Televisioteatteria 55 vuoden takaa

22/06/2018

Taide ja kulttuuri

(Kuva/photo: yle )

”Tunnetteko olevanne syyllinen?”

 

Näytelmä alkaa kuin oikeusistunto. Puheenjohtaja, kuulustelija tai syyttäjä vaikuttaa olevan keskeishenkilö. Hänen yleispätevyyttään ja monimielisyyttään kuvaa se, että rooliluettelossa hänen nimensä on lakonisesti Mies. Muut, nimetyt henkilöt istuvat aluksi oikeussalissa penkeillä kuin kirkossa; kamera kuvaa takaa, salin perältä.

 

Kyseessä on uudistuksellisena draamakirjailijana tunnetun, mutta myös runoja ja romaaneja julkaisseen tšekkiläisen Pavel Kohoutin (s. 1928) näytelmä Sellaista rakkautta (Taková láska), jonka on suomentanut Anja Broms. Näytelmä on vuodelta 1957, ja jo 1963 se nähtiin Suomen televisiossa juuri aloittaneen Televisioteatterin esityksenä. Se on monipuolisen ja etevän teatteritaiteilijan Seppo Wallinin sovitus ja ohjaus, erinomaisia oivalluksia sisältävä, psykologisesti terävä, viiltäväntarkalle analyysille perustuva draama, jossa elokuvista, radiosta, televisiosta ja muista teattereista tutut suuret näyttämötaiteilijamme Toivo Mäkelä, Irma Seikkula, Liisamaija Laaksonen, Rauno Ketonen, Uolevi Vahteristo ym. tekevät loistavat roolityöt. Vaikuttava, pelkistetty lavastus on Jorma Lindforsin. Näytelmä on Yleisradion Areenassa – löytyy haulla Sellaista rakkautta – katsottavissa toistaiseksi, juuri 80 vuotta täyttäneen näyttelijän, lausujan ja näytelmäkirjailijan Liisamaija Laaksosen juhlavuoden kunniaksi.

Liisamaija Laaksonen.
(Kuva/photo: Yle Kuvapalvelu)

Kohout tutkii draamassaan ihmismieltä. Kuinka paljon energiaa kuluu siihen, että pohdimme, teimmekö oikein! Olisiko sittenkin pitänyt toimia toisin? Miksi teimme sen ja sen valinnan? Oliko meidän pakko? Miksemme olleet viisaampia? Onko nyt myöhäistä katua? Ehdinkö vielä muuttaa suunnan, kääntää kohtaloni? Teenkö nyt vanhasta viisastuneena sittenkin toisin kuin itselleni ja läheisilleni olen luvannut?

Monet sattumat ohjaavat elämänkulkuamme, kulkuamme elämässä. Jos en olisi mennyt sinä iltana siihen kahvilaan, olisinko koskaan tavannut sitä henkilöä, josta tuli elinikäinen ystäväni? Jos olisin päässyt opiskelemaan siihen yliopistoon, johon ensisijaisesti halusin, missä nyt olisin? Mitä loistavia työtarjouksia olisin saanut? Vai en mitään? Keitä ystäviini kuuluisi?  Ei ainakaan niitä, joiden seurasta saan viikoittain (taikka useammin taikka harvemmin) nyt nauttia ja iloita. Jotka auttavat minua, kun alan olla jo vanha ja raihnainen. En olisi ainakaan kohdannut niitä opettajia, jotka uskoivat minuun ja järjestivät minulle työmahdollisuuksia, joista yksi poiki sitten toisen ja se vielä kolmannen. Olisinko ikinä aloittanut sen taikka sen kielen opintoja, jotka veivät minut sellaiseen kulttuuriin, joka ei aluksi tuntunut kiinnostavan lainkaan?

 

Paljon on muistoja myös Kohoutin näytelmän henkilöillä. Pitäisikö ne unohtaa? Hyvätkin ja kauniit muistot. Mitä muuta meille jää kuin muistot, kun tyhjyyden tunto yllättää? Aika on vienyt meiltä niin paljon. Mustasukkaisuus, katkeruus, toisen omistamisen halu; kaikki tuo niin inhimillistä. Niitä tunteita, joista ihmisen ihmiseksi tuntee. Syytökset ja itsesyytökset, imarteluksi naamioitu ilkeys, kohteliaisiin sanoihin ja ystävällisiin ilmeisiin puettu herjaus. Äiti haluaa omistaa poikansa, vaimo miehensä, työnantaja työntekijänsä, rakastunut rakastettunsa. Olemme näytelmän Lida Matyksen tavoin ehtineet rakastua toiseen, koska se jota rakastimme paljon enemmän, on viipynyt luotamme niin kauan pois; ehdimme luulla, ettemme koskaan enää tapaisi. Sillä rakkaudessa on kolme osapuolta, sekin joka jää yksin, vaikka kenties rakastaa eniten; rakkaudessa joutuu tekemään aina jollekulle vääryyttä.

Pavel Kohout vuonna 1978 Prahassa (kuva/photo: pavel-kohout.com )

Pavel Kohout oli kommunistisen puolueen jäsen mutta alkoi kritisoida Tšekkoslovakian poliittista systeemiä. Sen seurauksena hänet erotettiin puolueesta 1969 ja hän joutui julkaisukieltoon ja lopulta karkotettiin maasta 1979. Kritiikki on selvää jo vuoden 1957 näytelmässä. Kuulustelut, tarkkailu, vakoilu –  ihmisen henkisen, ei siis vain toiminnan vaan jopa ajattelun vapauden rajoittaminen. Se uhka ei suinkaan ole poistunut sosialismin luhistuessa. Siksikin näytelmä on yhä ajankohtainen. Kun Mies (oikeuden puheenjohtaja, kuulustelija, syyttäjä ja tuomari) kyselee henkilöiltään heidän toimintansa vaikuttimia, moni rohkenee asettaa vastakysymyksen. Mutta Mies tokaisee olevansa se, joka kysymykset tekee; sitä paitsi hän tuntuu tietävän vastauksenkin ja sen mahdollisen valheellisuuden jo etukäteen. Näin hän on paitsi ihmisen omatunto ja jälkiviisasteleva historioitsija myös eräänlainen jumala, jumalallisen vallan ihmisiin ottanut instituutio, yhtä lailla kirkko kuin poliittinen systeemi. Molemmat ovat erityisen innokkaita käyttämään valtaa moraalisissa kysymyksissä pyrkien rajoittamaan ihmisoikeuksia. Laki on aina ihmisen tekemä. Valtion hallitusten hyväksymien lakien perusteella on aloitettu sotia, kidutettu ihmisiä, syytetty ja tuomittu syyttömiä, tuhottu tuhansia ja tuhansia henkilöitä milloin minkin ideologian nimissä toisen ideologian kukistamiseksi.

 

Syyttäjätuomarikuulustelija tässä Kohoutin syvälle luotaavassa draamassa on myös seremoniamestari. Tai kuin tragedian kuoro, joka kommentoi henkilöiden tekoja ja antaa heille ohjeita. Taikka teatteriohjaaja, joka siirtää henkilönsä menneeseen hetkeen (kahvilassa, asemalla, kotona) havainnollistaakseen ja palauttaakseen heidän mieleensä, kuinka he – taikka toiset – todellisuudessa ovat toimineet vaikka yrittävätkin vakuuttaa muuta. Tilanteet toistuvat, niin kuin näytelmää harjoitellessa toistetaan yksittäisiä kohtauksia. Niin toistuvat elämässäkin samantyyppiset asetelmat ja saavat henkilöt muistuttamaan toisiaan. Uusi ystävä näyttää kantavan jo menetetyn piirteitä. Onko se vain kuvitteluamme? Toivommeko siltäkin henkilöltä, johon nyt olemme tutustumassa, samanlaista hymyä ja yhtä lempeää äänensävyä kuin oli sillä, joka meidät hylkäsi tai jonka itse hylkäsimme tai jonka elämä meiltä riisti?

 

Näyttelijä oppii, kuinka roolissa on käyttäydyttävä. Mutta ihminen, vaikka saisikin uuden mahdollisuuden, ei opi olemaan järkevä vaan valitsisi samoin kuin ennenkin. Ja vaikka valitsisi toisin, katuisi sitäkin valintaa. Eikä ole lakia, jonka mukaan siitä voisi tuomita. Teoksen kaksi keskushenkilöä ovat juridiikan asiantuntijoita: toinen opiskelija, toinen sen opettaja. – Kuka meitä sitten tuomitsee? kysyy hämmästynyt ihminen näytelmän lopuksi. Vastausta ei sanota, vaan se on pääteltävä draaman kulusta, sen loppuratkaisusta ja monesta muusta asiasta.

 

Onko yhtään syytöntä? Elämän edessä ei, kuoleman edessä ei senkään vertaa. Käyttäytyisimmekö me ihmiset toisin, jos ymmärtäisimme, ettei viimeinen tuomio ole jossain kaukana aikain lopussa, vaan että seisomme joka päivä ja joka hetki sen lopullisen tuomarin edessä?

 

Esko Karppanen

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: