Karppanen: Emmauksessa

26/04/2018

Karppanen

(Kuva/photo: Esko Karppanen)

Kirjailija Sirkka Klemetti oli sairastunut teini-iässä nivelreumaan. Kun hänet ensimmäisen kerran tapasin, hän oli 29-vuotias ja jo täysin sokea ja liikuntakyvytön. Heinolan reumasairaalassa hän oli ollut ja sittemmin monet kerrat monissa muissa sairaaloissa. Hänellä oli kaksi asentoa ja nekin vuoteessa sen mukaan, oliko sängynpää kohotettu istuma-asentoon vai ei.

Erityispuhelin hänellä oli, joka nostettiin hänen korvalleen; kädet eivät enää pystyneet puhelinta pitelemään. Sormet olivat reuman koukistamat, kippuraiset kuin linnun kynnet. Nivelreuman ja vahvan lääkityksen komplikaatioina oli vaurioita sydämessä ja sisäelimissä.

 

Silti Sirkka Klemetti julkaisi kolme runoaforismiteosta*): Kuin puu minä kasvan (1978), Kulunut sydän (1982) ja Sähke vanhasta kamarista (1982).

Sirkka rakasti klassista musiikkia. Kuhmon Kamarimusiikin taiteilijat kävivät pitämässä kotikonsertin Kuhmon Sylväjällä Sirkan kamarissa, jonka tyylikkään sisustuksen, verhot  ja värit hän oli itse näkökyvyttömänä valinnut. Sirkka asui sisarensa ja vanhempiensa kanssa. Elina Karjalainen teki Sirkka Klemetistä ison henkilökuvajutun Suomen Kuvalehteen ja Karmela Bélinki pitkän radio-ohjelman. Siinä oli aidot äänet Sirkan kamarista: kellon nakutusta seinällä ja paljon hiljaisuutta. Taisivat siinä Sirkan kanarialintusetkin laulella.

Sirkka Klemetti kuoli 37-vuotiaana vuonna 1983. Lahjoittaessaan minulle viimeisen teoksensa Sähke vanhasta kamarista oli Sirkka Klemetti halunnut omistuskirjoitukseksi miniatyyrirunonsa: ”Rukoile, unen enkeli,/ että lepään Kristus mielessäni.”

 

*     *     *

 

Evankelistojen kertomus kahdesta Emmaukseen vaeltavasta opetuslapsesta on kiehtova. Siitä löytyy myös eettisiä painotuksia: kuinka vaikea Kristus onkaan tunnistaa! Sen veikeyden lisäksi, kun ylösnoussut Kristus ei paljasta kuka on. Muuttaa itsensä toisennäköiseksi.

 

Muuttaisin minäkin joskus itseni ja monestikin, jos osaisin. Kävelisin nuoruuden rakastettuni kotikatua häntä seuraten ja kun ehtisin kohdalle, alkaisin jutella niitä näitä. Mitenkähän hän suhtautuisi?  Riippuu siitä, millaiseksi itseni muuttaisin. Komeaksi välimerenmieheksi tietenkin, mutta suomea sujuvasti puhuvaksi. Kotiportillaan nuoruudenrakkauteni  sanoisi: ”Jää luokseni, jo päivä iltaan painuu.” Ja minä astuisin hänen kotiinsa, jossa en ole vuosikymmeniin käynyt. (Paljon ei ole muuttunut; kirjoja näköjään tullut lisää.)

 

Rakastettuni tarjoaisi minulle leivänkyrsän ja ehkä paahdettuja muikkuja ja viiniä ja kysyisi, kauanko olen Suomessa asunut ja mistä päin olen syntyisin; milloin meinaan mennä kotipuoleen seuraavan kerran ja vieläkö vanhempani siellä elävät ja ovatko käyneet Suomessa minua tervehtimässä. Minä räjähtäisin nauramaan, että herraisä etkö sinä enää vanhaa lemmittyäsi tunne. Ja niin lumous särkyisi. Ja minua naurattaisi ja naurattaisi ja nauraisin niin, että viini pärskyy suupielistä.

 

Semmoinen Emmaus-tarina siitä kehittyisi.

 

Esko Karppanen

 

 

 *) Sirkka Klemetin kirjallista tuotantoa käsittelee oivaltavasti Liisa Enwald esseeteoksessaan Kesken (Ntamo 2015).

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: