Kahden Totuuden salissa

16/03/2018

Artikkeli

Irina Ilén on kuvittanut teoksensa kantta myöten.
(Kuva/photo: Esko Karppanen)

Egyptiläinen kulttuuri on vaikuttanut suuresti muihin Välimeren kulttuureihin, niin kreikkalaiseen kuin juutalais-kristilliseen. Kaikki yhdensuuntaisuus kulttuurien välillä ei kuitenkaan ole lainaa; ihmismieli hahmottaa todellisuutta universaalisti samantyyppisin myytein, kielikuvin ja kertomuksin. Hathor oli Egyptissä taivaan jumalatar ja hautausmaiden suojelija. Horus oli sekä Hathorin puoliso että tämän poika, kuten kristillisessä ajattelussa Neitsyt Maria on Poikansa tytär sekä Jumalan morsian ja äiti. Myöhemmin Isis korvasi Hathorin Horuksen äitinä.

Vainajien, hautojen ja hautarituaalien jumala egyptiläisillä oli Anubis, joka keksi palsamoinnin, jotta hänen isänsä Osiriksen ruumis säilyisi. Anubis johdatti vainajat tuonpuoleiseen ja vei heidät Osiriksen tuomioistuimen eteen.

Anubis kuvattiin koira- tai sakaalipäisenä miehenä; villikoirat ja sakaalit viihtyivät hautapaikkojen lähellä.

 

Kristillinen legenda kertoo, kuinka eräs suurikokoinen mies halusi palvella suurinta mahdollista kuningasta. Kuninkaalle laulettiin laulua, jossa toistui paholaisen nimi; joka kerta sen kuullessaan kuningas teki ristinmerkin. Niinpä mies päätteli paholaisen olevan suurin ja halusi palvella tätä. Muuan vastaan tullut sotapäällikkö väittikin olevansa itse paholainen, ja mies antautui hänen palvelukseensa. Pian mies huomasi uuden isäntänsä pelkäävän sattumalta tien vieressä eteen osunutta ristiä. Kristitty erakko selitti miehelle, että Kristus se onkin suurin kuningas ja ehdotti, että mies suurikokoisena ja vahvana voisi palvella Kristusta auttamalla ihmisiä kulkemaan erään vaarallisen joen yli. Niin tapahtui. Kerran tuli pieni lapsi pyytämään kuljetusta vastarannalle. Vahva mies oli ihmeissään: lapsi tuntui niin raskaalta kuin koko maailma olisi kannettavana, ja he molemmat olivat joutua veden varaan. Heidän päästyään joen yli lapsi selitti olevansa maailman Luoja, Kristus. Siitä mies sai nimen Kristóforos, Kristuksen kantaja.

 

Ikonitaiteessa Pyhä Kristóforos on joskus kuvattu koirapäisenä kuten Anubis Egyptissä. Egyptiläisille kuolema merkitsi lähtöä pitkälle matkalle. Ajatus löytyy paitsi antiikin Kreikasta myös karjalaisista itkuvirsistä. Matkaa varten egyptiläiselle vainajalle kirjoitettiin kuolleiden kirja, kuten karjalais-ortodoksisessa hautausperinteessä pantiin arkkuun propuska. Kuolleiden kirja sisälsi rukouksia. Niissä lueteltiin vainajaa odottavat vaarat, joista tämän oli selvittävä ennen parempaan maailmaan, lopulliseen tuonpuoleiseen siirtymistä.

Pyhä Kristóforos.
(Kuva/Photo: Esko Karppanen)

Muinaisegyptiläisessä eskatologiassa viimeinen tuomio tapahtuu Kahden Totuuden salissa sielujen punnitsemisena. Vainajan pitää tehda selkoa elämästään jumalille. Sitten mieshahmoinen mutta koirapäinen Anubis asettaa kirjuri Thotin läsnäollessa toiseen vaakakuppiin vainajan sielun ja toiseen kuppiin totuuden ja oikeudenmukaisuuden jumalattaren Maatin sulan. Se on totuuden kirjoittamisen vertauskuva. Jos sielu on pahojen tekojen vuoksi sulkaa painavampi, kuolleiden syöjä Ammut nielee sen. Jos taas vaakakupit pysyvät tasapainossa tai sielu hyvien tekojen ansiosta painaa peräti vähemmän, kuollut viedään manalan valtiaan Osiriksen luo, ja vainaja pääsee jatkamaan matkaa paratiisiin purjehtien taivaallisella Niilillä.

 

Egyptiläisesti(kin) innoittuneessa runokokoelmassaan Olen kivi jota silität (2014) Irina Ilén kirjoittaa:

Olen uupunut

            sieluni painosta,

                        ruumiini heikkoudesta.

 

/- – -/

 

Anubis on hämillään

 

eikä pysty mittaamaan

 

kaikkia sielujani

 


Eikö kolme riitä,

 

pyhä luku: 3   3   3.

 

 

Mitä sanoikaan runoilija:


uni, varjo ja aavistus?

 

Sitaatissa on implisiittinen viite Eeva-Liisa Mannerin (1921 – 1995) runoon ”Minulla on kolme sielua: uni, varjo ja aavistus./ Uni valvoo yöllä, kun minä nukun/ ja näyttää heijastuksia tulevaisuuden peileistä./ Varjo saattaa minut viimeiselle matkalle, joka on jo alkanut./- – -”

 

Ilénin runo jatkuu: ”Anubis on hämillään./Sydämeni irrotettiin ja/ punnittiin höyhenen keveäksi/ Osiris ei ota vastaan./ Isis itkee kadotustaan.” –  Kokoelman mottona on ”Usko on sen näkemistä, mitä ei nähdä.” Se muistuttaa evankeliumilausetta: ”Autuaita ovat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat.” (Joh. 20: 29.) Nämä sanat ylösnoussut Kristus lausuu apostoli Tuomaalle tämän vaadittua saada nähdä naulanjäljet Kristuksen käsissä ja jaloissa.

 

Suomesta jo 1920-luvulla Italiaan muuttanut ja siellä pian katoliseen kirkkoon liittynyt Evi Elli La Valle Nyyssölä (1902 – 1994) huomauttaa vielä lähes 70-vuotiaana, että kääntymys ei pääty koskaan. Hän kertoo myös, kuinka äiti pian hänet synnytettyään avasi Raamatun umpimähkään, pani sormensa sokkona sivulle ja sai lukea äsken siteeratun Johanneksen evankeliumin kohdan, jonka La Valle Nyyssölä sanoo tulleen itselleen läheiseksi. – ”Usko on iloa tuskassa ja yhtä voimakasta tuskaa ilossa, koska se tekee meidät vapaiksi ja samalla vapauden orjiksi. Usko on uskomista siihen, mikä näyttää meistä rajoittuneisuudessamme mahdottomalta”, kirjoittaa La Valle Nyyssölä teoksessaan Conversazione  (1971). Siinä on julkaistu myös muutamia hänen runojaan, kuten ”Casa di cura” (Hoitokoti), jossa toistuvat kahdesti säkeet:

 

Non so più chi sono

 

 e non m’importa.

/- – -/

(En enää tiedä kuka olen

enkä siitä välitä.)

 

Itsensä tunteminen ja itsensä kadottaminen ovat inhimillisen olemassaolokokemuksen filosofisia ja mystisiä ilmauksia niin Platonilla kuin Raamatussa, sekä runoudessa että teologiassa. Teoksensa proosaosuudessa Evi Elli La Valle Nyyssölä toteaakin, että pyhät ihmiset ja taiteilijat ovat aina olleet rehellisimpiä olentoja ja että runous syntyy sielun hiljaisuudesta ja suunnattomasta yksinäisyydestä; uskonnollinen ja taiteellinen haltioítuminen saavat alkunsa samasta lähteestä.

 

Esko Karppanen

 

Viitteitä:
Da Varagine, Jacopo: Leggenda aurea. Traduzione dal latino di Cecilia Lisi. Firenze 1990.

Ilén, Irina: Olen kivi jota silität. Helsinki 2014.

Manner, Eeva-Liisa: Kuolleet vedet. Sarjoja yleisistä ja yksityisistä mytologioista. Helsinki 1977.

Testimonianze di una fede. Conversazione di Evi Elli La Valle Nyyssölä ai convegni di Maria Cristina. Treviso 1971.

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: