Karjalan kunnailta suomalaiseen Suomeen

15/06/2018

Kirjat

Heikki Turunen: Kuokka ja kannel I. 2016. WSOY

Heikki Turunen: Vinoristin kansa. Kuokka ja kannel II. 2016. WSOY

 

HEIKKI TURUSEN TUOTANTOON tutustuin Simpauttajan aikaan ja silloinkin näin sen ensin televisiosta, vasta sitten luin kirjan. Siitä on siis hyvin monia vuosia ettei vuosikymmeniä, ja niin kovin kuin Simpauttaja minuun vaikuttikin, eivät sen seuraajat enää toimineet samalla tavoin. Enkä myöhempiä Turusen kirjoja sitten tullutkaan lukeneeksi.

Mutta jos – käsittääkseni – ensimmäinen ortodokseja evakkotaipaleella kuvaava kaunokirjallinen teos ilmestyy, halusin sen tietenkin lukea. Toisaalta odotin paljon, toisaalta hiukan pelkäsin omaa mahdollista pettymystäni.

Kahtena osana ilmestynyt Kuokka ja kannel alkaa tarinansa heti: Hyrsylään saapuu rajasotamies Seppo Tuononen ja ensimmäiseksi hän kylässä tapaa Sepän Malanjan, jonka kauneus häikäisee nuorenmiehen. Mutta saapuminen on hidasta, sillä maisemamaalarina Turunen on vertaansa vailla. Suopursu tuoksuu, niin vanamokin, ja ylämaa värjyy autereissa. Kyllä, jokaisen viipyilevän maisemakuvauksen luin hitaasti – ja niin se maisema oli kuin silmieni edessä.

Sellainen oli yksi karjalainen pitäjä – se omituinen mutka, jolla oli rajanaan kolmelta ilmansuunnalta Neuvostoliitto.

 

RAJASOTAMIES TUONOSEN JA Malanjan rakkaus ei ole vain hetken rakastuminen vaan todella kestävä tunne. Se ei lopu, vaikka Seppo menee naimisiin Outinsa kanssa, jota varten hän itse asiassa Hyrsylään tulikin, eikä se katoa, vaikka Malanja on ollut naimisissa Seppä Johorin kanssa jo ensi tapaamisen aikaan, lapsiakin on, sillä onhan Malanja huomattavasti Seppoa vanhempi. Mutta villin nuoruutensa jälkeen Malanjasta on tullut hurskas ortodoksi, vain ajatuksissaan tekee syntiä Sepon kanssa ja nekin synnit papille tunnustaa tarkkaan. Tosin loppujen lopuksi lukija saa melko vapaasti päätellä, miten tämän rakkaustarinan lopulta kävi.

Sillä Malanja kuolee synnytykseen sillä aikaa, kun seppä Johor ja Manja-tytär, viisitoistavuotiaaksi ehtinyt, ulkoiselta olemukseltaan kuin äitinsä kuva, olivat pyhiinvaellusmatkalla Valamon luostarissa. Lapsi jäi eloon, sai Malana-äidin toiveen mukaan nimekseen Silja, ja Manja ystävättärensä Klaudian kanssa pohdiskeli, mahtoiko sittenkin Seppo Tuononen olla Siljan biologinen isä.

Koko teoksen henkilögalleria on tietysti lähes kylän kokoinen. Malanjan ja Sepon rakkaus on vain yksi juonne kirjan kokonaisuudessa, mutta jatkumoineen se tietyllä tavalla on varsinainen pääjuoni, jolle muut tapahtumat ja henkilöt luovat runsaan ympäristön.

Heikki Turunen.
(Kuva/photo: Veikko Somerpuro/WSOY )

NIIN ELIVÄT HYRSYLÄN asukkaat, rajan likeiset, siihen tottuneet, että joen toisella puolen oli Venäjä ja joen yli he näkivät myös talvisodassa Venäjän puolelle jääneitä entisiä naapureitaan.

Mutta uutiset sodasta kiihtyvät ja ihmisiä evakuoidaan. Evakkoon joutuvat tai pääsevät lähtemään kaikki muut paitsi – jostakin käsittämättömästä syystä – Hyrsylän asukkaat.

Ja niin kaksiosaisen teoksen ensimmäinen osa päättyy siihen, että kylän asukkaat joutuvat venäläisten vangeiksi, eivät kirjan viimeiselläkään sivulla tiedä, minne heitä kuljetetaan.

 

VÄHÄN HÄMMENTÄVÄSTI KUOKKA ja kannel II on saanut omankin nimensä, Vinoristin kansa. Paremmin se kirjan sisältöä vastaakin – vaikka paljon jouduttiin kuokkimaan, ei kannel kovin usein helkännyt.

Toinen osa alkaa jokseenkin siitä, mihin ensimmäinen päättyi: matkalla oltiin – ei tiedetty minne. Nyt ollaan perillä, sotavankeina, eikä niin helpoissa oloissa. Mutta vapaus koittaa – vaan minkälainen vapaus?

Vasta toinen osa, Vinoristin kansa, kertookin varsinaisesta evakkotaipaleesta, jonka ankaruuden ja kurjuuden ainakin Karjalan kansan vanhimmat yhä omakohtaisesti muistavat, nuorempi väki siitä kerrottuna kuullut.

 

VARSIN TAITAVASTI TURUNEN kuvaa ihmisten kohtaloita, mutta jostakin syystä kuvaus ei minua koskettanut sillä tavoin kuin esimerkiksi jo 1964 ilmestynyt Eeva Kilven Elämä edestakaisin, josta tietenkin ortodoksisuus puuttui. Mietin pitkään, lieneekö tähän tuntemukseeni se, että jossakin aina pilkahtaa Turusen humoristin ote – ehkä sellaisessakin kohdin, johon sitä en olisi suonut.

Mutta juuri ortodoksisuus tekee Turusen evakoista vielä selkeästi poikkeavampia, melkein ryssiä, kun ryssänuskoisiakin kerran ovat. Ja kaikkein kauhistuttavinta tietenkin olisi, jos oikea luterilainen suomalainen naisi jonkun ryssänuskoisen melkein venäläisen… Manjan, Malanjan tyttären sanoin:

”…tietäisittepä, mitä meidän on täytynyt sietää ja mistä meidät on pakotettu luopumaan, että meidät hyväksyttäisiin rakentamaan tätä maata teidän ´oikeiden´ suomalaisten rinnalla, Huomattakoon, että tämä koskee vain kuutta ensimmäistä evakkovuottamme. Vain taivas tietää, mitä puolella miljoonalla siirtokarjalaisella on vielä edessään.”

Hauskaa muuten, että romaanissa vilahtaa fiktiivisten henkilöiden joukossa jokunen todellinenkin ihminen – esimerkiksi isä Erkki Piiroinen, joka toimittaa luterilaisia pitkästyttäneen ja kummastuttaneen avioliittoon vihkimispalveluksen!

 

ENEMMÄN OLIN TURUSELTA odottanut. Tekstiin eivät, kesken tapahtumien, puikahda ainoastaan laajat suloiset maisemakuvaukset, vaan yhtäkkiset selostukset – kuin romaanin sisään olisi piilotettu opetusta milloin mistäkin aiheesta. Minusta ne olisi pitänyt muokata romaaniin istuvammiksi. Toiseksi mietin, onko kovin runsas karjalan kielen käyttö tarpeen, varsinkin kun joissakin kohdin kieltä taitavien mukaan virheitäkin sattuu.

Mutta tärkeää tietysti on, että tämäkin osa-alue on nyt siirretty suomalaiseen kirjallisuuteen.

 

Hellevi Matihalti

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: