankien teloitukset…”

Tie Tampereelle ei ainakaan Ylikankaan (ja minun) silloisessa kotimaakunnassa saanut suitsutusta osakseen. Maakunnan valtalehti Ilkka hyökkäsi varsin rajusti Ylikangasta vastaan ja julkaisi lisäksi ”lähes sata yleisönosastokirjoitusta, joista useimmat olivat kielteisiä, osa jopa tutkijaa solvaavia.”

Muistan tuosta saaneeni jonkinlaista lohtua, koska nuorisoromaanini Sivarin ilmestyessä vuonna 1984 olin saanut lievemmässä muodossa samankaltaisen vastaanoton Ilkan taholta.

Heikki Ylikankaan Tie Tampereelle ilmestyi 1993.

Kun laittomuus sai vallan

”Sisällissodan ja sen jälkiselvittelyjen oikeudenkäytön oikeushistoriallinen tutkimus antoi odottaa aina 1990-luvulle, vaikka vuoden 1918 tapahtumia oli muutoin tutkittu paljon ja monista eri näkökulmista. Valtiorikosoikeuksia tutkineen Jukka Kekkosen mukaan Suomen oikeusperinteessä ja oikeuskulttuurissa vallinnut legalistinen traditio murtui sisällissodan jälkiselvittelyissä. Oikeusvaltio suistui raiteiltaan ja laillisuus joutui haaksirikkoon. Sisällissodan seurauksena rämettynyt oikeudenkäyttö jatkui valkoisessa Suomessa kovina asenteina työväestöä ja työväenliikettä kohtaan. Laittomaan oman käden oikeuteen tarttumisen kynnys oli Suomessa 1920- ja 1930-luvulla todella matalalla.”

Täysi laittomuuden aika.

Niin se jatkui, vallanpito valkoisessa Suomessa, jonka ystävä Saksa jo siihen aikaan oli. ”Suomessa vallitsi vahva saksalaissuuntaus”, kirjoittaa Hentilä ja jatkaa hiukan myöhemmin: ”Saksan sotilaallisen avun hintana maaliskuun alussa 1918 solmituilla valtiosopimuksilla Suomesta oli tullut de facto Saksan protektoraatti.”

Punainen värikin viittasi ryssään, ei sitä siis sopinut käyttää. Kaiken kauheuden keskellä tuo tuntuu minusta melkein huvittavalta.

Kaikki historiansa lukeneet muistavat seuranneen Lapuan liikkeen – hyvin valkoiset ajat Suomessa, jossa taatusti kaikki venäläisyyteen vihjaavakin haluttiin kitkeä pois. Jossa venäläistä ei pidetty edes ihmisenä. Ja minä tietysti mietin nyt, olisiko suuri kirjallisuuskin pitänyt heittää menemään? Dostojevski? Turgenjev? Tolstoi… Rikos ja rangaistus ehkä nimen perusteella – samoin Idiootti.

Ja Anna Ahmatovasta, aikalaisesta, valkoinen Suomi tuskin oli kuullutkaan.

Olihan Saksassakin toki vahva kulttuurielämä – ainakin ennen kuin juutalaisia kirjoineen ruvettiin polttamaan.

Varjot heittyvät yhä.

Olen huvikseni mutta myös ihan tarkoituksella surffannut monilla keskustelupalstoilla tai lukenut jonkin kirjoituksen jälkeisiä kommentteja, ja niiden perusteella jako ”punaisiin” ja ”valkoisiin” yhä tälläkin hetkellä näyttää järkyttävältä ja selväksi käy, että kaikki punaiset olisi ollut syytä ampua:

Punainen terrori oli aivan hirmuista, mutta jäi rajatuksi 3 syystä: ihmiset onnistuivat piilottelemaan, aika oli hyvin rajattu ja sota sotki asioita. Mutta valkoiset oppivat nopeasti punaisten näyttämän esimerkin mukaisesti ja he saivat maistaa omaa lääkettään. Paha juttu, että oikeutta ei käyty kaikissa tapauksissa. (Lainaus keskustelupalstalta)

Siellä selvitetään sekä sisällissodan alkua, kulkua että päättymistä, ja suurin osa näkemyksistä on täysin yksipuolista. Ehkä ne, jotka oikeasti pyrkivät neutraaliin näkemykseen, eivät kovin runsaasti keskusteluihin osallistu. Hämmentävältä minusta silti tuntuu, että kovin suurin joukko vuorenvarmasti näkee sodan vapaussotana, jota ilman ”punaryssät” Venäjän avulla olisivat liittäneet Suomen Venäjään:

Se oli vapaussota, sori vaan. Punikkeja turpaan, vassareille vasektomia! (Lainaus/keskustelupalstalta)

Niinpä minusta tuntuu parhaimmalta lopettaa yksinajatteluni Seppo Hentilän teoksen viimeisiin lauseisiin:

”Mikä on sisällissodan muistamisen tila Suomessa nyt, kun tuosta hirmuisesta vuodesta on kulunut jo sata vuotta? [Suomi 100] –Juhlarahatoimikunnan puheenjohtaja, professori Tapio ”Yli-Viikari vastasi tähän kysymykseen niin viisaasti, että voin lainata häntä tämän kirjan lopputulemaksi:

”Kansakunnan sivistyneisyys punnitaan sillä, kuinka se pystyy käsittelemään omaa historiaansa.

”Miettikääpä sitä!”

 

Hellevi Matihalti

, , , , , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: