Paavo Rintalan passiot ja kauneuden attribuutit

09/02/2018

Kirjat

Paavo Rintala.
(Kuva/photo: Otava/ Juha S. Kalliolahti 1994

Kärsimysnäytelmä nimeltä elämä.

Kun aloitan tämän kirjoittamisen, kuuntelen taustalta Arvo Pärtin Passiota. Se saa minut ajattelemaan Paavo Rintalaa, hänen 1990-luvun tuotantoaan. Eilen kävin kirjastossa ja lainasin peräti kaksi passiota, Pärtin ohella Bachin Johannespassion. Lisäksi Preisnerin elokuvamusiikki Kieslowskin Siniseen.

Kaikki se on kirkollista ja tietyllä tavalla myös passionaalista musiikkia. Paavo Rintalan 1990-luvun kirjallinen tuotanto oli juuri sitä: suurta passion kuvausta, passion etsimistä. Ihmisen kärsimyshistoriaa, joka vaelsi nykyisyydessä ja halki vuosisatojen, Oulusta Venäjänmaalle ja Marian rakkauteen, Isenheimin Mathis Grüniin, Aikaan ja Uneen.

Muistan Paavo Rintalan Pojat-kirjan pohjalta tehdystä elokuvasta vain kaksi kohtaa. Toisessa pojat katselevat saksalaissotilasta kusella. Yksi pojista kehottaa Vesa-Matti Loiria kääntämään saksaksi: ”On niin kylmä että kusi kaarelle jäätyy”. Lopussa Loiri juoksee junan perässä, jolla hänen äitinsä lähtee saksalaisten mukaan, roikkuu junan perässä. Sen kohtauksen muistavat kaikki elokuvan nähneet. Myös se on Passiota.

Paavo Rintala oli koko tuotantonsa ajan suomalaisen kaunokirjallisuuden suuri dokumentaristi. Mutta mielestäni vasta 1990-luvun tuotannossaan, elämänsä viimeisellä vuosikymmenellä, hän löysi omimman kertojanäänensä. Vanha mies vaeltelee pitkin Oulun katuja – ja ajatuksissaan, muistoissaan ja mielessään pitkin Euroopan kulttuuri- ja kärsimyshistoriaa. Suuri humanismi hänen teoksissaan astui esiin lopullisella voimalla. Sillä kärsimyksellä on usein Faustin kasvot.

Paavo Rintalan 1990-luvun kirjojen päähenkilö on kärsimys, passio. Mutta sen tekstissä soivat myös Paavalin korinttolaiskirjeen sanat. Kuten ne soivat Kieslowskin elokuvan musiikissa. Euroopan yhdentymisen maailmassa. Ja länsimaisen kulttuurin kärsimyshistoriassa.

Eräällä keskustelupalstalla kysyttiin, kuka suomalainen nykykirjailija olisi ansainnut Nobel-palkinnon ja ketkä kirjailijat ovat olleet liian suuria Finlandia-palkituiksi. En usko että suomalaisesta kirjallisuudesta löytyy ketään, joka olisi ansainnut Nobelin kirjallisuuspalkinnon, mutta Paavo Rintala oli nähdäkseni liian suuri Finlandia-palkituksi.

Hän on suomalaisen romaanikirjallisuuden harvoja omantunnon ääniä, hän loistaa kuin majakka pimeässä, yksinäisenä profeettana, joka seisoo meren äärellä tuulta vasten humanismin lyhty kädessään.

Profeetta joka ei katso tulevaisuuteen, vaan menneisyyteen…

Mutta paljastaa yhtä kaikki sitä mitä me emme näe tai halua nähdä…

Keijo Nevaranta

 

Keijo Nevaranta on kuvannut itseään näin: ”Maalaaminen ja kirjoittaminen ovat kävelemistä”. Olen 51-vuotias kivirunoilija, monitaiteilija, nomadi. Kuvataiteestani: Olen kiinnostunut linnunsulan keveydestä, kiven pysyvyydestä. Lähtökohtani maalauksiin ovat aina todellisuudessa ja yleensä luonnossa. Maalatessani pelkistän, perkaan, kehittelen edelleen. Taiteessani yritän välittää ajatusta siitä, että on olemassa myös yli tämän ajan kestäviä arvoja. Että ihmisen tulisi kunnioittaa sitä alkuperäistä luontoyhteyttä, jonka olemme jo lähes kokonaan menettäneet. Runoudestani: Runoilijana olen vaeltelija, nomadi, joka ei rakenna pysyvää majaa minnekään; joka keräilee elämän matkan varrelta kiviä, muistoja, linnunsulkia ja runoja, niin kuin ne tulevat vastaan ja pysäyttävät havaitsemaan.
Keijo Nevaranta valmistelee laajempaa esseetä Paavo Rintalan tuotannosta.

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: