Sergei Djagilevin viimeiset päivät

(Kuva/photo: liveinternet )

Sergei Djagilev (1872 – 1929) oli Pariisiin 1909 Pietarista emigroitunut monipuolinen kulttuuripersoona, joka tunsi useita suomalaisia taiteilijoita Pekka Halosesta Akseli Gallen-Kallelaan. Toimiessaan Mir Isskustva -ryhmässä ja samannimisen aikakauslehden toimittajana hän järjesti lukuisia suomalaisen taiteen näyttelyjä Pietariin ja tilasi taiteilijoiltamme kuvituksia lehtiin. Erityisen läheinen ystävä hänelle oli Magnus Enckell, jonka kanssa yhteistyö jatkui vielä Ranskan-aikoinakin.

 

Historiaan Djagilev on jäänyt Pariisiin perustamansa Venäläisen Baletin (Ballets Russes) johtajana. Tämä teatteri – joka nimestään huolimatta ei koskaan esiintynyt Venäjällä puhumattakaan että Neuvostoliitossa – esitti monet tanssitaiteen historiaa ravistelleet ja sittemmin klassikon aseman saavuttaneet teokset, kuten Igor Stravinskin säveltämät Tulilinnun (1910) ja Kevätuhrin (1913). Djagilev ei ollut tanssija eikä koreografi, vain tanssiteatterinsa johtaja. Muita hänen tilaamiaan balettisävellyksiä olivat  Maurice Ravelin Dafnis ja Chloë sekä Claude Debussyn Faunin iltapäivä, vain muutaman mainitakseni. Koreografeina ja tanssijoina – ja Djagilevin rakastajina – toimivat muun muassa Vaclav Niziński, Serge Lifar, Boris Kochno ja Léonide Massine. Lifar julkaisi jo vuonna 1940 ystävästään ja entisestä rakastetustaan Djagilevista elämäkerran, jossa hän kertoo seikkaperäisesti myös tämän viimeisistä vaiheista.

Hôtel des Bains
(kuva/photo: pinterest.com)

Vuoden 1929  elokuussa Sergei Djagilev oli Salzburgin musiikkijuhlilla ja matkusti sieltä vastoin lääkärin kehotuksia rakkaaseen Venetsiaansa, jossa hän oli viettänyt nuoresta asti niin monia kertoja onnellisia aikoja. Samana päivänä 7.8. kuin Djagilev lähti Salzburgista, lähti myös Serge Lifar Pariisista, niin ikään suuntanaan Venetsia. Asemalla ei Djagilev ollutkaan  vastassa, joten Lifar suuntasi Lidolle. Tällä Venetsian kaakkoispuolella sijaitsevalla pitkällä ja kapealla saarella hän tiesi Djagilevin asuvan tutussa Hôtel des Bains’issä, jossa Stravinski oli aikanaan soittanut Djagileville Kevätuhrin ensimmäiset sävelet. Hotellissakaan Djagilev ei ollut tavanomaisella paikallaan odottamassa. Ikkunasta hän sentään vieraalle vilkutti, suunattomasti vanhentuneen näköisenä, niin ettei Lifar ollut häntä tuntea; niin suuri oli muutos.

”Saksan-matka oli virhe”, sanoi Djagilev Lifarille tämän saavuttua Lidolle. Tuli kova selkäkipu, joka ei hellittänyt. ”En voi nukkua enkä liikkua enkä syödä mitään. Saksalaiset lääkärit sanoivat sen olevan reumatismia, mutta minusta tuntuu, että se on pahempaa.”  Polvet pettivät. Lifar vei ystävänsä lääkäriin, mutta tämäkin oli sitä mieltä, että reumatismia se on, ei sen kummempaa, sekä ylirasitusta ja diabeteksen paiseiden jälkiseuraamuksia. Lääkäri suositteli jalkahierontaa ja lepoa. Lifar kirjoittaa, että hänestä tuli sairaanhoitaja ja laupeudensisar. Hän hieroi Djagilevin jalkoja, antoi lääkettä, auttoi nousemaan ylös ja pukeutumaan. Mutta ystävä näytti tulevan koko ajan heikommaksi. Osasyy lienee ollut se, ettei Djagilev tohtinut kokeillakaan uutta diabeteslääkettä insuliinia. Huolestunut oli potilas itsekin, mutta sanoi kuitenkin: ”Miksi istut täällä koko ajan, kuin tekisin kuolemaa?”

San Michelen hautausmaasaari Venetsian pääsaarten pohjoisrannalta nähtynä.
(kuva/photo: Esko Karppanen)

Silti pystyttiin keskustelemaan Ballets Russes’n tulevaisuudesta ja miten Djagilev toivoi asian järjestettävän. ”Sellaista hän tuntui puhuvan, että minusta tulisi baletin uusi johtaja”, kirjoittaa Lifar. Djagilev muisteli nuoruuttaan, jota hän ei koskaan saisi enää takaisin; päiviä jolloin elämä näyttäytyi lupauksia täynnä, ensimmäisiä matkojaan Venetsiaan. Useimmin Djagilevin ajatukset liikkuivat kuolemassa: ”Mitä luulet, Seriozha, onko tämä tauti niin vaarallista, että minä kuolen?”  Lifar muistaa vakuuttaneensa, ettei kukaan ole vielä reumatismiin kuollut, että paiseet ovat melkein parantuneet, eivätkä lääkärit ole löytäneet mitään vakavaaa. Eniten Lifar sanoo kauhistuneensa sitä, että Djagilev pelkäsi kuolemaa ja sitä, kuinka ahdistuneesti hän rukoili edes hieman lisää elinpäiviä. ”Minulla on vielä paljon keskeneräisiä suunnitelmia, on niin paljon tehtävää, etten minä halua kuolla, ja silti kuolema näyttää tulevan”, hän sanoi 14.8. ja kysyi: ”Pelkäätkö sinä kuolemista?” – Lifar vastasi: ”En, vaikka rakastankin olemassaoloa. Olen valmis kuolemaan minä hetkenä hyvänsä.” Hän arveli olevansa sitä sukupolvea, jota kuolema ei pelota vaan joka pystyy katsomaan sitä stoalaisesti silmästä silmään. ”Onpa outoa, kovin outoa”, sanoi siihen Djagilev ja lisäsi: ”Niin se on, olemme selvästi eri sukupolvea.”  Lifar oli syntynyt 1905 ja oli siis 33 vuotta Djagilevia nuorempi.

 

Tuolloin Djagilev oli jo vuoteenomana. Kuume nousi koko ajan. Verikokeita otettiin, mutta mitään ei selvinnyt. Yhteinen ystävä, tanssija ja koreografi Boris Kochno saapui näillä kriittisillä hetkillä. Djagilev juuri ja juuri tajusi hänen olevan läsnä. Kun Djagilev sanoi 17.8. voivansa paremmin, Kochno ja Lifar menivät lounaalle ja pelaamaan pingistä. Palveluspoika kiirehti tuomaan lapun, viimeisen Djagilevin kirjoittaman viestin: ”Sanokaa lääkärille, että pulssini on pelottavan heikko. Jos hän tulisi lounaan jälkeen katsomaan.”

 

Yllättäen tuli lisää ystäviäkin: Kevätuhri-esityksiä aikanaan rahoittanut ja puvustanut muotisuunnittelija Coco Chanel ja tämän ystävätär pianotaiteilija Misia Sert, jotka olivat astuneet juuri maihin Westminsterin herttuan huvipurrelta. He viipyivät 17.8. muutaman tunnin mutta palasivat seuraavana päivänä, jolloin Djagilevin kuume  oli jo yli 40 ja potilas alkanut houria. Mutta silti hän tunnisti ystävänsä ja sanoi: ”Oh, comme je suis heureux!” (Kuinka olenkaan onnellinen!) ja lisäsi: ”Valkea pukee sinua, Misia, sinun pitää aina käyttää sitä.”  Coco ja Misia tilasivat saksalaisen lääkärin, joka epäili keuhkokuumetta. Keuhkorokotetta ei kuitenkaan löytynyt Venetsiasta, eikä Amerikkalaiseen sairaalaan saatu yhteyttä.

Chanelin ja Sertin lähdettyä 18.8. tuli lääkäri, joka sanoi: ”Varautukaa pahimpaan, hänen tilansa on vakava; ei ole paljon toivoa.” Lääkäri sanoi tilanteen olevan niin toivoton, että yhtä hyvin voitaisiin tilata pappi. Ensin Lifar kieltäytyi, koska katsoi sen merkitsevän luovuttamista, mutta myöntyi sitten ymmärtäen lopun olevan lähellä. Puolenyön maissa isä Ireneis saapui ja alkoi lukea rukouksia kuolevan puolesta. Aamulla 19.8. klo 5.45 hengitys lakkasi. Lifar ravisteli ystäväänsä ja sai vielä hengityksen kulkemaan kahdesti. Kolmannella kerralla se pysähtyi. Lääkäri sanoi: ”C’est fini.” (Nyt tuli loppu.) Aamuauringon ensi säteet valaisivat vainajan kasvot.

 

Lifar suoritti viimeisen pesun, ajoi vainajan parran, sitoi suun, huolitteli viikset ’Pietari Suuren tyyliin’, niin kuin Djagilev oli aina halunnut, järjesteli hiukset, meikkasi kasvot ja puki vainajan, sitoi kravatin, kiinnitti kalvosinnapit. Rintataskuun Lifar laittoi vainajalle tuberosan, Djagilevin mielikukan.

 

Panihida toimitettiin illalla. Kochno ja Lifar valvoivat ruumiin äärellä koko yön. Öisen hiljaisuuden keskeytti kova ukonilma. Se oli jo toinen, ensimmäinen oli ollut iltapäivällä Lifarin ollessa vainajan kanssa kahden. Valtava hurrikaani mylvi ja ujelsi. Salamat leiskuivat valaisten välillä huoneen ja vainajan. Aamulla tuotiin arkku. Misia Sertin antama krusifiksi pantiin vainajan käteen. Viimeisen kerran ystävät suutelivat Djagilevin otsaa. He kantoivat arkun alas ja sieltä rannalle gondolilaiturille. ”Se oli outo kulkue”, toteaa Lifar. Koko polku oli oksien, varpujen ja lehtien peitossa, joita tuuli oli yöllä lennättänyt. Mikä moninkertainen vertauskuvallisuus! Arkku asetettiin surugondoliin, päälle kaksi seppelettä. Toisessa luki ”Suurelle Sergeille”; toisessa, Ballets Russes’n nimissä lähetetyssä ”La Venise de nos consolations” (Lohdutustemme Venetsia).

Venetsian ortodoksisen Pyhän Georgioksen kirkon portaali.
(Kuva/photo: Esko Karppanen )

Hautauspalvelus toimitettiin San Giorgio dei Grecissä, Venetsian ortodoksisessa Pyhän Georgioksen kirkossa. Palveluksen jälkeen – kuvailee Lifar – ”juhlallisessa, hiljaisessa kauneudessaan ihmeellinen kulkue, johdossa kukkasin peitettyä arkkua kuljettava mustakultagondoli; sitä seurasi se, jossa olimme Misia Sert, Coco Chanel, Kochno ja minä, sekä toiset gondolit, täynnä surijoita ja ystäviä. Adrianmeren sinistä pintaa kuljetetiin ruumis San Michelen saarelle, ja kannoimme arkun käsivarsillamme haudan ääreen.” Djagilevin hauta on San Michelen ortodoksisessa osastossa. Hautausmaasaarella on osuva nimi: arkkienkeli Mikaelin uskotaan katolisessa perinteessä vapauttavan ihmisen sielun kuolinhetkellä ja saavan paholaisen tyrmistymään.

Venetsialainen pyykkipäivä.
(Kuva/photo: Esko Karppanen)

Jo vuonna 1902 Djagilev oli kirjoittanut Venetsiasta äitipuolelleen, että hän on päättävä elämänsä Venetsiassa, josta ei ole kiire minnekään.

Hautakiveen Lifar valitsi sanat Djagilevilta saamastaan muistikirjasta: Venise inspiratrice éternelle de nos apaisements (Rauhoittumisemme ikuinen innoittaja Venetsia).

Esko Karppanen

 

 

Lisälukemista:

Karppanen, Esko: Sergei Djagilev. Taide, rakkaus ja Venetsia. Kaltio 5/2016.

Lifar, Serge: Serge Diaghilev. An Intimate Biography (1940).

Scheijen, Sjeng: Diaghilev. A Life (2005).

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: