Ahmatova ja Tsvetajeva kaksi runoilijaa

 

 

 

 

 

 

 

 

Ahmatova ja Tsvetajeva

kaksi runoilijaa

 

        Sinulle, joka tulet maailmaan, –

        kuin henkäys, – vuosisadan kuluttua,

        kuin kuolemalle vihitty, – syvältä ajan kuilusta,

        sinulle kirjoitan:

.

         Rakkahin! Ethän etsi minua! On toinen aika!

         Edes vanhukset eivät minua muista.

         Ja runoni,

          kuin tomua kädelläni! –

           Ja tuulessa haet taloa,

          jossa tulin maailmaan – tai

           jossa jonain päivänä tulen kuolemaan!

          Marina Tsvetajeva 1919

Marina Tsvetajeva (1892-1941) meni naimisiin 1912 Sergei Efronin kanssa, tytär Ariadna (Alja) syntyi samana vuonna. Sergei Efron liittyi Valkokaartiin Krimillä 1917, Marina jäi eristyksiin Moskovaan, viiteen vuoteen hän ei kuullut Sergeistä mitään eikä tiennyt, oliko tämä elossa vai ei. Nuorempi tytär, vuonna 1917 syntynyt Irina, kuoli nälkään moskovalaisessa lastenkodissa 1920. Marina oli toimittanut hänet sinne paremman ruuan toivossa.  Huhtikuussa 1920 Marina kirjoitti pienistä tyttäristään.

.Kaksin käsin kosketan hellästi

lasten hentoisia hiuksia!

Kädet oli annettu minulle silittämään:

kahden lapsen päätä.

.

Molemmat kädet kiihkoa

täynnä – kuinka saatoin?

Kun kiskoin vanhemman pimeydestä,

unohdin suojella nuorempaa.

.

Kaksi kättä hyväili

heidän tuuheita hiuksiaan.

Yhdessä yössä toinen käsi

jäi vaille ainokaistaan.

.

Kaulan ohuen varren yllä –

säteilevä voikukka!

Vielä en käsitä, –

lapseni makaa mullassa maan.

Vuonna 1922 Tsvetajeva emigroitui Berliiniin ja sitten Tšekkoslovakiaan, jossa hän asui tyttärensä Aljan kanssa Prahan lähellä olevissa pienissä kylissä vuoteen 1925 asti. Sergei Efron opiskeli Tšekkoslovakian valtion myöntämällä emigrantti-stipendillä Prahan yliopiston filologisessa tiedekunnassa, valkoisen armeijan upseerina hän oli joutunut lähtemään Venäjältä. Poika Georgi, ”Mur” syntyi 1925, jonka jälkeen perhe muutti Pariisiin, jossa Tsvetajeva asui vuoteen 1939 saakka. Tuohon aikaan Tsvetajevan runot saivat paljon huomiota ja hän kävi kirjeenvaihtoa Boris Pasternakin kanssa, vuodesta 1926 hän oli kirjeenvaihdossa myös Rainer Maria Rilken kanssa. Vuonna 1928 ilmestyi kokoelma `Venäjän jälkeen`, joka jäi Tsvetajevan viimeiseksi runokokoelmaksi. Ranskassa kotimaan kaipuu kasvoi, katkelmia runosta Synnyinmaa (1932).

.

Voi kieltä korutonta!

Kadehdin talonpoikaa,

joka sydämestään laulaa:

Venäjäni, lemmittyni, synnyinmaa!

.

Sen äänen, tähtitarhojen korkeuksista,

kuulen: – Kotiisi palaa.

Kaikkialta se pois karkottaa,

en taivaan saleistakaan rauhaa saa.

.

Sen kaipuun kyynelillä, kuin pyhin vesin

 jo kastoin lapsenikin.

.

Jos kädetkin pois hakataan

voin verihuulin

allekirjoittaa:

Ylpeyteni! Synnyinmaa!

.

Vuonna 1934 Sergeistä tuli järjestön pääsihteeri, jonka tehtävänä oli helpottaa emigranttien paluuta Neuvostoliittoon, tosiasiassa hän värväsi agentteja NKVD:lle. Syksyllä 1937 Sergei Efron sekaantui poliittisiin murhiin, jolloin hän joutui pakenemaan Ranskasta Espanjan kautta Moskovaan.

.Marina suljettiin Pariisin emigranttipiirien ulkopuolelle ja tytär Alja palasi Neuvostoliittoon alkuvuodesta 1937. Samana syksynä Marinan sisar Asja (Anastasia) suljettiin työleirille. Kesäkuussa vuonna 1939 Marina ja hänen poikansa Mur saapuivat Moskovaan. Ilmeisesti Marina tiesi, millainen kohtalo häntä odotti, siitä kertoo lähdön kynnyksellä 5. kesäkuuta 1939 kirjoitettu runo, Adieu, Ranska!, jossa hän vertaa itseään Maria Stuartiin.

.

Adieu, Ranska!

           Adieu, Ranska!

           Adieu, Ranska!

 

silmiä,

jo painaa,

pian on lähdettävä Maria Stuart.

.

Runoilija Boris Pasternak oli kiivaasti vastustanut Marinan paluuta Neuvostoliittoon, he olivat tavanneet Pasternakin ollessa Pariisissa, kesäkuussa 1935, tuolloin Marina oli saanut tietoonsa, mitä maassa tapahtui.

Pasternak osallistui Pariisissa Kansainväliseen kirjailijakongressiin, joka järjestettiin kulttuurin puolustamiseksi nousevaa fasismia vastaan.  Stalin oli lähettänyt kongressiin Neuvostoliiton edustajana Pasternakin, mutta Pasternak itse oli mielipuolisuuden partaalla, koska hän ei voinut eikä uskaltanut kirjailijakongressissa puhua, mitä asioista tiesi ja ajatteli.

Pasternak ja Tsvetajeva tapasivat, mutta eivät `kohdanneet`, kirjoitti Tsvetajeva. Heidän tapaamisessaan ei ollut sitä kiihkoa ja läheisyyttä, mikä oli hallinnut heidän kirjeenvaihtoaan 1926, silloin oli ollut kyse muutaman kesäkuukauden ajan kestäneestä intohimoisesta kirjeenvaihdosta, jossa oli osallisina kolme runoilijaa, Pasternak, Tsvetajeva ja Rilke.

Marinan painajaiset alkoivat heti maahan tultua, sillä raskaana ollut Alja pidätettiin saman vuoden elokuussa ja kuulustelujen seurauksena hän menetti lapsensa, seuraavat 17 vuotta hän vietti leireillä.  Sergein kanssa Marina ehti elää yhdessä vain muutaman kuukauden, sillä mies pidätettiin jo marraskuussa 1939. Marina kirjoitti 23. tammikuuta 1940 runon.

.

Poissa – en tunne nälkää:

Tyhjyys – mautonta leipää.

Kalkkia – kaikki se,

mitä haroin.

.

… Minulle hän oli leipä

ja lumi.

Lumi ei ole valkoista

ja leipä on karvasta.

 

Kesäkuussa 1941 muutamia päiviä ennen sodan puhkeamista Anna Ahmatova ja MarinaTsvetajeva tapasivat Marinan aloitteesta ensimmäisen ja viimeisen kerran Moskovassa.46

.1910-luvulla Tvetajeva oli tutustunut Anna  Ahmatovan (1889-1966)  vuonna 1912 julkaistuun Ilta-kokoelmaan ja hurmaantunut.  Marina rakastui herkästi sekä miehiin että naisiin ja helmikuussa 1915 Marina kirjoitti Anna Andrejevnalle ensimmäisen rakkausrunonsa,  Anna Ahmatovalle. Katkelma.

.

Hoikka, ei-venäläinen vartalo –

Turkkilainen shaali

laskeutui viitan lailla.

.

Uneliaalla aamun tunnilla

– ehkä varttia yli viiden –

Rakastuin Teihin,

Anna Ahmatova.

 

Tammikuussa 1916 Tsvetajeva vieraili Pietarissa. Hän luki runojaan kirjallisuusilloissa ja häntä verrattiin Anna Ahmatovaan, heidät asetettiin runoilijoina rinnakkain ja heidän runoistaan kiisteltiin, kumman runot olivat parempia. Tsvetajeva olisi halunnut tavata Ahmatovan, mutta tämä pysyi tiukasti Tsarskoje Selossa. Anna Andrejevna oli kokenut itseensä kohdistuneen palvonnan kiusallisena ja suhteessaan Marina Ivanovnaan hän oli aina melko pidättyväinen. Monet muutkin omistivat jo 1910-luvulla Ahmatovalle runojaan, joten Tsvetajeva ei suinkaan ollut ainoa.

Tsvetajeva omisti Ahmatovalle valtavan määrän runoja, kesällä 1916 Marina kirjoitti lähellä Moskovaa, Aleksandrovissa,  Anna Andrejevnalle kokonaisen kolmentoista runon sarjan. Näytteeksi 19. kesäkuuta 1916 kirjoitettu runo.

.

Oi Itkun Muusa, Muusista kaunein!

Oi sinua, Valkean yön perillistä,

voit lähettää pimeän lumimyrskyn Venäjän ylle

ja huutomme lävistävät meidät kuin nuolet.

.

Sadattuhannet – vannovat nimeesi: Anna

Ahmatova! Tämä nimi – kuin valtava huokaus

putoaa syvyyksiin, jolla ei ole nimeä.

.

Meidät on siunattu vaeltamaan samalla maalla

Maa ja taivas yllämme – ne ovat samat.

Se jota kuolemattoman kohtalo haavoittaa,

vapautuu siitä kuolinvuoteellaan.

.

Laulujen kaupungissani kupolit ovat ilmiliekeissä.

Ja sokea kerjäläinen ylistää säteilevää Vapahtajaa

ja minä lahjoitan sinulle kirkonkellojen kaupunkini

 – Ahmatova! – Ja sydämeni.

.

Jos Aleksandr Blok oli Tsvetajevalle ”auringon lähettiläs”, niin Ahmatova oli hänelle lumimyrsky, demoni ja kotkannenäinen velho.  Hurmiossaan Marina Ivanovna nimeää Anna Andrejevnan Tsarskoje Selon Muusaksi. Katkelma runosta, 22. kesäkuuta 1916.

.

Ylistän sinua – yksinäistä, ainoaa –

kuin kuuta taivaalla!

.

Sydämeeni korppina rynnistit,

pilvipeiton halkaisit –

sinä kotkannenä, surmaat armollasi,

niin kuin murhaisit vihallasi.

.

Ylle kullanhohtoisen Kremlini

levitit öisen viittasi, ja laulusi

tahrattomalla kauneudella

kuristat kurkkuani.

.

öinen äänesi, sen syvyys! –

lukitsi hengitykseni

ja minä kutsuin Sinua

Tsarskoje Selon Muusaksi.

.

Marina ilmaisi itseään rajumyrskyn lailla ja usein hän sai tunteidensa kohteet lähes pakenemaan, Ahmatova taas oli ilmaisussaan pidättyväinen. Mutta molemmat varmasti tunsivat, että heidän välillään vallitsi syvä sielullinen yhteys.

Marinaa viehätti Ahmatovan runojen ulkoinen pidättyvyys ja sisäinen palo. Anna oli ilmaisussaan vastakohta Marinalle, joka intohimoisen kiihkeästi jumaloi, ylisti, rakasti ja ikävöi rakkautta ja ihmistä, jonka kanssa olisi halunnut kohdata sielun sisarena.

Marinan tytär Alja kirjoitti äitinsä ja Anna Ahmatovan suhteesta: ”He olivat toistensa aikalaisia. Marinan lyyrinen ylistely Anna Ahmatovalle kuvasti vain sisarellista suhdetta, ei enempää.”

.*  *  *  *

1920-luvun vaihteessa he olivat myös jonkin aikaa kirjeenvaihdossa. He lähettelivät toisilleen myös lahjoja, esimerkiksi Tsvetajeva lahjoitti Ahmatovalle  shaalin ja ikonin. Ahmatovan viestit olivat tavanomaisia tervehdyksiä, Marinan kirjeet sen sijaan erittäitäin tunteenomaisia. Ahmatova kirjoitti Marinalle 1921:

.Rakas Marina Ivanovna

Kiitän Teitä lämpimistä terveisistä ja ikonista, jonka sain Teiltä. Olen hyvin uupunut ja minun on vaikea pitää ajatuksiani koossa, jotta voisin keskittyä kirjoittamaan Teille. Olen lyhyen ajan sisällä menettänyt kaksi läheistä ihmistä, poikani ja hänen isänsä.

Uusin kirjani on juuri ilmestymässä. Lähetän sen Teille ja Teidän poikkeuksellisen lahjakkaalle Alja -tyttärellenne. Mitä yksityiselämään tulee, niin tulevaisuus ei lupaa mitään hyvää.

Minua ilahdutti se, mitä kerroitte itsestänne. Suokoon muusanne Teille kaitselmuksensa, toivotan Teille onnea sekä sielullenne hyvyyttä.

Toivottavasti joskus tapaamme.

    Syleilen Teitä lämpimästi

     Teidän Ahmatovanne

9. toukokuuta1921 Tsvetajeva puolestaan kirjoittaa Anna Ahmatovalle:

.

”Rakas Anna Ahmatova!

Olisi niin paljon sanottavaa, mutta aika ei tahdo riittää. Kiitos siitä onnesta, mitä olette tuoneet elämääni – Piharatamo. En luovuta sitä kenellekään eikä Aljakaan. Lähetän Teille kolme kirjaanne, jos voisitte kirjoittaa niihin omistuskirjoituksenne.

Älkää suotta luulko, että minä keräisin omistuskirjoituksia. Olen lahjoitellut vaikka kuinka paljon omia kirjojani omistuskirjoituksineen. Ne eivät merkitse  minulle mitään, mutta Teidän kirjanne tekevät poikkeuksen, ne seuraavat minua arkkuuni, tyynyni alle.

Rakastan sekä iloitsen Teistä ja kunnioitan Teitä. Olette rakkain runoilijani. Kuusi tahi seitsemän vuotta sitten näin Teistä ja tulevasta kirjastanne unta. Murheellista, että nämä kaikki ovat vain sanoja. Rakkaus – näin en pysty jatkamaan – tahdon palaa oikeissa liekeissä.

Teidän kolme kirjaanne saavat minut onnelliseksi. Piharatamo, Rukousnauha, Valkoinen parvi – niin pieniä ja haavoittuvia kuin ne ovatkin. Janoan loputtomasti Teidän sieluanne ja kirjoituksianne.

Minä ja Alja pidämme kirjeitänne aina mukanamme.

        M.T.”

Elokuun 31. päivänä Marina Tsvetajeva kirjoittaa Anna Ahmatovalle:

En voi ymmärtää Aleksandr Blokin kuolemaa ja kestää vielä kauan, ennen kuin tajuan, mitä on tapahtunut. Voiko kukaan ymmärtää kuolemaa?

Hänen kasvonsa jäivät kasvoillemme ja hän jatkaa elämäänsä meidän rakkaudessamme. Yhteytemme ei ole katkennut ja mikään ei erota meitä. Blokin kuolema tarkoittaa ylösnousemusta – ikuista elämää, elämän jatkuvuutta ja sielun ikuista pysyvyyttä.

Yritän unohtaa oman tuskani. Hän ei enää tunne tuskaa. Arkussa en tahdo häntä nähdä, vaan aamuruskossa tai auringonnousussa.

Vaikka Dantea sekä Goethea ei enää ole, ei se tarkoita sitä, että sanoja olisi vähemmän. Ei. On olemassa todella suuria sanoja. Sanat, jotka ovat mestareiden kirjoittamia, tulevat elämään ikuisesti heidän kirjoittamissaan runoissa.

Elokuun lopussa 1921 Moskovassa kiersi huhu, että Anna Ahmatova olisi surmannut itsensä Nikolai Gumiljovin, poikansa isän, teloituksen vuoksi. Mutta onneksi huhu osoittautui vääräksi ja Tsvetajeva sai tietää Ahmatovan olevan elossa. Syyskuun kolmantenatoista 1921 Marina kirjoittaa rakastamalleen Piharatamolle:

”Rakas Anna Andrejevna!

Viime päivinä olen kuullut Teistä outoja ja sinnikkäitä huhuja. On, kuin näkisin painajaista, josta tahtoisin herätä, mutta en millään pysty. Kiersin kaikkien tuttavieni luona rukoilemassa, että he kertoisivat minulle Teidän olevan elossa. Alja on yrittänyt lohduttaa minua.

Näinä kolmena päivänä ilman Teitä Pietari on muuttunut, Teidän Pietarianne ei minulle enää ollut. Eilen illalla tapahtui ihme – taivas kirkastui. Te elätte!

Pidän Teistä ja runoistanne esitelmän, luen myös runojanne.

Voin vain sanoa – HOOSIANNA!

Suutelen Teitä ja kumarran syvään edessänne.

M.T”

Marraskuun alussa 1921 Tsvetajeva oli päättänyt lähteä Venäjältä miehensä luokse Prahaan. Hän kirjoittaa Anna Ahmatovalle jäähyväisrunon.

.

Kuka nyt vaalii palstaasi?

Mustalettini

ja velhoni!

.

Kaukana on veljesi!

Turha on huutosi!

Selvännäkijäni

ja noitani!

*  *  *  *

Vuonna 1926 liikkui huhuja, että Anna Ahmatova olisi tulossa Pariisiin. Nuo huhut saavuttivat Tsvetajevankin ja hän kirjoitti heti Ahmatovalle. Marina alkoi odottaa rakastamaansa runoilijaa luokseen.

”Belleville, 12. marraskuuta 1926

Rakas Anna Andrejevna

Iloitsen tulostanne Parisiin. Me odotamme Teitä täällä ja olemme valmiit tekemään kaikkemme, että matkanne onnistuisi.

Haluaisin kysyä, tuletteko yksin vai seuraako poikanne Teitä? Älkää peruko tuloanne! Toimikaa rohkeasti ja tulkaa! En nyt vaivaa Teitä täkäläisten järjestelyjen yksityiskohdilla. Mutta me annamme Teille kaiken tarvittavan avun matkanne aikana.

Teemme kaiken juuri niin kuin Te haluatte. Teillä on täysi vapaus suunnitella ohjelmanne mielenne mukaan, mitä haluatte tehdä ja minne mennä. Tulkaa luokseni!

Kirjoittakaa minulle, koska olette tulossa, yksin vai poikanne kanssa ja kertokaa, jos tiedätte ennakolta, mitä haluatte tehdä.

Tulen Teitä asemalle vastaan.

Suutelen ja rakastan Teitä – Olen rakastanut jo 10 vuotta.

 Minulla on Georgi -niminen poika, ette varmaan tiennyt. Hän on jo vuoden ja yhdeksän kuukauden ikäinen. Kolmetoistavuotias Alja on melkein yhtä pitkä kuin minä.

Osoite: Belleville (Seine et Oise)

             Pres Paris, 31 Boulevard Verdun

Odotan vastaustanne. Kirjoittakaa osoitteeni seinälle, ettei se katoa.”

Mutta huhu ei pitänyt paikkaansa eikä Ahmatova ilmestynyt Pariisiin. Ei ole tiedossa, vastasiko Ahmatova Marinan kirjeeseen. Kirjeen mukaan he eivät olleet ainakaan kahteen vuoteen kirjoitelleet toisilleen, mikä käy ilmi siitä, että Marina kertoo kirjeessään pojastaan Murista, joka oli lähes kahden vuoden ikäinen.

*  *  *  *

Tsvetajeva palasi Neuvostoliittoon vuonna 1939. Hän oli lukenut Ahmatovan Kuudesta kirjasta -kokoelman, joka oli julkaistu vuonna 1940. Samana vuonna Marina oli yrittänyt saada oman kirjansa julkaistua, mutta turhaan. Marinan suhtautuminen Ahmatovaan oli jyrkästi muuttunut, hän kritisoi Ahmatovaa kirjan teemoista ja myös siitä, mistä ja miten tämä kirjoitti:

”Vain omasta itsestä ja rakkaudesta, Salomonin Korkeista veisuista ja verenpunaisista vaahteran lehdistä. ” Ovatko nämä Jumalan lahjoja – miten viekoittelevia lahjoja – Anna Ahmatova!”

Marina ei yksinkertaisesti käsittänyt, ettei tuohon aikaan Neuvostoliitossa ollut mahdollista kirjoittaa siitä, mitä itse halusi tai ajatteli. Hän ei käsittänyt, että kommunistiseen puolueeseen kuuluvat kustannustoimittajat kokosivat kirjat ”julkaisukelpoisista” runoista ja että kirjalle piti hakea vielä lupa Moskovasta puolueen sensoreilta.

Marina kritisoi Ahmatovaa myös artikkelissaan Runoilijat ja historia ja runoilijat ilman historiaa, siinä hän kirjoitti:

”`On olemassa kehityskykyisiä ja historiallisia runoilijoita.` Itsensä hän luki historiallisiin runoilijoihin, mutta Ahmatovaa hän ei pitänyt historiallisena eikä liioin kehityskykyisenäkään runoilijana. Ahmatova oli vain siisti lyyrikko. Tällaisia valmiita sieluja Tsvetajevan mukaan syntyi jatkuvasti. Runoilijantiensä ja koko luomistyönsä alussa he kertovat muutamalla sanalla ja säkeellä koko elämänsä.”

Tsvetajevan kohtuuttomaan kritiikkiin saattoi vaikuttaa silkka kateus.

Ankarasta kritiikistä huolimatta ja ehkä myös uteliaisuudesta – hehän eivät olleet koskaan oikeasti tavanneet – Tsvetajeva tahtoi tavata kilpailijansa, Ahmatovan. Tapaaminen järjestyi 7. kesäkuuta 1941.

Tsvetajeva oli lähettänyt Ahmatovalle Pasternakin mukana viestin halustaan tavata, kun tämä tulisi Moskovaan. Ahmatova antoi Pasternakille puhelinnumeronsa, jotta Marina Ivanovna soittaisi hänelle. Tsvetajeva ei soittanut, joten Ahmatova soitti itse, koska hän ei viipynyt pitkään Moskovassa. Tsvetajeva ei halunnut keskustella puhelimessa, koska hän oli varma, että kaikkia puheluita kuunneltiin, sen sijaan hän halusi tulla Ahmatovan luo, omaan majapaikkaansa hän ei halunnut tätä kutsua. Vuonna 1957 Ahmatova kertoi tapaamisesta Tsvetajevan tyttärelle Ariadna Efronille tämän vapauduttua vankileiriltä:

”Me keskustelimme elämästämme, työstä ja luomisprosessista. Marina Ivanovna luki minulle runojaan, joita en tuntenut, ja minä luin hänelle omiani. Minä olin illalla menossa teatteriin katsomaan Tanssinopettaja-nimistä näytelmää. Päivä kului nopeasti emmekä halunneet erota. Saimme jostain ylimääräisen lipun ja lähdimme yhdessä teatteriin, jossa istuimme vierekkäin. Teatterin jälkeen sovimme tapaamisen seuraavaksi päiväksi. Marina Ivanovna tuli luokseni heti aamulla. Koko päivän olimme yhdessä tässä huoneessa. Keskustelimme, luimme ja kuuntelimme toistemme runoja.

Marina Ivanovna lahjoitti minulle nämä meripihkaiset helmet, joissa jokainen helmi on erilainen kuin rukousnauhassa. Sen lisäksi hän lahjoitti minulle Vuoren runoelman ja Lopun runoelman, jotka hän oli omistanut minulle.”

Mutta lyhyessä esseessään Marina Tsvetajevasta Ahmatova on kuvannut heidän tapaamisiaan sangen ironisesti:

 

”Ensimmäisen ja viimeisen kerran tapasimme kahtena päivänä kesäkuussa

1941, ensimmäisenä päivänä Ardoveilla, Bolšaja Ordynkalla, No.17:ssa, toisena päivänä erään toisen tuttavan luona. Olen miettinyt, kuinka Marina itse olisi kuvannut näitä tapaamisia, jos hän olisi jäänyt henkiin ja minä olisin kuollut 31. elokuuta 1941.

Olisin ollut `tuoksuva legenda`, kuten esi-isämme asian ilmaisivat. Tai ehkä hän olisi kuvannut tapaamisiamme valituslauluna neljännesvuosisataa kestäneelle rakkaudelle, mikä osoittautui harhaksi, mutta olisi joka tapauksessa ollut suurenmoinen. Nyt, kun hän oli palannut Moskovaansa kuten kuningatar, tahdon muistaa näitä kahta päivää `ilman minkäänlaisia legendoja.`”

II

”Kesäkuussa 1941, kun luin Marina Tsvetajevalle ensimmäisen luonnoksen Runoelmasta ilman sankaria, hän sanoi melko purevasti: `Joku rohkenee kirjoittaa Harleqineista, Columbineista ja  Pierroteista vuonna 1941`.”

*  *  *  *

Sodan puhjettua 1941 Marina ja hänen poikansa evakuoitiin Moskovasta Jelabugaan, Tatariaan, jonne he saapuivat 21. elokuuta. Tšistobolista, joka oli vain muutaman kilometrin päässä Jelabugasta, Marinalle oli luvattu paikka tiskaajana pian avattavasta kirjailijoiden ruokalasta – siellä ei tarvinnut täyttää kaavakkeita, joita hän kammoksui. Mutta hänen voimansa pettivät ja elokuun 31. päivänä 1941 Marina Ivanovna hirttäytyi majapaikassaan Jelabugassa.

Lidija Tšukovskajan päiväkirjasta 21. lokakuuta 1941:

”Anna Andrejevna kyselee minulta Tsvetajevasta. Luin hänelle mitä olin kirjoittanut kuultuani itsemurhasta.

Kävelimme tänään A. A:n kanssa Kamajoen rannalla, vein hänet lankkua pitkin saman valtavan lammikon yli, jonka poikki hieman runsaat viisikymmentä päivää aikaisemmin autoin Marina Ivanovnan. Kummallista, sanoin minä, sama joki ja sama lammikko, lankkukin on sama. Kaksi kuukautta sitten vein Marina Ivanovnan tämän saman lammikon yli. Ja me puhuimme teistä. Nyt häntä ei ole ja puhun teidän kanssanne hänestä. Samalla paikalla.

Anna Andrejevna ei vastannut mitään, vilkaisi vain minuun tarkkaavaisena. Mutta en kertonut hänelle keskustelustani Marina Ivanovnan kanssa.”

Tsvetajeva oli sanonut Tšukovskajalle:

”Nyt ratkaistaan minun kohtaloni, jos minun on jäätävä tänne loppuiäkseni, elämään eristyksissä, vieraassa tataarikylässä, kuolen heti. En jaksaisi enää elää.”

Tsvetajeva oli kirjoittanut NKVD:n päällikkö Lavrenti Berijalle ja myös itselleen Stalinille kirjeet Ariadnan ja Sergein puolesta, mutta hänen yrityksistään ei ollut apua. Ariadna pysyi vankileirillä ja Serjozan kohtalosta Marina ei tiennyt mitään. Sergei Efron ammuttiin lokakuussa 1941.

Mur käyttäytyi äitiään kohtaan aggressiivisesti heidän yhteiselämänsä ollessa jatkuvaa riitelyä. Mur ei antanut Marinalle anteeksi sitä, että hän oli joutunut keskeyttämään opintonsa heidän lähtiessään Moskovasta.

Marina oli kääntynyt Tšistobolissa kirjailijoiden asioita hoitavan Nikolai Asejevin puoleen, jotta tämä auttaisi häntä saamaan työtä. Hänelle luvattiin paikka tiskaajana pian avattavassa kirjailijoiden ruokalassa ja luvattiin auttaa myös asunnon hankkimisessa, mutta Asejevilla käynnin jälkeen Marina oli täysin masentunut eikä hän halunnut jatkaa elämäänsä. Elokuun 31. päivän aamuna Mur lähti työhön Marinan jäädessä yksin kotiin. Kun Mur palasi, Marina oli hirttäytynyt. Poika lähti heti Jelabugasta eikä tullut edes äitinsä hautajaisiin. Marina haudattiin 2. syyskuuta Jelabugan hautausmaalle.

Ennen kuolemaansa Marina kirjoitti kolme kirjettä. Ensimmäinen niistä oli osoitettu Georgi Efronille:

Murluga, anna minulle anteeksi. Olen vaikeasti sairas ja tästä eteenpäin kaikki muuttuisi vain huonommaksi. Rakastan sinua suunnattomasti. Ymmärrä minua, etten voi jatkaa näin elämääni. Kerro isälle ja Aljalle, jos tapaat heidät, että rakastin heitä loppuun saakka. Kerro, että eteeni tuli seinä, josta en enää päässyt yli.

Toinen kirje oli osoitettu Asejeville, hänen vaimolleen ja sisarelleen:

Auttakaa Muria. Auttakaa häntä kokoamaan tavarat ja matkustamaan Tšistopoliin. Älkää jättäkö häntä yksin. Ottakaa hänet luoksenne, että hän voisi opiskella. Älkää hylätkö häntä.

Kolmas kirje oli osoitettu Jelabugan viranomaisille:

Auttakaa Muria. Auttakaa häntä kokoamaan tavarat ja matkustamaan Tšistopoliin. Älkää estäkö hänen lähtöään.

Marina Tsvetajevan ja Sergei Efronin poika Georgi Sergejevitš Efron (1925-1944) kuoli sodassa.

.*  *  *  *

Marina Tsvetajevan itsemurha elokuussa 1941 järkytti Ahmatovaa syvästi ja hän yritti löytää selitystä Marinan traagiselle ratkaisulle. Vuonna 1957 Ahmatova keskusteli Marinan kuolemasta tämän tyttären, Aljan kanssa.

”Marina Ivanovna oli luonani tässä samassa huoneessa, jossa me nyt istumme. Hän istui samalla paikalla, jossa Te nyt istutte. Me tutustuimme toisiimme ennen sotaa. . . Meillä oli oikein miellyttävä tapaaminen.

Marina Ivanovna kertoi minulle paluustaan Neuvostoliittoon Teidän ja isänne vuoksi, sekä kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut.

Tiedän, että liikkuu kaikenlaisia huhuja siitä, miksi hän lopetti itsensä.

Hän oli kuulemma henkisesti sairas ja tappoi itsensä hetken mielenhäiriössä. Siihen minä en usko.

Aika tappoi hänet, kuten se on tappanut monia muitakin ja kuten se tappoi minut kirjailijana. Jos kirjailija ei saa kirjoittaa tai hänen teoksiaan ei julkaista, se on sama kuin kuolemantuomio. Me olimme terveitä ihmisiä. Meidän ympärillämme oli säälimättömiä ja järjettömiä ihmisiä, jotka päättivät ihmisten elämästä. Ihmisiä vangittiin ja teloitettiin ilman syytä ja oikeudenkäyntiä. Heidät katsottiin isänmaan vihollisiksi, ja se riitti. Kukaan ei uskonut kehenkään eikä mihinkään. Kaikki epäilivät kaikkia, jopa perheenjäsenet toisiaan. Kirjeitä avattiin ja puheluita kuunneltiin. Ystävä saattoi olla kavaltaja tai ilmiantaja. Minuakin tarkkailtiin jatkuvasti. Taloni ulkopuolella seisoi kaksi miestä, jotka seurasivat minua, minne tahansa meninkään. He eivät piiloutuneet minulta ja minä tunnistin heidät.”

Tämä keskustelu käytiin vuonna 1957, viisikymmentäluvun lopulta on peräisin myös nelisäe, minkä Ahmatova omisti Tsvetajevalle.

.

Minua säälit ja rakastit

ja paremmin kuin kukaan toinen, ymmärsit.

Miksi sitten kuolema, ennen aikojaan, otti

             meiltä, äänesi ja ruumiisi?

.

Ja jo vuonna 1940 Ahmatova oli omistanut Marina Tsvetajevalle runon  Myöhäinen vastaus, joka kuului runosarjaan Seppele vainajille. Ote runosta.

.

… Tänään, Marina, kuljemme,

pitkin keskiöistä pääkaupunkia,

ja takanamme vaeltaa,

mykkä kulkue, miljoonien, uhrien,

kuuluu vain ääni, hautajaiskellojen,

ja Moskovan mielettömät valitukset,

lumituisku peittää jälkemme.

.

Runossa Ahmatova viittaa Marinan miehen ja tyttären vangitsemiseen.

.*  *  *  *

Miettiessään Tsvetajevan kohtaloa Ahmatova oli kasvokkain oman itsensä kanssa. Ja joutuessaan Taškentissa tekemisiin paikallisen väestön elämän koruttomuuden kanssa, joka oli pysynyt samanlaisena vuosisatojen ajan, Ahmatova tunsi syyllisyyttä, syyllisyyttä siitä, että hän oli se mikä oli. Tuona aikana kuolema ei luvannut vapautusta, vaan pelkkää tyhjyyttä. Otteita kesäkuun 23–24. päivän välisenä yönä kirjoitetusta runosta. Ahmatovan täytti 23.6.1942, 53 vuotta.

 

Tällainen olen.

Toivon teille jotain muuta, parempaa.

.  .  .  .

Aasian yllä keväistä sumua,

tulppaaneja, loistavana mattona,

useita satoja maileja.

Oi, mitä teen tämän puhtauden kanssa,

tämän koruttoman paikan kanssa?

Mitä tehdä näiden ihmisten kanssa!

Minusta ei koskaan voinut tulla katsojaa.

Minun piti aina syöstä itseni,

ennemmin tai myöhemmin,

läpi jokaisen portin, kielletyn.

Loukkausten parantaja, toisten naisten

aviomiesten ja monien lohduttomien leskien

vilpitön ystävä.

.  .  .  .

Mutta – kuten hänen – minun on unohdettava

ylpeyteni – kuten Marina marttyyrin –

minun on tyhjyyttä juotava.

Sinä tulet mustan vaipan alla,

vihreän, hirvittävän kynttilän kanssa,

peittäen kasvosi katseeltani…

Pian arvoitus ratkeaa –

Kenen käsi on valkeassa hansikkaassa,

               kuka lähetti vieraan, yön kutsuessa.

.

                          *  *  *  *

Kuultuaan Marinan kuolemasta Pasternak tunsi itsensä tapahtumaan syylliseksi, koska ei ollut pystynyt auttamaan Marinaa niin paljon kuin olisi ollut tarpeen. Kuitenkin Pasternak teki hänen puolestaan enemmän kuin kukaan muu hänen läheisistään. Pasternakin runo Marina Tsvetajevalle 1943.

.

Minun on vaikea

ajatella sinua kuolleena.

Voinko jotenkin auttaa?

Siitä tieto anna.

Poismenostasi vaietaan,

sanaton syytös ilmoille kohoaa.

.

Menetykset kätkevät arvoituksia,

turha etsintä ilman vastauksia,

kärsin epätietoisuudesta:

kuolemalla ei ole hahmoa.

Vain varjo –  ja puoli sanaa,

erehdystä ja itsepetosta.

Ja vain uskosta, ylösnousemuksesta,

löytyy hutera matkasauva…

.

Omenapuu kinoksessa,

kaupunki lumisessa vaipassa –

hautakirjotuksesi kaikkialla.

.

Kasvot kohti Jumalaa.

Kurotat häntä kohti maan sylistä,

kuin niinä päivinä, jolloin loppuasi

ei ollut siihen kirjoitettu.

.

Ja Pasternak kirjoittaa:

”Minulla on yli sata Marinan kirjettä, niissä on kaikki, mitä meidän välillämme oli. Pelkistä kirjeistä tulisi paksu kirja. Marina oli miehensieluinen nainen. Hän oli taistelunhaluinen ja kesyttämätön. Elämässä ja luomistyössä hän oli kiihkeä ja uhkarohkea. Hän pyrki kaikin keinoin pääsemään itselleen asettamiinsa tavoitteisiin. Mikään seinä ei häntä estänyt. Hän ylitti aina kaikki esteet. Mutta oli kuitenkin yksi päivä ja yksi seinä, jota hän ei enää jaksanut ylittää. Se oli 31. elokuuta 1941.”

 

Anneli Heliö

Joensuu

Kirjoittaja on FM, taiteilija, Anna Ahmatovan runojen suomentaja ja tutkija

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: