Äidin ajatuksia uskonnonopetuksesta

13/04/2018

Lukijalta

(Kuva/photo: Aristarkos Sirviö)

Ymmärrän että aihe, josta nyt aion puhua on ehkä hieman arka, ja kaikista  seikoista en ole tietoinen, sillä minun näkökulmani on lasten vanhemman näkökulma, ja näkökulmia on muitakin. Pyydän anteeksi, jos kirjoitukseni jollain tavalla loukkaa jotakuta. En halua kirjoituksellani osoittaa ketään sormella, päinvastoin kutsua keskusteluun hyvässä hengessä. Kirkkaalla viikolla lauloin kliirossilla koululaispalveluksessa, ja näin sieltä kauhistuttavia asioita, jotka pakottavat minut sanomaan muutamia asioita. En puhu siitä, että lapset eivät osaa käyttäytyä kirkossa, vaan siitä, että osa lapsista sylkäisi ehtoollisen pois kavereiden nauraessa. Se oli täysin pysäyttävä näky, ja on pakko reagoida siihen, ennen kuin on liian myöhäistä.

En halua syyttää opettajia. He varmasti tekevät kaiken voivansa, hoitavat omat velvollisuutensa, ja vieläpä niin vaikeissa olosuhteissa, kun lapsia on 30 tai enemmän, ja opettajia vain yksi.

Haluaisin varovasti kysyä, onko meidän Suomen ortodoksisessa kirkossa mietitty tulevaisuutta riittävän hyvin? Tulevaisuus on meillä lapsissa, ja hyvä jos he kasvavat perinteisessä ortodoksiperheessä. Silloin useimmiten ei ole suuria ongelmia, koska koko ympäristö tukee lapsen uskonnollista kasvua. Mutta entä jos he eivät tule sellaisesta perheestä? Onko heille tarjolla selkeä kuva siitä, mitä ortodoksiuus on, mihin me uskomme? Ei siis ikonit, juhlat ja paastot, vaan todellinen sisältö, elävä sana, joka niin kuin siemen, nyt ehkä jää itämättä, mutta myöhemmin tuottaa satoa?

Olen seurannut omien lasteni uskonnonopetusta, ja minulla olisi paljon kysyttävää. Ymmärrän että opetusohjelma on pitkälti byrokraattinen asia, mutta onko meillä varaa jättää se mekaanisesti pyörimään vuodesta toiseen ilman, että siihen lisätään jotakin elävää sisältöä ja tarkastellaan asioita uudelleen?

Kun vilkaisen lasteni uskonnon oppikirjaa, tulee sellainen kuva, että ortodoksisuus on joitakin sangen outoja ja vanhoja perinteitä (jotka ties mistä tulevat – siitä ei kerrota), paastoja, juhlia, joista kerrotaan joka vuosi samaa tietoa, käyttäytymistapoja (miten kumartaa, tehdä ristinmerkki). En halua kyseenalaistaa sitä, etteivätkö ne asiat ole tarpeellisia tietää, mutta ovatko ne olennaisimpia? Onko pakollinen meno ehtoolliselle oikea tapa opettaa lapsi todelliseksi Kirkon jäseneksi? Olisiko kenties mahdollista selittää lapsille, miten tärkeästä ja vakavasta asiasta on kyse ja selittää myös, että Jumala antaa meille valinnanvaran. Niin myös meidän on annettava sellainen lapselle, ja mikäli hän on valmis ottamaan pyhän ehtoollisen vastaan – sitten tule, ja jos et ole valmis  – seiso sivussa ja rukoile hiljaa. Voi olla ettei kaikkien lasten edes kannata lähteä kirkkoon, vaan niiden, jotka tietoisesti haluavat ja ymmärtävät, että vähintään pitää osata käyttäytyä. Palkintona on lyhyt koulupäivä. Muut, jotka eivät lähde, menevät koko päiväksi kouluun tavallisen työjärjestyksen mukaan.

Toinen asia, joka harmittaa, on opetusohjelman tylsyys ja toistuvuus. Lapset, jotka opiskelevat samalla luokalla vuosikausia, kyllästyvät jokavuotiseen samaan kaavaan: juhlat-paastot. En taaskaan halua kyseenalaistaa juhlien ja paastojen tärkeyttä, mutta kirkon historia on niin runsas ja mielenkiintoinen, Raamattu on täynnä kiehtovia ja opettavaisia tarinoita, joita lapsille on kautta aikojen osattu kertoa kiinnostavalla tavalla erilaisissa lasten Raamattu -painoksissa.  Miksei voisi joskus näyttää hyvää elokuvaa raamatullisesta aiheesta, tai esimerkiksi kaunista dokumenttia Athos-vuoresta. Näitä on tehty pilvin pimein, ja niissä voisi kertoa historiasta, luostareista, munkkeudesta, ja samalla esittää henkeä salpaavan kaunista luontoa?

Meillä on lisäksi Bysantin 1200-vuotinen historia, johon mahtuu niin paljon mielenkiintoista. Sitä ei tietenkään voi käsitellä kokonaan, mutta edes vähän, tärkeämmät kohdat.

(Kuva/photo: Aristarkos Sirviö)

Vanhaa Testamenttia käsitellään aivan liian vähän, mutta sehän on erittäin olennainen, ilman sitä ei voi ymmärtää miksi ja keitä on tullut pelastamaan meidän Pelastajamme.

Tarkoitus ei olisi tehdä uskontoon tutustumisesta muuten vain ”kivaa”, vaan avata lapselle elävää maailmaa, näyttää, että kaikki, mitä me luemme Evankeliumista, ei ole vain joku muinainen ihmeellinen satu, vaan todellinen tarina, jossa kaikki hengittää Jumalan rakkautta ja joka ei vanhene koskaan.

On myös tärkeää kertoa historiallisista asioista, sen ajan seikoista, jotka auttavat meitä ymmärtämään monet kohdat Evankeliumista. Lapselle olisi hyvä kertoa millainen meidän Jumalamme on, samoin siitä, että meidän uskontomme ei ole jumaluuden palvontaa rangaistuksen pelossa tai ruumiillisen terveyden ja aineellisen vaurauden saamiseksi, vaan kiitollisuutta ja rakkautta meitä rakastavaa ja meidän tähtemme ristiinnaulittua Jumalaa kohtaan. Ja tietysti, jos tunnit kuluvat ohjatun keskustelun muodossa, lapset tuntevat oman läsnäolon eri tavalla, kuin jos heille vain annetaan ”materiaali”.

(Kuva/photo: Aristarkos Sirviö)

Ehkä joissakin luokissa se opetusmuoto on tuttu, mutta minun omat lapseni surevat sitä, että uskonnon opetus on niin ”akateemista”. Ymmärrän, että asiat vaativat paljon opettajalta, mutta jos me haluamme kasvattaa lapsistamme kirkon jäseniä, ei pelkästään veronkeruu mielessä, opettaja on todella tärkeässä asemassa.

Mikäli opetus noudattaa tavallista tylsää ja elotonta koulun kaavaa, jossa voi olla paljon tietoa, mutta josta puuttuu olennaisin – elämä ja ikuinen ajankohtaisuus -, pelkään pahoin, että kasvatamme ateisteja ja jumalanpilkkaajia, sillä nyky-yhteiskunta tarjoaa siihen paljon enemmän houkutuksia.

 

Anastasia Injushin

 

Kuvituskuvat ovat Kasala-Kasala-Lehmuskoski: Ortodoksinen uskontokirja 6. luokalle – Kirkko elää, Opetushallitus 2007 

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: