PIETARI – MYYTTI

Anna Ahmatova

 Tämä essee tarkastelee Pietarin kaksoismyyttiä Anna Ahmatovan runoudessa.

Ahmatova kirjoittaa Päiväkirjansa lehdillä: ”… Mihailin linnan kaksi ikkunaa olivat samanlaiset kuin vuonna 1801.. vaikutti siltä kuin niiden takana yhä tapettaisiin Paavalia, Semjonovin kasarmit ja kenttä, jolla Dostojevski odotti kuolemaansa ja Fontankan talo – kokonainen kauhujen sinfonia… prokuraattorinvirasto Nevskillä… lokit Liteinyi -sillalla, jota pitkin kuljin Krestyn vankilajonoihin, (vankila n:o 1)… Pääesikunnan kaari, jossa sijaitsi sota-oikeus, ja Kesäpuisto. Ensimmäinen on tuoksuva, heinäkuiseen liikkumattomuuteen jähmettynyt, ja toinen vuonna 1924 tulvan alle jäänyt ja jälleen Kesäpuisto, kaivettu täyteen sirpalesuojia (1941) ja Mars-kenttä – paraatikenttä, jolla vuonna 1915 koulutettiin öisin alokkaita (rummut) ja Mars-kenttä, auki kynnetty, puoliksi heitteille jäänyt (1921) ”varisparvien siipien alla”, portti, josta Narodnaja voljan jäseniä vietiin teloitettaviksi ja vähän matkan päässä siitä Muruzin talo, jossa näin Nikolai Gumiljovin viimeisen kerran…
Tämä kaikki on minun Leningradiani…”

Myytti tuhoon tuomitusta, suohon ja aaltoihin vajoavasta kaupungista syntyi jo Pietarin kaupungin perustamisen aikoihin 1700-luvun alussa, suullisena traditiona. Kaupungin syntyaikoihin tämä kirotun kaupungin traditio sai rinnalleen virallisen, kirjallisen tradition, oman aikansa sosialistisen realismin, joka ylisti tsaari Pietarin luomusta ´uutena Roomana` kohottaen kaupungin perustajan, Pietari Suuren antiikin herosten mittoihin. Mutta maanalainen suullinen traditio kirotusta kaupungista jatkui sitkeänä ankarista ja julmista tukahduttamistoimenpiteistä huolimatta.

Vaskiratsastaja Peitarissa.

1800-luvun alussa Aleksandr Puškin runoelmassaan Vaskiratsastaja (1833) – Pietari Suuren patsas Nevan rannalla – käsittelee Pietarin kaupungin kaksoismyyttiä dualistisesti sekä kirottuna että ylösnousseena kaupunkina. Puškinin Vaskiratsastaja -teoksen taustalla oli joitakin vuosia aiemmin kaupunkia koetellut Nevan ankara tulviminen. Teoksessaan Puškin asettaa vastakkain historialliset tapahtumat ja yksilön onnen. Pietari Suuri esiintyy Vaskiratsastajassa historian välikappaleena, joka toimii keinoja kaihtamatta, häikäilemättömästi, toteuttaessaan valtakunnan suuruuden ajatusta. Nevan aaltojen ja tsaarin patsaan takaa-ajama Jevgeni, Pietarin kansalainen, symbolisoi Venäjän kansaa, historian uhria. Runon johdantona on mahtava apoteoosi Pietarin kaupungille. Otteita Aarno Salevan suomennoksesta.

Partaalla virran etäisen
Hän seisoi, suurta tuumaten,
tähyten kauas. Edessään
vuo laaja, ruuhipahanen
vesillä souti yksinään,
soisella rannan äyrähällä
häämötti mökki siellä täällä,
asumus köyhäin tshuhnien,
ei korpeen usvan peittämään
aurinko luonut säteitään.
Hän seisoi siinä, aatellen:
Uhkaamme täältä ruotsalaista,
me teemme tänne kaupungin
kiusaksi korskan naapurin,
kas luonto käskee avaamaan
ikkunan täältä Eurooppaan,
rannalta jalansijan saamme.
.
Ja missä muinoin suomalainen,
lapspuoli luonnon poloinen
kurjia koki verkkojaan
äärellä soisten rantojen,
elämä kuohuu. Toisiaan
palatsit, tornit varjostavat,
meriltä maailman kiiruhtavat
alukset Nevan laituriin,
graniittiin virta kahlittiin
ja sillat vetten ylle heittyi,
puistoihin tummanvihreisiin
sen monituiset saaret peittyi.
Kaupunki nuori loistollaan
himmensi vanhan Moskovan.
. . . . . . . . . . . . . . . .
Sua lemmin, luomus Pietarin,
näköäs uljaan ankaraa!
. . . . . . . . . . . . . . . . . .
Kukoista, tsaarin kaupunki,
kuin Venäjäkin järkkymättä!
Ei uhka alkuvoimaisin
sinua uhmaa leppymättä,
nuo suomalaiset aallot saa
vihansa vanhan unohtaa,
se ei saa turhaan häiritä
Pietarin unta iäistä.

Runoa on tulkittu monin tavoin. Yleisin käsitys näyttäisi olevan, että vaikka Puškinilla oli vapauden ihanteensa, niin hän siitä huolimatta hyväksyi uhrit, jotka voimakkaan valtion luominen väistämättä vaatii. Puškinin asenne oli dualistinen, toisaalta hän näki tsaari Pietarin fanaattisen luomuksen, Pietarin kaupungin, häikäisevät mittasuhteet, mutta toisaalta hän näki myös sen vaatimat raskaat uhrit, pienten ihmisten yksilöllisen onnen menetyksenä. 1800-luvun kirjallisuudessa ja taiteessa jatkui ja asemansa vakiinnutti kuvaus kaksoismyytin kirotusta ja ylistetystä kaupungista.

Anna Ahmatova asui suurimman osan elämästään Pietari-Leningradissa, ja kaupunki sekä sen historia että kulttuuri saivat tärkeän osan hänen runoudessaan. Pietari-Leningrad, kaksoismyytin kirottu ja ylösnoussut, kaupunki, toistuu myös Anna Ahmatovan runojen näyttämöillä, usein kaksoisnäyttämöillä. Pietarin kulttuuritietoisuudessa Puškinin Vaskiratsastaja (1833) ja Ahmatovan pääteos Runoelma ilman sankaria (1940–1962) yhdessä monien musiikillisten teosten kanssa luovat valtaisan henkisen ja käsitteellisen tilan, joka kätkee sisäänsä Pietari-myytin monet taiteelliset tulkinnat, itse asiassa koko sen kehityskaaren ja vaiheet.

Tropinin maalaus Pushkinista vuodelta 1827.

Runoelmaa ilman sankaria Ahmatova kirjoitti yli kaksikymmentä vuotta. Anna Ahmatova -museoesitteen mukaan ”runoelma merkitsi hänelle yhteenvetoa sekä hänen omasta että hänen sukupolvensa kohtalosta, lisäksi runoelma merkitsi 20. vuosisadan ensimmäisen puoliskon kirjallisuuden historian yhteenvetoa. Ahmatovan omien sanojen mukaan runoelma on imenyt itseensä kaikki ´elämän erilaisten ajanjaksojen tapahtumat ja tunnelmat`”.

 

Ahmatovan runoudessa vuosikymmenien kokemukset ja tunnot johtavat pääteokseen, jossa ne kristallisoituvat. Runoelmassa Puškinilta, Gogolilta, Dostojevskilta, Blokilta, Mandelštamilta ja Ahmatovalta itseltään otetut lainaukset ja kuvat toimivat peileinä, joiden heijastuksissa Ahmatova tarkastelee Pietarin kulttuuria ja sen luojia, hän käyttää menneisyyttä ennustaakseen tulevaisuutta sekä omaansa että kaupungin.
.
Niin kuin kypsyy menneessä tulevaa,
niin mennyt tulevassa savuna kaikkoaa –
kauheat juhlat mätänevien lehtien.
.
Ahmatovan runoudessa Pietari–Leningradin elävät ja kuolleet ovat läsnä, lukemattomina varjoina ja varjojen kulkueina:
.
Ja Leningrad muistaa eläviä, kuolleitaan,
jotka sumun halki kulkueina vaeltaa –
Jumala ei tunnusta kuolemaa.
.
Ahmatovan Runoelmassa Sankt Peterburg oli uusi Rooma – Nikolai Gogolin, Fjodor Dostojevskin ja Andrei Belyin luoma tuhoon tuomittu fiktio, kaupunki, jonka 1900-luvun kumoukset tulevat hävittämään. Sekä kaupunki että Ahmatova kulkevat nöyryytyksen ja kirkastumisen ristintietä, tämä taas oli sukua Fjodor Dostojevskin romaaneille. Ahmatova piti Dostojevskia henkisenä isänään.

Runoelmassa ilman sankaria:

Et kaupunkini, suonut hautaani,
kasvoit kapinalliseksi, osasi tulla unohdetuksi.
Kuolemankalpeana kärsit, vaikenit.
Olen luonasi, etäisyys on kuvitelmaa, harhaa.
Mikään ei voi meitä erottaa,
kuvaani kanavissasi heijastuvaa,
seinillesi varjoani lankeavaa,
Eremitaasin saleissa askelteni kaiuntaa,
jossa sieluni rakastetun kanssa vaeltaa.

Puškinin Vaskiratsastaja, jossa nuoret rakastavaiset uhrataan neljättä Roomaa – kolmas Rooma oli Venäjällä vallitsevan ortodoksisen ja yhteiskunnallisen ajattelun mukaan Moskova – rakentavan keisarin fanaattiselle unelmalle, muistuttaa vanhoja legendoja. Myytin syntymiseen tarvitaan uhreja, ja jokaisella legendaarisella paikalla on oltava omat marttyyrinsa. Ahmatovan runoissa lukemattomien nimettömien työläisten luiden päälle pystytetty Pietari, uusi Rooma, muuttuu historian irrationaalisten tapahtumien uhriksi kuten jossakin Dostojevskin fiktiossa.

Anna Ahmatova ja Valja vuonna 1940.

Runoelmassa ilman sankaria on kaksi sankaria: runoilija ja hänen kaupunkinsa. He käyvät dialogia näyttämöllä, joka on kahdeskymmenes vuosisata. Ahmatovan runojen yhteydessä voi puhua laajennetusta dramaturgiasta ja laajennetusta näyttämöstä. Toisinaan hänen runojensa näyttämönä on Pietarin kaupunki ja toisinaan koko Eurooppa eri aikakausineen.

Ensimmäinen maailmansota ja vallankumousten tapahtumat samoin kuin sitä seurannut sisällissota Venäjällä, verisen terrorin aika 1930-luvulla ja saarrettu Leningrad toisen maailmansodan aikana, vaikuttivat luonnollisesti myös Pietarin kaksoismyytin kehitykseen.

Heti ensimmäisen maailmansodan alussa, elokuussa 1914 kaupungin nimi muutettiin Sankt Peterburgista Petrogradiksi, koska kaupungin ´saksalaisesta` nimestä haluttiin tehdä ´slaavilainen`. Mutta Pietari Suuren kaupungille antama nimi olikin hollantilainen eikä saksalainen. Kävi niin, että kaupungin nimeä vaihdettaessa siitä tuli Pietari Suuren kaupunki, kun se oli perustamisvaiheessaan nimetty hänen suojeluspyhimyksensä Pyhän Pietarin mukaan.

Kaupungin nimen muutoksen taustalla vaikutti voimakas slavofiilinen ajattelu, jonka mukaan Sankt Peterburg eurooppalaisuutta tavoittelevana kaupunkina oli Venäjälle täysin sopimaton, erityisesti tämä ajattelu nousee esiin Dostojevskin ajattelussa ja kirjoituksissa. Sodan aikana kaupunki haluttiin liittää täydellisesti Venäjään.

Sfinksi Pietarissa.

Ensimmäisen maailmansodan aikana kaupunki muuttui jyrkästi vasta tässä vaiheessa edellinen vuosisata jäi taakse. Sota oli se vedenjakaja, jolloin syntyi kahdeskymmenes vuosisata, niin kuin Anna Ahmatova kirjoittaa Runoelmassaan:

Ja tarunomaisella Rantakadulla
lähestyy, pian on jo kohdalla,
ei-kalendaarinen, vaan Todellinen Vuosisata
Kahdeskymmenes.

Sota muutti äkillisesti myös Ahmatovan elämäntavan. Haavoittuneille järjestettiin monia hyväntekeväisyystilaisuuksia, joissa Ahmatova esiintyi. Myös Ahmatovan runous muutti luonnettaan, hän reagoi sotaan tunteillaan. Hänen runonsa Rukous vuodelta 1915, joka julkaistiin kokoelmassa Sota Venäjän runoudessa, oli erityisen suosittu:

Anna minun sairastua katkerasti, moniksi vuosiksi,
muuta elämäni tukahduttavaksi, unettomaksi,
riistä lapseni, rakastettuni,
ryöstä lauluni, salainen lahjani. –
Maani, nääntyy kuolonkouristuksissaan,
sen povelle polvistun rukoilemaan:
Poista uhkaava pilvi yltä Venäjän maan,
suo valoa, johda rakkaani kunniaan.

Ja mikä traagisinta, tämä runo toteutui täysin Ahmatovan omassa elämässä. Slavofiilinen ajattelu runon taustalla suodattuu eri tavoin lähes kaikessa venäläisessä kulttuurissa, ja se juontaa aina 1500-luvulle Moskovan perustamiseen. Teoria Moskovasta kolmantena Roomana juontaa vuodelta 1512 peräisin olevasta kronikasta, jonka tekijä on munkki Filotei. Kronikan mukaan Konstantinopoli tuhoutui syntiensä vuoksi.

”Venäläinen nuori maamme kasvaa ja tulee korotetuksi sen tilalle. Konstantinopolin tuho on varoitus koko kristikunnalle. Yhtyminen ´latinalaisiin` voimiin johtaa väistämättä tuhoon. Rooman kirkon luoma kristillinen traditio jatkuu Moskovassa. Uusi suuri Venäjä tulee loistamaan uutena Roomana kirkkaammin kuin aurinko, ja kristittyjen ainoa tsaari tulee hallitsemaan siunatussa Moskovan kaupungissa. Kaksi Roomaa on sortunut, kolmas kestää eikä neljättä tule,” julisti Filotei.

Mutta 1700-luvun alussa Pietari Suuri perusti Nevan suulle oman kaupunkinsa, neljännen Rooman.

Pietarin kaupungin kaksoismyytti on myös Anna Ahmatovan Pietari–Leningrad -runojen taustalla. Hyvin erikoisella tavalla tämän myytin voi lukea Koko maailman tiellä -runoelmasta vuodelta 1940, kertomuksen pelastetusta, kultaisesta, venäläisen legendan Kitežin kaupungista, joka rinnastuu tuhoutuvaan Pietari–Leningradiin. Kitežin kaupunki on samalla kertaa sekä järven pohjalle vajonnut että pilviin kohonnut, pelastettu kaupunki, jonka tornien huiput voi kirkkaalla ilmalla nähdä heijastuksina veden pinnalla, aivan samoin kuin Pietari–Leningradissa oli nähtävänä rinnakkainen, heijastusten kaupunki kuin peilissä.

Ahmatova Moskovassa 1958.

Muistellessaan paljon myöhemmin vallankumouksen jälkeistä Pietaria Ahmatova kertoi: ”Kaupunki ei vain muuttunut, vaan muuttui täydelliseksi vastakohdakseen.”

* * * *

Akmeistit ihailivat ja pitivät esikuvanaan runoilija Innokenti Annenskia, joka oli kirjoittanut runon nimeltä Peterburg.

Vain kiviä velho meille antoi
ja Nevan, ruskeavetisen
ja kuolemanhiljaisilla toreilla,
teloitettiin ennen sarastusta.

Runoelmassa ilman sankaria, sen Kolmannen osan Epilogissa Ahmatova käyttää esipuheen kaltaisesti Annenskin säkeitä:

Ja autiot torit
joilla ihmisiä teloitettiin
ennen aamun sarastusta.

Akmeistit pitivät esikuvallisina Annenskin kuvausten tarkkuutta ja hänen ilmaisuvoimaisia yksityiskohtiaan, sanalla sanoen hänen runokuvastoaan, kuten esimerkiksi seuraavaa katkelmaa, joka aloittaa runon Peterburg:

Pietarin talven keltainen virta,
kiviin takertuvaa keltaista lunta…

Anna Ahmatova Komarovossa 1963.

Ahmatovan Pietarin kaupungista kirjoittamia runoja voi verrata Annenskin, Blokin ja muiden symbolistien runoihin ja romaaneihin. Mutta symbolistien kaupunki-maisema oli Gogolin ja Dostojevskin kuvaamistapaa seuraten tuhoon tuomittu. Ahmatovalle Pietari on lumottu paikka, kuten myös Annenskille. Ahmatovan runojen päähenkilö liikkuu kuin kotonaan Pietarin historiallisessa ja ajallisessa tilassa, mutta samalla kuten niin monet muutkin Pietarin kirjallisuudessa ja taiteessa Ahmatova kokee elävänsä Imperaattori Pietarin kylmän katseen varjossa. Seuraavat Ahmatovan säkeet ovat vuodelta 1913:

huominen parempi kuin eilinen,
yllä Nevan tummavetisen,
alla kylmän hymyilyn
Imperaattori Pietarin.

Tuolta samalta ajalta (1914) on runo, jossa Ahmatova kirjoittaa kiihkeästä suhteestaan Pietarin kaupunkiin, hän puhuttelee sitä kuin rakastettuaan. Kaupunki on hänelle autuas kehto, juhlallinen aviovuode ja rukouspenkki. Hänen ´kaupunkinsa, katkerasti rakastettu lemmittynsä`, on ´Synkkä kaupunki uhkaavan joen rannalla`. Runo on täynnä ristiriitaisia kuvia, kaupunki on samalla kertaa siunattu ja kirottu, ja tämä dualistinen asenne Pietarin kaupunkiin toistuu Ahmatovan runoudessa myöhemmin. Se on ´ankara, sumuinen` kaupunki, jossa hänen ´murheellinen Muusansa` asuu.

Olit siunattu kehtoni,
synkkä kaupunki uhkaavan joen rannalla.
Olit juhlava häävuoteeni,
jonka yllä nuoret serafisi,
pitelivät seppeleitä,
kaupunkini, katkerasti rakastettu lemmittyni.

Rukouspenkkini
olit sinä, ankara, tyyni, sumuinen.
Siellä ensi kerran ilmestyi minulle sulhanen,
näyttäen valaistun polkuni
ja sinne kuin sokeaa
murheellinen Muusani,
minua talutti.

Ahmatova oli opiskellut Pietarin kaupungin vanhaa arkkitehtuuria ja Mir iskusstva -ryhmän vaikutuksesta tuon arkkitehtuurin arviointi oli vaikuttanut merkittävästi Ahmatovaan ja Mandelštamiin. Akmeistien asenne Pietarin kaupunkiin oli syvästi tunneperäinen sekä sen arkkitehtuuriin, kulttuuriin ja taiteeseen sitoutunut. Siltä pohjalta on ymmärrettävissä se voimakas tunne, millä Ahmatova reagoi sodan ja vallankumouksen runtelemaan Pietariin:

Ja Nevan kaupunki, metropoli majesteettinen,
lokaan lankesi, ylpeytensä unohti
ja kuin huora humalainen,
itseään tarjosi,
kenelle, tuskin sitä edes muisti.

Anna Ahmatova oli päättänyt Venäjälle jäämisestään jo 1917. – Ahmatovan, Mandelštamin sekä Gumiljovin ratkaisu jäädä Petrogradiin tulkittiin venäläisten emigranttien keskuudessa tietoiseksi uhraukseksi. – Ahmatovan ratkaisuun vaikutti aivan varmasti se, että lähtiessään Venäjältä hän olisi joutunut lopullisesti luopumaan pojastaan, Levistä, jonka isoäiti oli ominut tiukasti itselleen. Eräässä runossaan vuodelta 1917 Ahmatova on ennakoinut tulevaisuutta vieraassa maassa:

Miksi jätin ystäväni
ja kiharatukkaisen lapseni,
hylkäsin rakastetun kaupunkini
ja synnyinmaani,
olenko vaeltava, murheellinen kerjäläinen,
tässä vieraassa pääkaupungissa?

Joka tapauksessa Ahmatovan ratkaisua jäädä Venäjälle ja kaupungin silloista tilaa kuvaa Ahmatovan runo, Petrograd 1919 vuodelta 1920

Kuin hukkuvat tarrauduimme villiin kaupunkiimme,
tuhon tietään kulkevaan.
Kaupungit muut, suuren synnyinmaamme,
sen järvet, arot, aamuruskot,
kadotimme ainiaaksi.

Veriset päivämme ja yömme,
todistavat armotonta, näännyttävää kohtaloamme.
Ken tahtoo meitä auttaa? Hiljaisuus vastaa.
Rakastaessamme kaupunkiamme,
halveksimme vapauttamme,
itsellemme säästimme,
sen tulen, veden. Sen palatsit.

Aika toinen jo vastaamme saa,
tuuli kuoleman rintamme kohmettaa,
mutta kaupunki, langennut, pyhin,
Imperaattori Pietarin,
vastoin tahtoaan,
on nimemme kantava muistonaan.

Ahmatova 1940.

Myöhemmin vuonna 1940 Ahmatova palaa ´kauhun ja kauneuden kaupunkiinsa`, kirjoittamassaan Koko maailman tiellä -runoelmassa. Siinä kaupungin ylösnousemus on keskeisessä asemassa vertautumalla venäläisen legendan pelastettuun Kitežin kaupunkiin. Historialliset aikakaudet heijastelevat toisiaan, mutta tulevat tapahtumat aavistaa vain runoilija, joka luo kaiken käsittäviä historiallisia myyttejä. Ahmatovan runoudessa on joitakin hyvin kiintoisia teemoja, jotka runokuvina kiteytyvät hänen pääteoksessaan, Runoelmassa ilman sankaria:

Onko tuo näky Kulta-ajan,
vai hirvittävän mustan rikoksen,
kaaoksessa etäisten päivien?

Ahmatovan tuotannossa kaikki langat vuosikymmenien ajalta johtavat hänen pääteokseensa. Pietari-myytin tulkinnan kannalta kohtalokkailta tuntuvat seuraavat säkeet Runoelmassa ilman sankaria:

ja kaupunki murheinen, surupuvussaan,
kulki kohti tuntematonta kohtaloaan,
alas Nevaa tai vaikka vastaan juoksuaan,
kunhan vain pääsi pakoon hautojaan.
Ja tsaarittarensa kiroamana,
Dostojevskin Riivaajien piinaamana
vajosi kaupunki sumuunsa.

Ja Pietari, vanha elostelija,
taas kerran katseli hyisestä pimeydestä. . .
ja ilma, inha, painostava,
huokui uhkaa, irstautta
ja outoa kumua, enteillen pahuutta,
mutta sen jyly meitä vain hipaisi,
tuskin edes kosketti
ja Nevan nietoksiin jo katosi.
Ja peilissä yö jatkaa kauhujaan,
ihminen riehuu ja raivoaa
eikä tohdi kuvaansa tunnistaa –

 

Anneli Heliö

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: