Yhteisen rukouksen silta

02/07/2018

Kolumni

Suomen ja Viron ortodoksisen kirkon erityisasema autonomisina kirkkoina Ekumeenisen patriarkaatin alaisuudessa näkyy hyvin tässä kuvassa; patriarkka Bartolomeoksen vasemmalla puolella arkkipiispa Leo ja oikealla puolella metropoliitta Stefanos. Suomen ja Viron kirkkojen päämiehet saavat käyttää arvonsa tunnuksena patriarkaatin siunauksesta valkoista klobukkia. Kuva vuodelta 2007 Konstantinopolissa (Istanbul).
(Kuva/photo: Ekumeeninen patriarkaatti/lehdistöpalvelu)

TÄMÄN VUODEN TOUKOKUUSSA Suomen ja Viron hallitukset kokoontuivat Tallinnassa yhteiseen kokoukseen. Tapahtuman teki historialliseksi se, että ensimmäisen kerran Suomen hallitus matkusti ulkomaille kokoontuakseen toisen maan hallituksen kanssa. Jälkeenpäin molempien maiden ministerit eri yhteyksissä mainitsivat Suomella ja Virolla olevan ”erityissuhde”.

Erityissuhteeseen kuuluu Suomen ja Viron tiivis ja monitasoinen yhteen nivoutuminen – yhteistyötä tiivistetään liikenteen, digitalisoinnin, kulttuuristen yhteyksien sekä EU:n kestävän kasvun edistämisessä. Molemmat maat näkevät esimerkiksi maiden välille kaavaillun tunnelin merkittävänä mahdollisuutena, jolla toteutuessaan olisi pitkälle tulevaisuuteen heijastuvia myönteisiä vaikutuksia.

Tunnelihanke Helsingin ja Tallinnan välille etenee myötätuulessa. Euroopan Unionin strategiaan se sopii oivallisesti; Unionin pohjoinen ulottuvuus liitetään kiinteällä rautatieverkolla tunnelin myötä etelään. Rahoituskin tähän valtaisaan hankkeeseen tuntuu löytyvän.

Suomen ja Viron sanomalehtien ohjelmatiedoissa kerrottiin ensimmäisestä suorasta radiolähetyksestä. (Kuva/photo: Estofennia )

TÄNÄÄN SUOMEN LAHDEN ali kulkee valtaisa määrä kaapeleita ja muuta kiinteää putkea, jotka sitovat muun muassa Suomen ja Viron sähköverkon ja tietoliikenneyhteydet yhdeksi verkoksi. Mutta todellisia pioneereja olivat Suomen ja Viron yleisradiot, jotka vetivät kaapelin Tallinnasta Helsinkiin vuonna 1929 ja aloittivat suorien lähetysten yhteistuotannon. Ensimmäinen kaapeliteitse toteutettu lähetys oli pääsiäisyön jumalanpalveluksesta Tallinnasta Kristuksen kirkastumisen katedraalista 30.3.1929.  Suomen ja Viron ortodoksisilla kirkoilla oli jo tuolloin erityissuhde: molemmat saivat autonomisen aseman Konstantinopolin ekumeenisen patriarkan alaisuudessa 1923. Ne olivat ja ovat sisarkirkkoja.

Historiaa kaivelemalla löytää usein kiintoisia asioita. Kun Suomen ja Viron kirkot matkasivat Konstantinopoliin, Viron kirkko lainasi matkarahat Suomen kirkon edustajille. Viron kirkosta saatiin Suomeen arkkipiispaksi Herman (Aav). Suomen kirkon arkkipiispa Johannes puolestaan toimi Viron kirkon esipaimenen sijaisena, kunnes Viron kirkon esipaimeneksi asetettiin metropoliitta Stefanos.

Vanhoista Aamun Koitoista voi myös löytää lähes hämmästyttävää tietoa. Suomen paikalliskirkon keskeisiin perustajaisiin luettava rovasti Sergei Solntsev selostaa 1920-luvulla Suomen ortodoksisen kirkon kanonista yhteyttä Ekumeeniseen patriarkaattiin. Hän tulkitsi asiaa jo tuolloin niin, että tomos-asiakirjan myötä on käytännössä muodostunut Suomen ja Viron kirkoille yhteinen piispainsynodi, koska kummallakaan kirkolla ei ollut riittävän monta piispaa niin sanotusti omasta takaa.

 

NO, NIIN SUOMEN kuin Vironkin ortodoksisilla kirkoillahan on kolme piispaa. Ja vieläpä kaksi samannimistä metropoliittaa: Oulun Elia ja Tarton Elia!

Ja paikallista kirkkoa johtaa paikallinen synodi, jonka minimijäsenmäärä on kolme hiippakuntapiispaa. Suomessa on joskus aikaisemmin jopa tulkittu, että kaksikin riittää, jos nämä ovat keskenään yksimielisiä. Tällainen teoreettinen tai numeerinen, nimellisen matematiikan mukainen, peruste on kuitenkin kanoniselle ajattelu vieras, kirjoitti Helsingin metropoliitta Johannes jo 1970-luvulla.

Ekumeenisen patriarkaatin tulkintatraditiossa kolmeakin piispaa pidetään poikkeuksena ja ehdottomana miniminä.

Ekumeenisen patriarkaatin praksiksen mukaan, mihin Suomen kirkko on sitoutunut, monissa kanonisissa kysymyksissä edellytetään kuuden tai kahdentoista metropoliitan synodia. Tämän näyttää tietäneen jo rovasti Solntsev, mutta tieto on nähtävästi hänen jälkeensä kadonnut.

Kuvassa metropoliitta Stefanos ja arkkipiispa Leo Viron kirkon laulupäivillä 2003.
(Kuva/photo: Aristarkos Sirviö)

 

IHAN SYYSTÄ VOI ajatella sillan rakentamista Suomen ja Viron kirkkojen välille siinä kun Suomen ja Viron hallitukset ilmoittivat rakentavansa omia siltojaan maidemme välille. Hengellinen, rukouksen silta Suomen ja Viron ortodoksien välille on aluillaan. Seurakuntien ja järjestöjen välinen yhteistyö on jo nyt tiivistä. Vaan olisiko mahdollista jopa yhden, yhteisen kirkon rakentaminen? Ainakin yhteistyötä olisi syytä syventää ja toimintoja yhdistää.

Voisi ainakin ajatella yhteistä piispainkokousta. Sillä Suomen ortodoksisen arkkipiispakunnan perustamisasiakirjassa, Ekumeenisen patriarkaatin tomos-asiakirjassa 6.7.1923, säädetään muun muassa:

”Kun on tarpeen alueellisen synodin kokoonkutsuminen luonteeltaan dogmaattisia ja kanonisia kysymyksiä varten, on arkkipiispalla oikeus ekumeenisen patriarkan tieten kutsua Virosta tai muista Ekumeenisen istuimen oikeusalueeseen eli jurisdiktioon kuuluvista metropoliittakunnista piispoja täysilukuisen synodin aikaansaamiseksi.”

 

AIVAN VAKAVASTI, ILMAN tunneleita ja hallitusten kokouksiakin, Suomen ja Viron ortodoksisten kirkkojen piispojen yhteinen kokoontuminen olisi hyvinkin myönteinen, kirkon synodaalista johtajuutta palveleva tekijä – olisipa kyse sitten varsinaisesta synodin kokoontumisesta kanonisten ja dogmaattisten asioiden valmisteluprosesseineen, käsittelyineen, päätöksineen ja julkilausumineen eli paimenkirjeineen – tai vapaammasta kohtaamisesta ja vuoropuhelusta, näkemysten jakamisesta. Molemmat kirkot elävät joka tapauksessa paljolti samankaltaisessa toimintaympäristössä. Molempia kirkkoja ympäröi vahva luterilaisuus ja yhä kasvava maallistuminen – todellisuuden keskellä tässä Euroopan kolkassa, Itämeren valtioissa.

Nyt kun Suomen arkkipiispan istuin on sijoitettu Helsikiin ja kirkko valmistautuu valitsemaan uutta Kuopion ja Karjalan metropoliittaa olisi luonteva mahdollisuus vahvistaa käytännön työyhteyttä Viron kirkkoon. Tässäkin on kyse kirkollisen ja kanonisen ajattelun vahvistamisesta. Yhdessä olemme vahvempia elämään ortodoksisuutta perinteelle uskollisesti ajassa eläen. Monessa kysymyksessä yhteiset linjaukset olisivat tervetulleita. Tämä on myös Äitikirkon linja: dialogi ja vuorovaikutus, elävä ja aito traditio, ortodoksisen perinteen henki, jolle vierasta on fanaattisuus ja fundamentalismi.

 

Aristarkos Sirviö

, , , , , , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: