Kaikkia meitä se odottaa

14/03/2018

Kirjat

Antti Eskola: Vanhuus. 2016. Vastapaino.

Sellaista se on, vanhuus.

Antti Eskolan viisas, omakohtainen kirja helpottavasta, huolestuttavasta ja kiinnostavasta vanhuudesta ilmestyi jo vuonna 2016 ja siitä otettiin samana vuonna jo kolmas painos – enkä tuota lainkaan hämmästele. Niin kiehtovasti Eskola kirjoittaa sekä omasta vanhuudestaan että aineistosta, jota hän on kerännyt ja johon tutkijan tarkkuudella paneutunut, että paikoitellen kirja on aivan riemukasta luettavaa.

Eskola on jakanut kirjansa kolmeen osastoon, joissa hän pohtii vanhenemista ja vanhuutta eri näkökulmista – tai oikeammin, sosiaalipsykologina ja poliittisesti vasemmistolaisena hän on ottanut kirjansa rakenteeksi ja tarkastelutavaksi ensin teesin esittämisen, sitten antiteesin ja lopuksi synteesin. Kirjoittaa hän.

Teesi?

Vanhuus alkaa, kun työelämä loppuu ja eläkevuodet alkavat. Eskolan mukaan tämä on helpottava osa vanhuutta, ja epäilemättä suurin osa eläkkeelle jäävistä kokee näin, vaikka työ olisi ollut miten mielenkiintoista tahansa. Alkaa ikään kuin oma elämä, on mahdollisuus tehdä kaikkea sitä, mihin aika ei työvuosina ole riittänyt – ja saa tehdä omaan tahtiinsa, kukaan ei ole päällepäsmärinä, ei vaatimassa lisää tehokkuutta.

Eskola kertoo hauskasti omasta vapaudestaan – ensimmäisestä eläkkeellä oloaikana kirjoittamastaan teoksesta Uskon tunnustelua (1999), sitä seuranneesta Tiedän ja uskon (2003) ja lopulta Vaikka en niin kuin kirkko opettaa (2013). Se oli sitä aikaa, kun Eskolan pelättiin ihan fundamentalistiksi tulleen, sipistiin, että se on tullut uskoon! Kuka uskoisi.

Mutta elämä ei ollut vain kirjoittamista – muitakin iloja löytyi, erityisesti lapsenlapset:

”Eläkeläisen vapauden ensimmäiset kymmenen vuotta saatoin nauttia näiden kahden tytön tarjoamista toimintamahdollisuuksista, kun heitä saateltiin ensin tarhaan ja tarhasta kotiin, sitten harrastuksiin ja harrastuksista kotiin, kaikesta muusta yhdessäolosta puhumattakaan.”

Jokainen isovanhempi varmaan allekirjoittaa sen ihanuuden, minkä lapsenlapset saavat aikaan.

Antiteesi?

Mutta niin kuin työelämässä niin eläkkeelläkin ollessa vuodet kuluvat. Vuosien myötä alkaa tulla erilaista kremppaa – harva on se vanhus, jonka osaksi jotakin sairautta ei tulisi.

Yhtäkkiä huomaa, että parin kolmen kilometrin mittaiset päivittäiset kävelyt alkavat tuntua liian pitkiltä, ja Eskolakin pohtii jo kävelemisen apuvälineitä. Suuresti iloitsin, kun luin: ”Naurettavien kävelysauvojen kanssa en aio kuntoilla, vaan hyppään suoraan rollaattorin puikkoihin, kun se aika tulee!” Ihanaa! Minä ajattelin, koska noin minäkin olen valintani tehnyt – ja jo Eskolan ajatuksista tietämättä.

Mutta kun liikkuminen käy vielä hitaammaksi, matka vieläkin lyhenee – kun ei jaksa enää vuoteesta vessaan. Se on kriittinen raja, jonka Eskola on asettanut itselleen. Sitten on aika jättää oma koti.

Ja tästä alkaa huoli, jonka jokainen vanhus varmasti kohdallaan kokee: millaista on se hoito, jota vanhus erilaisissa ”sijoituspaikoissa” voi osakseen saada, kun vanhuksesta tulee bisnes ja hoitokodit yksityistetään tai ulkoistetaan – muutetaan joka tapauksessa tuoton maksimoiviksi liikelaitoksiksi.

”Juuri nyt eläkeläisen avuttomuuden ja voimattomuuden tunnetta lisää sekin, että vallassa on porvarihallitus, jonka jokainen päätös on tarkoitettu hyödyttämään vain pääomanomistajia. Tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta ei piitata, vaan rikkaille annetaan ja köyhiltä otetaan.”  Kirjoittaa Eskola, eikä sitä sen paremmin taida sanoa. Tuo todellakin uhkaa viedä ilon ja toivon muidenkin eläkeläisten kuin Eskola vanhuudesta.

Kunnollista vanhusten hoitoa ei ole, koska ”kaikki vanhukset haluavat asua omassa kodissaa”. Mutta on eri asia, kykenevätkö he siihen. Eskola siteeraa professori Sara Heinämaan Helsingin Sanomien Vieraskynä-kirjoitusta syksyltä 2015:

”Vanhusten hoivan päämääränä on taata ikäihmisille hyvä elämä heidän viimeisinä vuosinaan. Kun tämä päämäärä hämärtyy, ateria korvataan ruokinnalla, vaatteet kertakäyttöisillä kaavuilla ja kosketus roboteilla, jotka eivät väsy toistamaan samaa rutiinia. Hoivapalvelut organisoidaan näin entistä tehokkaammin, mutta hoivan tavoite – hyvä elämä – on hukassa.”

Vanhuus – hyvä bisnes? Vanhus – kiusallinen jäte?

Synteesi?

Löydän synteesinä kaksi tapahtumaketjua, jotka taitavat olla väistämättömiä itse kunkin kohdalla. Viimeinen on kuolema, jonka kaikki kohtaamme.

Mutta sitä ennen, (lainaan Eskolaa) ”yksilön siirtyessä vanhuuteen saattaa kehittyä sellaisia sosiaalipsykologisia voimia, jotka saavat hänen mielessään ja elämässään aikaan olennaisia merkitysmuutoksia.” Ja hiukan edempänä Eskola jatkaa: ”…vanhuuteen siirtyminen on olennaiselta osin irtautumista vuorovaikutuksesta.” Käytyään läpi nykyisin vanhuksiin kohdistetut ”aktivoimiset”, jotka eivät häntä liiemmin ihastuta.

Ja olen jälleen aivan yhtä mieltä hänen kanssaan:

”Eikö nyt edes vanhana voi käyttää ruoanlaitossaan rauhallisin mielin sokeria, kermaa ja suolaa, jos niistä pitää, eikä hermostuneesti seurata koko ajan vaihtuvia ruokasuosituksia? Ja nauttia punaviinistä mielensä mukaan, jos maksa kerran kestää?”

Otaksuttavasti Eskola on paljonkin pohtinut kuolemaa ja mitä-sen-jälkeen –kysymystä, koska suuri osa hänen ystävä- ja tuttavapiiristään ajatellee toisin kuin hän. Eskola sanoo sen näin:

”Jos taas kuolema ei ole kaiken loppu, minun on, niin uskonnollisena ihmisenä kuin itseäni pidänkin, turha miettiä, mikä jatkuu ja missä muodossa. Viimeinen ajatukseni voisi sen sijaan olla että jännittävää, kohta se selviää. Nyt vain yksinkertaisesti luotan siihen, että kun Jumala on pitänyt minusta huolta tähän asti, niin kyllä hän pitää edelleenkin.”

Hellevi Matihalti

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: