Omenapuunkukkien tuoksuessa rouva Keltainen kietoo musorin päähäni

24/06/2018

Taide ja kulttuuri

Outi Sane.
(Kuva/photo: Hellevi Matihalti)

AJATTELEN, ETTÄ OLEMME kuin sielunsiskot – rouva Keltainen ja rouva Punainen. Outi on rouva Keltainen, täynnä huikaisevaa valoa. Kun ahdistuksen tukahduttava harmaa imupaperi kietoutuu minuun, Outi poimii omenapuunkukan ja ojentaa sen minulle.

Toukokuussa, marraskuussa, missä kuussa tahansa. Koska Outi on rouva Keltainen, täynnä valoa. Sielunsisareni, vaikka minä olenkin vain pieni tuikku, joka usein lepattaa kuin sammumisen edellä.

Outi ei nimittele minua vääräuskoiseksi eikä yritä käännyttää minua.

Outi ei syntynyt muslimiksi, niin kuin ei minuakaan lapsena liitetty ortodoksiseen kirkkoon.

Eri syistä olemme kulkeneet kumpikin omaa tietämme ja löytäneet kotimme sellaisessa, mikä ei ole tästä maailmasta.

 

ISTUMME MINUN OLOHUONEESSANI, ja ikkunan takana on pimeää. Pitkä aika kesään – ei kevätkään vielä ole puhjennut puiden täyteen vihreitä silmuja, ei omenapuu Outin kotipihassa ole vielä kukantuoksuva.

Mutta olohuoneen pöydällä lepattavat kynttilät sinistä liekkiä sinisissä lasikupeissa, ovat pitkään lepattaneet, ja lopulta ensimmäinen kynttilä sammuu. Niin pitkään olemme puhuneet, sillä monien aikomusten ja suunniteltujen tapaamisten jälkeen istumme vihdoin kasvokkain.

Olemme nauttineet pienen iltapalan, ja minulla on vielä viinitilkka lasissani. Outi juo vichyä.

Outi ei kieltäydy viinistä siksi, että hän on muslimi. Mielestäni tämä täytyy mainita siksi, että pinttyneiden ajatustottumusten tähden kukaan ei sanoisi ahaa! Paino suvaitsevaisen ymmärtäväisesti toisella tavalla.

Sen kaltainen ymmärtäminen tai suvaitsevaisuus ei kuulu samaan kukkamaljakkoon kuin omenapuun kukat, eivätkä samaan seuraan kuin rouva Keltainen ja rouva Punainen – ne pikemminkin heijastavat piilotettuja ennakkoluuloja ja torjumista.

 

OUTI HYMYILEE SILMÄT sirrillään ja pyytää minua kertomaan Kristus-ikonistani. Sanon sen olevan Syyriasta, ja enempää en ehdi, kun Outi jo esittää kysymyksen:

”Tiedätkö, miksi muslimit menevät polvilleen rukoillessaan?”

Koska minä en tiedä, Outi jatkaa:

”Tapa tulee Syyrian kristityiltä. Syyrialaiset rukoilivat 600-luvulla sillä tavalla.”

Katsomme Kristusta, Kristus Kaikkivaltiaan ikonia, joka on erilainen kuin kaikki muut ikonini. Se on mosaiikkia, paljon valkoista. Kristuksen kasvotkin ovat valkoiset.

Tuohus, pienellä pöydällä ikonien alla, aivan lyhyeksi palanut, lepattaa kuin sammumisen edellä. Sammuu.

Kun Outi oli viisivuotias tai vähän enemmän, vähän vähemmän, hän muistaa sanoneensa äidilleen: ”Äiti, älä nyt naura, mutta mä uskon Jumalaan.”

”Emme ole mitään erityisen uskonnollista perhettä koskaan olleet”, Outi huomauttaa.

Uskontunnustus meni muuten hyvin, mutta kun tultiin kohtaan, jonka mukaan uskotaan myös Poikaan ja Pyhään Henkeen, niin…

”Mä en vaan voinut sitä sanoa. Siis jätin sen sanomatta. Viistoistavuotiaasta mä olin selittänyt isälle, että mä en voi olla semmosessa kirkossa, mihin mä en usko.”

”Luterilaisesta kirkosta puuttui jokin tietynlainen..”, Outi miettii, ei osaa jatkaa, mutta lisää tovin kuluttua: ”Myös monet katolilaisiksi tai ortodokseiksi kääntyneet ovat sanoneet samaa.”

Tiedän. Siltä minustakin kauan sitten tuntui.

Minä löysin ortodoksisuuden, Outi islamin.

(Kuva/photo: Hellevi Matihalti)

 

ÄKKIÄ ILLAT VALOSTUVAT, tulee huhtikuu. Eliotin mukaan kuukausista julmin, tulee toukokuu ja Outin omenapuut satavat alas vihreälle nurmikolle tuoksuvaa lunta. Ja kohta on juhannus.

Outi kääntelee silkkihuiveja, puuvillakangasta silityslaudalla makuuhuoneessani. Outi on tullut opettamaan minulle, kuinka musor kiedotaan upeasti päähän. Minä arvaan, että senegalilaisnaiset tekevät niin – oikeastaan arvelen, että he kulkevat koko ajan huivi päässään. Mutta ei se niin olekaan – Outi sanoo, etteivät naiset Senegalissa paljonkaan huiveja käytä.

Outi tuntee Senegalin – hänen miehensä Ismaila Sane on Senegalista.

Muistelemme hetken, miten aikaisemmin – ainakin maalla – huivia käytettiin jatkuvasti. Niin teki minun äitini, samoin Outin äiti. Erikseen oli se parempi huivi, joka sitaistiin hiusten peitoksi, kun lähdettiin vaikkapa kauppaan.

Ismailasta Outin mieleen pulpahtaa toinen ajatus:

”Ismaila selittää, että maailma on kuin pyramidi, ja pyramidin kärjessä on huippu, ja ihmiset lähtevät eri kohdilta maailmaa kohti sitä huippua – samoin eri uskonnot menevät omasta kulttuuripohjastaan sinne”, Outi kertoo. Outin mielestä se on hirvittävän lohdullinen ajatus.

”Mennään, koko ihmiskunta, kohti sitä yhtä, eikä mulla ole mitään oikeutta mennä sanomaan kenellekään, että tämä sun juttus on ihan väärä.”

Outi nauraa ja sanoo olevansa aivan maallistunut muslimi, joka tapauksessa aika tavalla liberaali.

”Enhän mä käytä huiviakaan!”, hän huomauttaa.

Outi ei käytä huivia. Aivan pian minä alan käyttää. Hiukset ohenevat koko ajan. Niin käy, kun saa rankkaa sytostaattihoitoa.

Outi Sane ja Hellevi Matihalti.
(Kuva/photo: Outi Sane)

 

OUTI SANOO AJATTELEVANSA, että hänen elämänsä tässä ajassa on palvelemista.

”Jostakusta muslimista saattaa kuulostaa tosi pahalta, kun käyn esimerkiksi soittamassa eri uskontokuntien kanssa. Mutta mä en laula – siinä on se raja.”

(Kuva/photo: Hellevi Matihalti)

Outi ottaa esimerkiksi paljon puhutun suvivirren, eikä näe siinä mitään vastustettavaa.

”Siinä on kauniita ja hyvin suositeltavia ajatuksia”, hän sanoo.

Hän pohtii, että on vain yksi tuomari – nauraa heläyttää kirkkaasti ja sanoo:

”Ja varmaa on ainakin se, että se tuomari en ole minä etkä ole sinä! Eikä mun tarvi lähteä paasaamaan muille ihmisille, kuinka väärässä ne on!!”

Hän ajattelee, että ihmisen pitäisi olla lääke ihmiselle, mutta tässä ajassa ihminen tuntuu olevan vain käyttötavaraa.

”Elämme hirveen maallistuneessa kulttuurissa”, hän sanoo surullisena, tämä rouva Keltainen, minun sielunsisareni.

Sitten huivi, musor, on päässäni oikein taiteltuna – katsomme toisiamme silmiin koko seinän kokoisen peilin kautta.

Hän alkaa uudelleen opettaa minua huivin sitomisessa, että osaisin itsekin tehdä huivista turbaanin päähäni, kun hiukset ohentuvat ja ohentuvat ja ohentuvat…

Ja taivaan eteläisessä reunassa on hentoa vaaleanpunaista, aivan itkettävän kaunista, ja aurinko on jo noussut. On juhannusaaton aatto, ja aivan kohta alamme kulkea kesästä kohti syksyä, tulevat keltaiset lehdet, ja kuivina syyspäivinä ne kahisevat jaloissa suloisesti.

Ovat yhtä kirkkaankeltaisia kuin rouva Keltainen.

Hän haravoi niitä aurinkoisena syyspäivänä, nurmikko on vielä vihreää, ja ensi vuoden toukokuussa omenapuut puhkeavat tuoksuvaan kukkaan.

 

Hellevi Matihalti

 

 

 

 

, , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: