Isä Hariton – aikamme kirkonrakentaja

13/06/2018

Haastattelu

(Kuva/photo: Aristarkos Sirviö)

Pappismunkki Haritonin haastattelulle olisi varsin helppo keksiä montakin otsikkoa –vaikkapa tällainen: Kuinka ravintoloitsija Tuukkasesta tuli isä Hariton? Tai: Valamosta Konevitsan kautta Pokrovaan. Aivan toisen vuosituhannen alussa eräs haastattelu on otsikoitu ”…tee silta Jumalan kunniaksi…” (Ortodoksiviesti 6/2001, Hellevi Matihalti)

Isä Hariton ei rakentanut siltaa – hän rakensi kirkon, ja hän perusti yhteisön, joka on oikeastaan luostari vaikkakin toistaiseksi vailla luostarin statusta.

Mutta Valamon luostarista tarina alkaa, vaikka Haritonilla oli kyllä jo vahva ortodoksinen kasvatus taustalla, siitä ristiäiti oli pitänyt huolen. Valamoon oli myös tullut vuotta aikaisemmin Herman, nykyinen arkkimandriitta ja Lintulan luostarin rippi-isä – vuotta vanhempikin kuin Hariton.

Pojat ovat poikia, luostarissakin – ja pojat pysyvät poikina, vaikka ikääkin karttuu. Vanhemmat munkit vähän kiusasivat poikia, panivat tekemään jos minkälaisia kolttosia. Mutta ”se oli sitä aikaa, kun isä lampun osti”, sanoo isä Hariton, joka sittemmin sai lähteä luostarista. Simforian totesi hänen rakastavan ruokaa enemmän kuin Jumalaa… Miten tuokin nyt on tulkittava – mutta ruoasta tuli maailmassa Hariton Tuukkasen työ ja elämä.

Kohti todellista kutsumusta

Hariton Tuukkanen edusti keittiömestarikautenaan venäläistä ruokakulttuuria. Hän ennätti työskennellä keittiömestarina venäläisissä ravintoloissa ja suurlähetystöissä. Moskovassa hän oli käynnistämässä hotelli Savoyn ravintolaa.

Myöhemmin hän perusti oman ravintolan Helsinkiin. Ravintola sai yksinkertaisen nimen omistajansa mukaan – Galleria Hariton oli ehkä parhaiten tunnettu venäläinen ravintola Helsingissä, ja voipa sanoa, että tuohon aikaan Hariton itse oli osaamisensa mutta myös ulkoisen habituksensa ja värikkään esiintymisensä johdosta varsinainen julkkiskokki, jonka ravintola veti asiakkaita myös tästä syystä.

Ravintoloitsija ja keittiömestari Hariton Tuukkanen. Kuva Venäläisestä keittokirjasta (1991, Tammi). (Kuva/photo: Ulla Vuorinen )

Maailmassa elettynä aikana Hariton solmi avioliiton, ja perheeseen syntyi kaksi poikaa.

Mutta koko ajan ortodoksisuus ja luostarielämä pitivät tiukasti kiinni komeasta keittiömestarista. Ja niin kävi, että hän hiljalleen kulki kohti todellista kutsumustaan.

Ensimmäinen etappi oli Konevitsa.

Hariton kertoo:

”Minut oli sinne hyväksytty, ja arkkipiispa lähetti virallisen kirjeen Leningradin metropoliitalle, pyysi siunausta, että minä saan virallistaa jäsenyyteni Konevitsan luostarin veljestöön. Nazari oli silloin luostarin johtajana. Miehän rakensin siellä Kazanin skiittaa, maksoin kuparikatot ja kaikki kirkon korjaamiset ja niistä aiheutuneet kulut. Mutta ei missään mainita, että minä olen aloittanut koko projektin…”

”Asuin pitkiä aikoja luostarissa – talvellakin kolme kuukautta”, hän jatkaa. ”Ja yhdeksän astetta pakkasta keljassa!”

Konevitsan luostarin 600-vuotisjuhlilla Galleria Haritonin keittiö avartui taivasalle, ja runsas juhlavierasmäärä sai venäläisen keittiön antimia aidoimmillaan. Keittiömestarina toimi tietysti Hariton Tuukkanen. (Kuva/photo: Hellevi Matihalti )

Niin miellyttävä mies, mutta sekaisin on mennyt

Eikä Konevitsasta tullut pysyväistä paikkaa isä Haritonille.

Tuli monia mutkia matkaan. Ensiksi alkoi kuulua huhuja, että Nazari siirretään Pietariin, eikä tulevasta igumenista ollut mitään tietoa.

”Silloin sain vähän vihjeitä, että älä anna vihkiä itseäsi munkiksi täällä, koska silloin paikkasi on Konevitsassa ja luostarinjohtajan tahto on sinun tahtosi”, Hariton kertoo. ”Ja kun se ymmärtää sinun rahasi, voi määrätä ne luostarille.”

Haritonilla oli kuitenkin avioliitostaan kaksi poikaa, joille hän oli suunnitellut asuntojen ostamista Helsingistä: hän voisi sitten käydä poikien luona katsomassa miten menee. Mutta:

”Sitten mie aattelin, että Herra siunaa ja varjele, enhän mie voi vielä 18-vuotiaita lapsiakaan laskea elämään yksin Helsinkiin! Vaikka niillä olisi taloudellisesti kaikki hyvin. Mie puhuin asiasta Nazarin kanssa, ja hää sano, että kato mitä teet, mutta piä järki käessä.”

Ja niin Hariton teki.

Hän meni keskustelemaan arkkipiispa Johanneksen kanssa luostarista Etelä-Suomessa – sellaistahan oli moneen otteeseen suunniteltukin. Asia lähti etenemään ja löytyi ensimmäinen kohde – tavattoman kaunis, jonne Hariton jo osasi nähdä viljamagasiinista muokatun upean kirkon, Novgorodskin mallisen. Vaan taas tuli este: kyläläiset olivat vahvasti vastustaneet asiaa jo silloin, kun karmeliittasisaret olisivat halunneet tuohon kartanoon asettua.

”Mie sanoin, että mie en lähe riitelemään semmoseen paikkaan, minne ei uskontoa haluta”, sanoo Hariton, jatkaa:

”Johannes järjesti sitten miulle ja Nazarille kahden viikon matkan Athokselle. Kun sieltä tultiin, mie näin tämän paikan ja mie näin hevostallin. Ja kun mie astuin sinne sisälle, mie näin sieluni silmin, minkälainen se olisi, jos siihen tulisi kirkko. Mie osasin sen heti hahmottaa, ja vielä tää oli itä-länsi –suunnassa!”

Kun kaupat oli tehty ja Hariton esitteli suunnitelmaansa isä Niilo Karjomaalle, niin:

”Niilo vain murahteli, että ´hmmm, jooh, jooh –joo-o…´ Ja kun Johannes täällä kävi ja minä esittelin kirkkosuunnitelmaa, niin sanoi ´kyllä minä luulen, että minun pitää taksi jo ottaa…´No, Helenan vanhainkotilaiset täällä tietysti kävivät, olivat silloin vielä hyvässä kunnoissa, ja mukana oli myös tämä rouva Buchert, ei sanonut mitään. Mutta kun jälkeenpäin tulivat uudestaan, silloin olivat osa jo rollaattoreissa, niin Bucherska istui tässä minun vieressä ja silloin sanoi: ´Kun me ensimmäistä kertaa tulimme bussilla tänne ja lähdimme takaisin, niin bussissa kaikki sanoivat, että niin miellyttävä mies, mutta sekaisin on mennyt.”

(Kuva/photo: Aristarkos Sirviö)

Olipahan se Espoon kaupungin maanmittausinsinööri Tiihonenkin tivannut Haritonilta jo paikkaa katsastettaessa, että ”Ootko täysjärkinen?”

”Mie sanoin, että siitä mie en tiiä, oonko täysjärkinen vai en, mutta kuljen minä vielä vapaana. Ja lisäksi ilman lääkitystä!”

Vuonna 2000 hevostalli siunattiin rukouksen paikaksi, rukoushuoneeksi, mutta vuonna 2001 oli kirkon vihkiäiset Surullista kyllä tuolloin arkkipiispa Johanneksen ja Haritonin sukset olivat menneet ristiin Viron tilanteen takia. Haritonilla oli hyvät suhteet Venäjän kirkkoon, ja niin hän Nazarin vaikutuksella Pietarin metropoliitan siunauksella sai ikonimaalarit Venäjältä. Tämä ei ollenkaan sopinut arkkipiispalle. Kirkon vihkiäisiin hän ei liioin venäläisvieraille antanut siunausta.

”Sanon mie kuitenkin, että jos kirkko olisi ollut suopeampi tälle hankkeelle, ja vaikka ei olisi ollut suopeakaan, kun eivät olisi puhuneet pelkästään negatiivista, niin mie olisin saanut paljon ihmeellisempää aikaan”, Hariton huomauttaa, varsin lempeästi.

Ei se papista ole kiinni tulette Jumalan luo

Oli kirkko, vihitty Jumalanäidin suojeluksen muistolle, ja sen ympärille alkoi kasvaa Pokrovan veljesyhteisö, jonka johtajana alusta alkaen on toiminut rakentaja, pappismunkki Hariton. Yhteisöä avustaa melkoinen joukko talkoolaisia – isä Hariton laskee, että 30-35 ihmistä saadaan koolle, jos tarpeesta ilmoitetaan – ”ovat hälytysvalmiudessa”, hän sanoo.

Kirkossa toimitetaan palvelukset säännöllisesti viikonloppuina ja suurina juhlina.

”Ei me paljoa enempää voija palvellakaan”, isä Hariton selittää, ”koska meillä käy kuitenkin kaksi, kolme ryhmää päivittäin, se on 50 henkeä, ja vielä mie ukon ruhjake teen niille ruoat! Foma, toinen ruhjake, tarjoilee. Sitä ne vieraat aina ihmettelevät, kun tulevat tänne, että meitä on vain kaksi. Ne luulee, että meillä on tuolla kymmenen kultasta piikaa oven takana. Mutta luostarielämä on työtä, ja sitä työtä täytyy tehdä niin paljo kuin sitä eteen tulee. Koska ei tänne oo tultu huvittelemaan.”

(Kuva/photo: Aristarkos Sirviö)

 

 

Pääsääntöisesti palvelukset toimitetaan suomeksi, vaikka jokusia ektenioita isä Hariton lukee slaavin kielellä, samoin kuoro laulaa toisinaan jonkin verran slaaviksi.

”Mie aina sanon, ettei kieli ketään pelasta, mutta ihmistä rikastuttaa, kun kuulee omalla äidinkielellään jotakin. Kokonaan slaavinkielisiä palveluksia ei ole toimitettu”, hän kertoo. ”Ja sitten mie haluan sanoa, että vaikka mie muuten oon tällainen hänksläkkä, niin palveluksen täytyy mennä rauhallisesti. Ja papin ja kanttorin välillä täytyy olla harmonia. Ja jos tulee virhe, niin palvelus vain jatkuu siitä eteenpäin.”

”Mulle on hirveen tärkeetä kuitenkin se, että palvelus säilyisi samantapaisena. Samaa sanovat myös meidän kuorolaiset. Ne ovat sanoneet, että jos myö ruvetaan kreikkalaista edes harjoittelemaan, ei myö ruveta siihen.”

Sitten hän iloisena kertoo:

”Meillä semmoinen ihme täällä oli suuren paaston aikaan, että kirkkoherra tuli käymään kylässä! Kun metropoliitan kanssa täällä joulun alla kävivät, mie sanoin kirkkoherralle, että sitten kun teillä joskus on aikaa, niin tulisitte ees yhden palveluksen toimittamaan täällä meillä, ettei seurakuntalaiset ja ympäristön ihmiset  luulisi, että me ollaan aivan eri porukkaa kuin seurakunta, koska maksanhan minäkin seurakunnalle veroa.”

”Hää tuli sitten, mutta mie olisin halunnut, että se olisi ollut meidän palveluksen yhteydessä, että seurakuntalaiset ja meidän porukat olis ymmärtäneet, ettei me olla mitään eri porukkaa.”

Sillä sellaistakin luuloa liikkuu. tuntuvat niin erikseen toimitettavilta ne palvelukset, jotka seurakunnan papit kirkossa toimittavat ja ne, jotka isät Hariton ja Foma ja kirkon kuoro toimittavat.

”Sanoin mie meidän porukoille”, isä Hariton huomauttaakin”, ”että ei se ole papista kiinni, vaan te tuutte Jumalan luokse.”

Pokrovassa isä Hariton, isä Foma ja Hellevi.
(Kuva/photo: Aristarkos Sirviö)

Kaikessa pitää säilyttää tolkku

Kun me olimme isä Haritonia haastattelemassa, oli pääsiäisen jälkeinen kirkas viikko. Niin lähellä oli myös suuri ja pyhä paasto, että väistämättä puhe siihenkin kääntyi.

”Meillä ruokapaastoa jopa vähätellään, vedotaan Paavalin sanoihin, että joka paastoaa, se öljytköön naamansa, eikä paastosta pidä puhua. Mutta tänä päivänä siun täytyy puhua paastosta, ettei ihmiset unohda että semmonen systeemi on. Ja sitten paastosäännöt. Miulle opetettiin pienenä, että kun on paasto, niin pietään kirjaa perheen ruokamenoista ja mikä paastopöydässä säästyy, sitä ei panna juhlapöydän jatkoksi, vaan se annetaan hyväntekeväisyyteen. Ja mami sanoi siihen vielä, että muista, kun panet sen hyväntekeväisyyteen, pistä vielä sen verran omia rahojasi, että hampaita vihlasee! Niin silloin sie oot paastonnu.”

Paastoruoka saa toki maistua maukkaalta – ei sitä katkerilla yrteillä tarvitse maustaa. Isä Hariton korostaakin ruokapaastossa toista seikkaa:

”Täytyy muistaa myös katsoa itseensä peilistä ja katsoa kuinka paljon syö! Pieni näläntunne on silloin tällöin ihan paikallaan. Mutta kaikessa pitää säilyttää tolkku! Suuren lauantain liturgiassa mie katsoin, että yksi rouva, joka käy meillä säännöllisesti palveluksissa, näyttää vähän heikolta. Ja sitten se otti sellaisen pihlajamarjakarkin ja huomasi, että mie huomasin. Mutta se tuli kuitenkin ehtoolliselle ja mie annoin hälle tietysti ehtoollista. Palveluksen jälkeen se sanoi, että häntä  meinaa heittää. Mie sanoin, että kuule – ennen kuin sie lähdet kirkkoon, on parempi, että syöt yhden voileivän kuin että sie kesken palvelusta kämähät maahan!”

Pokrova talvella. (Kuva/photo: Aristarkos Sirviö)

Pokrovan kirkossa järjestettiin suuren paaston aikana yhteinen synnintunnustus. Isä Hariton korostaa, ettei yhteinen synnintunnustus suinkaan ole sitä, että ”sie menet vaan joukon mukana epitrakiilin alle ja hallelujaa!”

”Mie neuvoin, miten ihmiset sitten tekevät. Mie sanoin, että jokainen edellisenä iltana kaikessa rauhassa miettii ja ranskalaisin viivoin tekee lapun itselleen, mihin kirjoittaa synnit, joihin tuntee langenneensa. Ja jos jollakin on semmonen asia, mistä haluaa puhua papin kanssa, kirjoittaa sen viimeiseksi.”

”Kun tulette epitrakiilin alle, voitte sanoa, että miul olis vielä jotakin, niin sitten voidaan käsitellä sitä asiaa. Mutta jos itse edellisenä iltana mietitte ne asiat, niin tehän olette silloin jo tunnustaneet ne synnit yläkertaan. En minä sillä tiedolla mitään tee! Ei minua kiinnosta teidän henkilökohtaiset asianne!”

Hän kuvaa erilaisia synnintunnustukselle tulijoita – sellaisia, jotka ovat huolellisesti miettineet asiansa, noudattaneet isä Haritonin ohjetta ranskalaisista viivoista, ja sellaisia jotka tulevat uudestaan viikon kuluttua vatvomaan samaa kysymystä. Sitten on niitä, jotka kiemurtelevat saamatta sanaa suustaan, ja niitä, jotka puhuvat ihan kaiken kerrallaan tai niitä, jotka haluavat papilta selvityksen kerralla joka ainoaan kysymykseen.

”Sehän veisi aikaa ikuisuuden, ja jono on pitkä! Niin mie sanon, että ruuan jälkeen voidaan puhua. Sitten on muutamia sellaisia, jotka sanovat, että starets Hariton, mie haluun puhua teiän kans… ja sit ne puhuu ja puhuu, että minun mielestä se on syntiä ja se ja se ja se… Ja että ei ole minun mielestä oikein, että se ja se … Mie joudun usein sanomaan, että kuule, kun Suomessa ollaan, me ei voida lapsilta vaatia, että ne juoksee jatkuvasti kirkossa.”

(Kuva/photo: Aristarkos Sirviö )

Enemmän kasvatusta ja opetusta kirkkokansalle

Hän huomauttaa, että kun lapset ovat tietyssä iässä, heillä alkaa olla mielihaluja sinne ja tänne, ja jos lapsi tuolloin pidetään liian tiukasti kirkossa, niin yhtenä päivänä se kiroaa koko kirkon.

”Mie sanon, että menkää nyt itteenne! Se ei pelasta teitä, jos te pakotatte lapsianne olemaan liiankin kirkollisia. Se on niin, että papin pitää ottaa monia asioita huomioon ja osata antaa kasvatusohjeita kaikenlaiseen … ja mikä on aika yleistä tänä päivänä, on seksuaalisuus.”

Isä Haritonin mielestä pappien tulisi enemmän kasvattaa ja opettaa kirkkokansaa. Esimerkiksi synnintunnustuksella käynnistä puhutaan ja opetetaan aivan liian vähän. Hän sanoo lähes ainoana opetuksena kuulleensa lauseen ”nyt sitten synnintunnustukselle suuren paaston aikaan”.

”Mutta synnintunnustukselle voi tulla ympäri vuotta! Ei se ole mikään ´vain´ suuren paaston aikaan… vaan vähintään suuren paaston aikana. Niin kuin omalle porukalleni olen sanonut, että mie tiiän teistä kaikki…!”

Pokrovaan ei ole lainkaan tullut parin vuoden takaista piispainkokouksen päätöstä, jossa pappeja ohjeistettiin synnintunnustuskäytännöstä. Kaksi vuotta sitten kirkolliskokoukselle kerrottiin piispainkokouksen päätös, että piispat ohjeistavat pappeja uudelleen, koska vallalla on käsitys, että käydään vain kerran vuodessa synnintunnustuksella …

Isä Hariton hymähtää ja pudistaa päätään: ei ole tullut sellaista ohjetta. Tuohtuukin hiukan, kun selittää:

”Mutta myöhän ollaan siinä mielessä erikoisia, ettei meille tule mitään kirjeitä! Äskettäin mie hämmästyin, kun soitin kirkkoherranvirastoon. Sanoin, että kuulkaa mie tarviin treeban, että mie tiiän, kuka on seurakunnassa kuollut. Ne ihmiset, jotka meillä säännöllisesti käyvät, alkavat olla sen ikäsiä, että kohta kuoleman rajalla seisoo kaikki. Mie muistelin puoli vuotta yhtäkin rouvaa kuoleman jälkeen elävänä. No, taivaassa ne tietää keitä muistellaan! Mutta kyse on siitä, että pysyisivät miun paperit ojennuksessa. Ei mitään ole tullut! Ja nyt ne sanovat, että kun tulee se uusi laki…  Meillä ei piispat tai papit sano mitään seurakuntalaisille, että pitää ilmoittaa, milloin hautajaiset pietään – ei mitään hiljaisia hautajaisia! ”Haudattu hiljaisuudessa”. Vaan pitää sanoa, että kirkkoon saa kaikki tulla. Muistotilaisuus on sitten asia erikseen.”

”Koska kasteet, häät, hautajaiset – kaikkihan ne ovat seurakunnallisia tilaisuuksia”, hän lopettaa päättäväisesti.

(Kuva/photo: Aristarkos Sirviö)

Tuli turpiin monta kertaa

Tästähän me moniaalle polveilevassa keskustelussamme siirrymme helposti toimitettaviin jumalanpalveluksiin ja yhteen tämän tuosta esille nousevaan seikkaan – kielikysymykseen, jota aikaisemmin jo hiukan sivusimme.

Isä Hariton, joka paljon kiertelee eri maissa, on juuri haastattelupäivän alla palannut Ukrainasta, kertoo matkoillaan keskustelevansa usein tavallisten ihmisten kanssa. Usein keskustellaan baaritiskillä tai ravintolan pöydässä.

”Mie siinä kysyn – Kreikassa oltiin ja capuccinolla päivällä baaritiskillä, ja siihen tuli kaksi miestä. Myö pölötettiin Foman kanssa tietysti suomeksi, ja ne kysyivät, mistä työ ootte, ja vastasin että Suomesta. Silloin oli joku kirkollinen juhla, joku Neitsyt Marian juhlista, ja mie toivotin heille hyvää juhlaa. Ne, että mistä te tiesitte, että meillä on juhla? Me ollaan ortodokseja myös. Oh aaa – ja ruvettiin puhelemaan kirkollisista asioista, ja mie kysyin, käyttekö työ kirkossa? No ei kovin usein – suurina juhlina vaan. Mummo viedään kirkkoon ja vaimo käy ahkerammin kuin minä.”

”Kysyi sitten, millä kielellä Suomessa toimitetaan jumalanpalvelukset; ja mie kerroin, että parissa kirkossa slaavin kielellä, puhuin siitä slaavin kielestä, ja että muissa kirkoissa suomeksi. Hän sanoi heillä kaikki toimitettavan kreikaksi – ei suinkaan nykykreikaksi. Minä sitten, että ymmärrättekö te joka palveluksen? Ei, ei! vastasi hän. No ettekö te halua, että se olisi nykykreikaksi se palvelus? No, ei ei! Koska silloin lähtee pyhyys! Ja se on slaavin kielessä ihan sama homma! Ihan sama homma!”

Pyhyydestä, sen kokemisesta – ja koetun yllätyksellisyydestä – isä Hariton haluaa kertoa tapahtuman Athokselta:

”Hilandarin luostarissa, vuoren takana, asuu yksi erakko. Meitä oli 10-15 henkeä, papistoa kaikki, ja menimme visiteeraamaan tämän erakon luokse. No, se oli sellanen… peikko, asui siellä kirkon kellarissa. Hän rupesi toimittamaan molebenia meille. Ja slaavin kielellä. Kaikki katsottiin toinen toisiamme, että mitä kieltä tämä nyt oikein on – mutta slaavin kielellä toimitettiin! Omalla hurskaudellaan hän nosti ilmapiiriä, ja tiedättekö mikä ihme siellä tapahtui? Minä ensimmäisen kerran elämässäni – olen monissa kirkoissa käynyt, mutta ensimmäisen kerran näin kaikki taivasten voimat. Siis nämä enkelien eri kerrostumat. Ne oli maalattu sinne kattoon. Munkki se luki niitä loitsujaan – mie sanoin että ne oli niin kuin loitsuja, väliin erotettiin, että nyt se lukee tuota troparia, hyppää sitten suuren viikon tropareille, eikä siinä palveluksessa ollut mitään loogista järjestystä. Hänellä oli oma logiikka, mutta annettakoon se hänelle – hyväksyttäköön. Se oli varsin vaikuttavaa.”

Isä Hariton ja Hellevi.
(Kuva/photo: Aristarkos Sirviö)

Ja isä Hariton vaikenee, hyväksi toviksi vaikenee, ennen kuin jatkaa:

”Ja se oli hyvä matka siinä mielessä, että tuli turpiin niin monta kertaa! Sanotaan näin ikkäästen… ja anteeksi, että mie kerron, mutta tulee mieleen… Panteleimonin luostariin menee rannasta sillä tavalla koiperellen, ja siellä on penkkejä, missä voi väliin vähän huilata. Myö Nazarin kanssa oltiin molemmat tämmösiä möykkyjä, puuskutettiin ja lopulta istuttiin yhdelle penkille.”

”Ja sitten me kuullaan, kun kaksi munkkia – nähtiinkin jo kaukaa, että siellä on nuori munkki ja sellanen vanha munkki, jotka keskustelevat keskenään. Se vanha munkki sanoo että, kuule, tule asumaan miun kanssa sinne skiittaan – hänelle oli annettu skiitta. Sanoi sille nuorelle munkille, että siellä on kirkko ja siellä on hyvä kasvimaa, oliivipuita, ja se kaikki on niin kaunista! Purokin menee siinä vieressä, tule minun kanssani asumaan. Se oikein maanitteli. Ja mie ajattelin, että voi hyvä Jumala, pitääkö miun tänne asti tulla kuuntelemaan tuollaista… Siis heti ajatus oli jossakin muussa… Ja toinen sanoo, että ei isä hyvä, ei. Kiitos vaan, mutta minulla on täällä luostarissa niin hyvä olla, että minä en halua lähteä skiittaan asumaan. Minä tykkään olla täällä. Vanha munkki vain jatkaa, että tulisit nyt, minä tekisin sulle ruoan, eikä sinun tarvi mitään puutarhassa, minä teen puutarhatyötkin, sinä vaikka lepäät koko päivän, kyllä minä kaikki työt hoidan. Ja minä jo ajattelin, että no joo, jokos se nyt divaanille haluaa nukahtamaan… ja katsoin välillä baatjuskaa, ja sekin tuhahti jo nenäänsä, ja mie aattelin, että voi Herra Isä!  Niin se sanoi, se vanha munkki: ”Kunpa olisit tullut, niin minä olisin voinut toimittaa liturgian! Miulla ois joku kliirossilla ja sanois gospodi pomilui …” Koska liturgiaa ei voi yksin toimittaa – siinä pitää olla joku toinen kliirossilla sanomassa väliin Herra armahda. Siinä tuli, ja oikein kunnolla tuli, kuonoon meikäläiselle! Ja mie sanoin, että kyllä tämä paikka totisesti opettaa.”

Isä Hariton näyttää Helleville ottamiaan valokuvia Egyptistä.
(Kuva/photo: Aristarkos Sirviö)

Pyhät paikat Egyptissä

Usein isä Haritonin matkat kuitenkin suuntautuvat Afrikkaan ja siellä nimenomaan Egyptiin. Koska vaikutamme hiukan uteliailta matkakohteen suhteen, isä Hariton kertoo.

Kaikkihan sai alkunsa pitkään vaivanneesta sairaudesta. Viisitoista vuotta sitten isä Haritonilla oli paha reuma, nivelet niin kipeät, että käytännössä hän oli liikuntakyvytön. Eivät siihen koululääketieteen rohdot pystyneet, mutta erään talkoolaisen avulla – talkoolainen sattui olemaan lääkäri – löydettiin apu vitamiinien ja luonnosta saatavien lääkkeiden avulla. Mutta sitten puhkesi psoriasis. Se ei iskenyt kasvoihin, mutta muualle ihoon todella pahana, ja silloin oli päästävä etelän aurinkoon vuoden pimeimpänä aikana.

Foma oli hankkinut kiinteistön Egyptistä yrittäjäaikanaan, juuri ennen siirtymistään kokopäiväisesti Pokrovaan. Sen kunnostusta pääsi isä Hariton valvomaan yhtenä talvena, jotta myöhemmin hän siellä voisi hoitaa kuntoaan. Siellä hän saattoi viettää pahimmat ajat. Lisäksi hänellä on viime syksystä alkaen ollut vahva solumyrkkyhoito.

Mutta Egyptissä oleskellessaan isä Hariton ei suinkaan vain laiskana lekottele villassa – hän on oppinut tuntemaan pyhiä paikkoja Egyptissä – kirkkoja ja luostareita, ja hän ihmettelee, miksi nuo paikat ovat jääneet suomalaisille niin kovin vieraiksi.

”Kuitenkin Kristus eli osan elämäänsä Egyptissä”, hän huomauttaa. ”Ja siellä on paljon kirkkoja ja luostareita, joissa he ovat asuneet ja olleet. Esimerkiksi juuri Suhakin kaupungissa on restauroitu 500-luvulta oleva katedraali. Sen restauroi italialainen ryhmä 10 vuotta sitten amerikkalaisten kulttuurirahaston tuella, ja mie olen nähnyt kahdeksan vuoden ajan sen prosessin.”

Ne freskot, ne maalaukset, se koko kirkko!” hän huudahtaa aivan innoissaan, ”Mie meinasin saada maksanlepsautuksen, kun mie näin sen. Mie en pystynyt edes yhtä ainoaa kuvaa ottamaan!”

Mutta hänellä oli autonkuljettajanaan egyptiläinen, joka isä Haritonin määräyksestä otti kuvia:

”Joten nyt se on dokumentoitu, se kirkko, on valokuvat joka puolelta. Sitten se maalataan taas valkoiseksi tulevia sukupolvia varten. Ja siellä on esimerkiksi ikonostaasi kivestä, tehty roomalaisen temppelin pilareista, ja jokaisessa kerroksessa kulkee paksu hirsikerros maanjäristyksen varalta.”

Lankeamista ja kiipeämistä hengellisillä tikapuilla

Lopuksi isä Hariton pohtii nykyaikaista luostarikuvaa, sanoo, että se on nykyään vähän liikaakin romantisoitu. Sanoo kirkon liian pehmoisella sutilla maalaavan käsitystä luostarielämästä.

”Koska ihminen on ihminen luostarissakin, ja päivän mittaan sattuu yhtä ja toista”, hän selittää. ”Mutta on se toinen toiselleen anteeksiantaminen. Se on mainio, kun aina illalla on anteeksiantorukous. Siihen laukeaa moni riita.”

Ja aivan kuin itsekseen miettien lisää:

”Vanhat luostari-isät sanovat, että luostarielämä on lankeamista, kiipeämistä, lankeamista, kiipeämistä hengellisillä tikapuilla!”

Hellevi Matihalti ja Aristarkos Sirviö

, , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: