Haastettuna vastaamaan

06/07/2018

Kolumni, Uncategorized

 

YSTÄVÄNI RAIJA – LÄHIN virkamieheni joskus yli kaksikymmentä vuotta sitten, rakas pääsihteerini taidetoimikunnassa, joka ei ollut vain rahanjakoautomaatti – ystäväni kaikkien näiden vuosikymmenten läpi, lähetti minulle haasteen Facebookissa:

”… ja haastan teidät Hellevi, Roger ja Eero kuvaamaan kaikkein vaikuttavimman kirjallisen hahmon, jonka olette tavanneet.”

Haaste palautti minut Vihreään Toukokuuhun, jonka perustimme vain teoriassa, mutta istutimme ekopuistoja ja luotimme maisemaan; kunnes vihreä petti ainakin minut, ja vain siksi, että olin silloin ja olen edelleen niin liikuttavan naiivi, että itkettää. Yhtä naiivi kuin pienet valkeat koirani: hän joka halusi leikkiä fasaanien kanssa ja joka haudattiin suuren kuusen juurelle sen kesän hurjimmassa ukkosmyrskyssä, ja tämä, joka sai edeltäjältään tehtäväkseen toimia hoitokoirana, hänkin.

 

”…KAIKKEIN VAIKUTTAVIMMAN kirjallisen hahmon…”

Mieleeni sain ensimmäiseksi pienen runotytön, Emilia Byrd Starrin, joka uskoi kirjoittamiseensa ja johon minä uskoin, kun lyijykynällä kirjoitin ensimmäisiä kertomuksiani, runojani – taisin jopa näytelmää. Kirjaimet tosin olin oppinut suuresta mustasta kirjoituskoneesta, jonka nimi oli ollut Remington, mutta kirjoituskone oli kokenut konkurssin niin kuin sen omistajatkin, kaksi enoani, ja minulla oli siis vain lyijykynä.

Ja sinikantisia vihkoja.

Vertauduin koko ajan Emiliaan. Valitettavasti en ollut mustatukkainen, kaunis, salaperäinen – enkä päässyt vaeltelemaan loppukesän hämärässä Uuden Kuun puutarhassa, keskustelemaan Dean Priestin kanssa.

Vaikuttavia kirjallisia hahmoja vaelsi mielessäni – todella vaikuttavia, todella monia, mutta jotenkin kukaan heistä ei pysähtynyt riittävän pitkäksi aikaa, ei niin, että olisin oikeasti voinut muistaa miksi ja miksi.

 

LÄHDEN SIIS KIRJOISTA.

Ivan Denisovits 001

Jouluna 1969, vuotta vajaa puolivuosisata sitten, sain Tuulalta joululahjaksi Aleksander Solzenitsynin kolme kertomusta yksissä kansissa, Ivan Denisovitsin päivä –nimisenä teoksena. Sen oli suomentanut Markku Lahtela, ja tähän liittyy omat kytkentänsä silloisessa elämässäni, joten ehkä silläkin oli oma vaikutuksensa. Solzenitsyn ei siihen aikaan ollut saavuttanut sitä kuuluisuutta, mikä hänen osakseen myöhemmin lankesi – tämä oli hänen ensimmäinen julkisuuteen tullut teoksensa. Muistin, miten vaikuttunut olin ollut luettuani sen – kirjoitin silloin, että elämäni muuttui kokonaan tämän kirjan lukemisen jälkeen.

Mutta nyt, kun selaan kirjaa, huomaan, ettei suinkaan nimikertomus ollut jättänyt jälkiään minuun, vaan kirjan viimeinen kertomus, Matrjonan talo. Tammen Keltaisessa kirjastossa vuonna 1963 ilmestyneen teoksen takaliepeessä kerrotaan, että tämä kertomus ”on selvimmin omaelämäkerrallinen”, perustuu Solzenitsynin vankeuden jälkeiseen aikaan.

Ja aivan lopusta, viimeisistä kappaleista se löytyy – kirjoittajan muistikuva vastikään haudatusta Matrjonasta:

”Mutta hän ei omistanut…

”Ei yrittänyt hankkia mitään… Ei läkähdyttänyt itseään ostaakseen tavaroita ja sitten varjellakseen niitä enemmän kuin elämäänsä.

”Ei juossut pukujen perässä. Vaatteiden, jotka kaunistivat rujot ja pahantekijät.

”Hänen miehensäkään ei ollut häntä käsittänyt ja oli hylännyt hänet, hän oli haudannut kuusi lastaan, hänen luonteensa ei ollut seurallinen, hän oli vieras sisarille, kälyille, naurettava, tyhmä: kävi toisten töissä maksutta – hän ei kerännyt omaisuutta kuolemaan. Likaisenvalkea vuohi, ontuva kissa, fiikukset…

”Kaikki me elimme hänen vierellään emmekä ymmärtäneet, että hän on juuri se oikeamielinen jota ilman, sananlaskun mukaan, kylä ei säily.

”Eikä kaupunki.

”Eikä koko meidän maamme.”

Tänään minä lisään: ”Eikä meidän maailmamme.”

 

Medeia 001

VUONNA 2006 HAASTATTELIN ystävääni Kostjaa Aamun Koittoon, mutta monista eri syistä haastattelu julkaistiin lehdessä vasta seuraavan vuoden puolella, jolloin yllättäen toimin kyseisen lehden va. päätoimittajana Anita Kulmalan vuorotteluvapaan ajan. Toimittajakolleganani työskenteli Ari Sirviö, jonka kanssa olimme jo aikaisemminkin tehneet paljon yhteistyötä. Aamun Koiton numerossa 1/2007 käsiteltiin laajaa teemaa Homoseksuaalisuus – vaiettu vamma vai avoimen keskustelun paikka? Ja myös Kostjan haastattelu kuului teeman yhteyteen.

Kostja mainitsee tuossa haastattelussa sen hetkisen lempikirjailijansa Ljudmila Ulitskajan, ylisti minulle kirjailijaa aivan hurmioituneena, ja tietysti vaikutuin suuresti: Kostja oli hyvin perehtynyt myös kirjallisuuteen. Suomennettuna sain hankituksi itselleni Ulitskajan Iloiset hautajaiset (2002, Tammi); sen on suomentanut Elina Kahla. Ja minä en usko sattumaan.

Minusta tuli siten Ulitskaja-fani, ja nyttemmin Ulitskajaa on suomennettu melko paljon. Medeia astuu esiin teoksessa Medeia ja hänen lapsensa (2012, Siltala). Hautajaisista tässäkin on kyse, ja hautajaispalveluksessa Jelena tarkkailee ystäväänsä Medeiaa:

”Nyt kajahti: ´Siunattu on Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen valtakunta…´, ja palvelus alkoi.

”Jelena katsoi Medeiaa, joka seisoi silmät kiinni ja pää painuksissa – tämä hallitsi taidon seisoa paikallaan asentoa väihtamatta tai edes siirtämättä painoa jalalta toiselle.

”´Seisoo kuin kallio meren keskellä´, Jelena ajatteli ystävästään. Yhtäkkiä hänen kyynelensä alkoivat vuotaa, kun hän ajatteli ystävänsä yksinäisyyttä, lapsettomuuden kirousta, huijauksen ja petoksen rikosta… Mutta Medeia ei ajatellut mitään sellaista. Kolme värisevää vanhan naisen ääntä lauloi autuuden lauseita. Jelenan kyynelet alkoivat valua uudelleen, nyt ei enää Medeian vaan koko elämän tähden.”

Kyllä, myös Medeia oli oikeamielinen.

 

VP 001

RAIJAN HAASTE VAATI vain yhtä hahmoa, kaikkein vaikuttavinta. Kun kertaan Matrjonan ja Medeian elämänkohtaloita, en osaa tehdä valintaa.

Niin alan miettiä, onko mahdollista sisällyttää joukkoon muistelmien tai elämäkertojen päähenkilöitä, ihmisiä, jotka eivät ole fiktiota – vain ehkä rikkahippusen verran, koska en osaa ajatella yhdenkään elämäkerta- tai muistelmateoksen kuvaavan päähenkilöään sataprosenttisen todellisena, ilman minkäänlaisia poistoja tai lisäyksiä.

Niin lisään kahden vanhan naisen rinnalle yhden miehen.

Veikko Porkkalan Puuseppä työväenluokan palvelijana (1999 WSOY) ei ole mitään suurta taidetta eikä sen kieli ole hiotun viimeisteltyä. Mutta se on kertomus, joka kattaa oikeastaan enemmän Suomen historiaa kuin ”leikki-isäni”, ”isähahmoni”, oikeasti äitini serkun, omaa elämää. Luokkasodassa, kansalaissodassa, sisällissodassa Veikko menetti isänsä – hän oli silloin 9-vuotias. Isä oli ollut vankka sosialisti ja tiukka vapaa-ajattelija. Kun valkoiset teloittivat hänet Loviisassa 52 muun punaisen joukossa, loppui Veikon ja Kullervo-veljen lapsuus. Perheen kohtalo ja kohtelu olivat samanlaiset kuin vastaavien ”punaisten perheiden” silloisessa Valkoisessa Suomessa.

Veikosta tuli tietenkin kommunisti, hänestä tuli ammattiyhdistysmies, ja 1960-1970 –luvuilla hän oli ILOn pääsihteeri ja kävi useita kertoja myös Latinalaisessa Amerikassa. Kyllä, hän tapasi myös Fidel Castron ja Che Guevaran.

Häneltä minä opin suvaitsevaisuuden.

Jostakin merkillisestä syystä minä hänet koin isähahmokseni, leikki-isäkseni; meidän ystävyytemme kesti lukiovuosistani hänen kuolemaansa saakka.

Meidän maailmankatsomustemme pohjat olivat tasan tarkkaan toistensa vastakohdat mutta loppu olikin yhteistä. Vähän pateettisesti voin sanoa, että kultakirjaimin sydämessäni ovat Veikon kerran minulle sanomat sanat:

”Sinä oletkin onnellinen, kun sinulla on kolmas vaihtoehto [kristinusko]. Minulla ei ole.”

 

NIINPÄ, JOS EI pitäydytä vain fiktiivisessä kirjallisuudessa, minuun voimakkaimmin vaikuttanut kirjallinen hahmo lienee isosetäni Eemelin nuorin poika Veikko Porkkala.

Oman maailmankatsomuksensa pohjalta, kuitenkin myös erilaisen mutta rehellisen ja vilpittömän näkemyksen ymmärtäen, hän oli oikeamielinen.

Hellevi Matihalti

 

, , , , , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: