Hennala 1918 – mitä tapahtui todella?

19/03/2018

Kirjat, muistovuosi 1918

Marjo Liukkonen: Hennalan naismurhat 1918. 2018. Vastapaino

KAIKISTA SISÄLLISSODAN JÄLKEISISTÄ sotavankileireistä sanotaan Hennalan olleen pahin. Kun olen lukenut Marjo Liukkosen teoksen Hennalan naismurhat 1918, toivon, että se pitää paikkansa.

Minä kumminkin mielestäni tiesin niin paljon Hennalastakin ja toki osasin kuvitella, kuinka naisia kohdeltiin millä tahansa sotavankileirillä, ja tiesin, että oikeudenkäyntejä ei ollut pidetty, puhumattakaan laillisista oikeudenkäynneistä, ja tiesin, että suuri joukko naisia oli tapettu. En usko, että tällaisilta tiedoilta on kukaan voinut välttyä. Mutta siinä se sitten onkin. ”Vaikka 13 000 vangin Hennala oli eräs suurimmista leireistä, sen tapahtumia toukokuussa 1918 ei juurikaan tunneta”, kirjoittaa Marjo Liukkonen teoksensa johdannossa.

HENNALAN NAISMURHAT 1918 on Marjo Liukkosen lisensiaattityö, ja maaliskuun 23. päivänä on hänen väitöstilaisuutensa Lapin yliopistossa samasta aiheesta. Tässä tutkimuksessa Liukkonen kirjoittaa ”etsivänsä vastausta kolmeen kysymykseen: Millaista arkea vankileirillä elettiin? Keitä murhatut naiset olivat? Miten teloitettavat naiset valikoituivat? Samalla kysymys on sen tutkimisesta, miten Suomen suurin naismurha oli mahdollinen.”

Marjo Liukkonen.
(Kuva/photo: Vastapaino)

Jos Marjo Liukkosen tutkimusta vertaa aikaisempiin sisällissodan jälkeen tapahtuneista teloituksista ja naismurhista tehtyihin tutkimuksiin, uutta on nyt se, että Liukkonen on käyttänyt omassa tutkimuksessaan runsaasti muistitietoa. Tietenkään hän ei pohjaa pelkästään siihen, mutta juuri muistitiedon kautta on löytynyt paljon sellaista, jota ”pelkkiin vankileirin virkailijoiden tekemiin dokumentteihin nojautuva tutkimus ei olisi tavoittanut.” Esimerkkeinä Liukkonen mainitsee mm. leirin ylilääkärin ilmoituksen, jonka mukaan leirillä ei ollut lapsia, mutta ”muistitieto toi lapset kuolemaan leirille”. Tai vankien ateriat, jotka dokumenttien mukaan sisälsivät 2000 kilokaloria, ”mutta muistitieto kattoi pöytään vain murikan ja sillinpuolikkaan”.

Kun ajattelen vankien olleen niin nälkäisiä, että he keittivät keittoa sammakoista tai madoista, voin pahoin. Mutta nälkäkuoleman partaalla ihminen epäilemättä syö mitä tahansa. Ja nälkäänkin Hennalassa kuoltiin, samoin kuin isorokkoon, tulirokkoon ja muihin vaarallisiin tarttuviin tauteihin. Niiden leviämistä ei pyrittykään estämään.

TUTKIMUKSESSAAN LIUKKONEN KÄYTTÄÄ saksalaissyntyisen filosofin ja poliittisen teoreetikon, Hannah Arendtin teorioita, mm. valtateoriaa sekä Arendtin käsitettä toiseus, joka Arendtin mukaan ”on ryhmän uhriksi valmistelun tärkein vaihe”. Arendt on teoksissaan käsitellyt myös totalitäärisiä valtioita – en tiedä, ymmärsivätkö suomalaiset sisällissodan jälkeisenä aikana, kuinka lähellä nationalistista totalitarismia Suomi tuolloin oli – minä en oikeasti ja selkeästi ollut sitä tajunnut, ennen kuin luin vähän aikaa sitten Seppo Hentilän Pitkät varjot.

Toki sen tiesin, että saksalaisia oli silloinkin Suomessa – saksalaisia oli myös Hennalan vankileirillä. Ja tässäkin kohden yksi luuloni oli väärä.

Olisin tietysti kuvitellut saksalaisten kohtelevan naisvankeja kaikkein julmimmin – mutta niin ei suinkaan ollut laita, päinvastoin. Kaikkein pahimmat murhamiehet olivat ”kalmilaiset”, virolaissyntyisen Hans Kalmin pataljoonaan kuuluneet miehet. Marjo Liukkonen kirjoittaa Kalmista mm:

”Kalmin pataljoonan miehet eivät muistelmissaan kuitenkaan kaunistele majurin toimintaa, vaikka osa heistä kertookin ihailleensa häntä suuresti. Kalmin kerrotaan sekä ´teurastuttaneen vankeja´ että ampuneen heitä henkilökohtaisesti. Naisvangeista hänen kerrotaan käyttäneen nimitystä ´huora´.”

Jotenkin tämä tuntuu hämmästyttävältä, sillä Kalmin pataljoona oli kuitenkin kaikkein koulutetuin, ”miehissä oli maistereita, opettajia, kanttoreita, taiteilijoita ja agronomeja”.

Pahimmalta minusta tuntui kuitenkin se, että tappajien joukossa oli aivan nuoria koulupoikiakin.

Lahden naiskaartin johtaja Rauha Sinisalo (oik.) ja hänen serkkunsa Tyyne Backberg Hyvinkään naiskaartista. Molemmat teloitettiin. (Kuva ja kuvateksti käsitellystä teoksesta)

JOS MURHAAJIEN JOUKOSSA oli teini-ikäisiä poikia, murhattujen naisten joukossa puolestaan oli runsaasti teini-ikäisiä tyttöjä.

Liukkonen esittää tutkimuksensa perusteella, että Hennalassa murhattuja naisia ei valittu sattumanvaraisesti. ”Leirille oli vangittu kaikenikäisiä naisia kolmikuisesta [tämä ei ole kirjoitusvirhe] raumalaisesta Aino Lundénista 79-vuotiaaseen hollolalaiseen emäntään Wilhelmiina Majaseen. Teloitettavaksi joutui lähinnä teini-ikäisiä ja parikymmenvuotiaita naisia. Ammutuista vain kuusi oli täyttänyt 30 vuotta.”

Erittäin suuria rikoksia, joista varmasti joutui teloitettavaksi, olivat miesten puvussa, sotilasasussa esiintyminen ja se, että tytöllä oli ollut venäläinen poikaystävä. Eikä siinä kaikki – ”ryssänmorsian” oli jokainen sellainen ”nainen, jolla olisi voinut olla venäläinen poikaystävä”. Miesten mahdollisista suhteista venäläisnaisten kanssa ei sen sijaan kyselty mitään. ”Tässä ajatusmallissa venäläisen kosketus turmeli siis ainoastaan naisen, ei miestä,” päättelee Liukkonen.

Hämmästyn suuresti sitä, että ideaali naiskuva Suomessa jo tuolloin oli jokseenkin samanlainen kuin Hitlerin ihannenainen kolmannessa valtakunnassa: lieden ääressä pysyvä, lapsia synnyttävä ja kotona niitä kaitseva. Niinpä punaiset naissotilaat, jotka olivat pukeutuneet sotilaspukuihin ja leikkauttaneet hiuksensa lyhyiksi ja kuvittelivat voivansa hoitaa kaikki mahdolliset tehtävät kuin mies – ”[N]ämä eläintä alemmaksi vajonneet ihmislajit on kerta kaikkiaan kaikkein ensiksi poistettava niiden ihmisten kirjoista, joilla on oikeus jatkaa sukua,” kirjoitti Martti Pihkala vuonna 1918 ilmestyneessä teoksessaan Minkälainen Suomi meidän on luotava.

SILLÄ KAS, EUGENIIKKA, rodunjalostustiede, oli jo saapunut Suomeenkin. Marjo Liukkonen kirjoittaa: ”Ei liene sattumaa, että Hennalan sotavankileirin ensimmäiseksi lääkäriksi valittiin juuri – – – Helsingin yliopiston entinen hygienian professori Wilhelm Sucksdorff.”

Koska naisihanne oli aivan toinen kuin se, mitä vankileirillä olleet punakaartilaisten naissotilaat edustivat, ja kun vielä uskottiin opittujen ominaisuuksienkin periytyvän, oli luonnollista päästä eroon nimenomaan nuorista naisista, etteivät he synnyttäisi uusia kelvottomia kansalaisia.

Tämä ei tietenkään ollut ainoa syy Hennalan naismurhiin, mutta minusta henkilökohtaisesti se vaikuttaa kaikkein järkyttävimmältä. Olen aina ollut siinä käsityksessä, että tällaiset puhdistukset saivat alkunsa kolmannessa valtakunnassa – mutta sisällissota Suomessa päättyi jo 1918. Olin myös käsittänyt, että keskitysleirit olivat Hitlerin keksintö – eikä sekään pidä paikkaansa. Hanna Arendtilla on tutkimus totaalisista kauhuteoista, jota Liukkonen hyödyntää omassa tutkimuksessaan. Niinpä opin, että ensimmäiset keskitysleirit on perustettu Yhdysvalloissa sisällissodan aikaan, ja ”Euroopan ensimmäinen keskitysleiri oli vuonna 1914 Itävalta-Unkarin Thalerhofin keskitysleiri, joka sijaitsi nykyisen Grazin lentokentän paikalla.” En tiedä, missä muualla Euroopassa keskitysleirejä oli, mutta sellaisilta vankileirit sisällissodan jälkeen Suomessa vaikuttavat. Oliko Suomi mahdollisesti siis Euroopan kakkonen?

Lahtelaisia punakaartilaisia. (Kuva ja kuvateksti käsitellystä teoksesta)

OLEN KIRJOITTANUT ARVIONI niin sanotun tavallisen lukijan näkökulmasta, eikä minulla muuten olekaan kompetenssia siitä kirjoittaa. Mutta juuri tavallisena lukijana arvostan suuresti sen selkeyttä ja kirjassa käytettyä kieltä. Toinen seikka, joka mielestäni tekee kirjan merkitykselliseksi, on muistitiedon käyttäminen sillä tavoin, kuin Marjo Liukkonen on sen tehnyt: ”…mikrohistorialliseen tapaan olen juoksuttanut muistelmien rinnalla vankikortistoja, pidätyskortistoja, kuulustelupöytäkirjoja, vahtipäiväkirjoja, kirjeitä, sähkösanomia ja tilastoja.” Arvostan suuresti sitä, miten Liukkonen on onnistunut antamaan leirillä murhatuille, ihmisarvottomiksi katsotuille naisille yksilöllisyyden, kuvaamaan heidät ihmisinä, jotka on julmasti murhattu ilman oikeudenkäyntejä.

Ennen kaikkea hän on nostanut heidät unohduksesta yleiseen tietoisuuteen.

 

Hellevi Matihalti

Korjattu 19.3. klo 16.15 Hentilän etunimi ollut virheellisesti Jorma; korjattu oikeaksi Seppo.

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: