Kun avoimin mielin

01/08/2018

Taide ja kulttuuri

Samuel Davidkin. Kuva/Foto: Johnny Kniga/Veikko Somerpuro

 

”Minun olisi varmaankin hankala kirjoittaa kirja, jossa ei olisi juutalaisuutta, koska siinä maailmassa elän”, Samuel Davidkin sanoo.

Samalla tavoin, vaikka eri syistä, minun on hankala kirjoittaa pitkälti juutalaisuutta sisältävästä kirjasta kirjoittamalla vain yhdestä tietystä kirjasta. Minun kohdallani juutalaisuuteen liittyy paljon subjektiivista läheisyyttä, joka estää minua kirjoittamasta selkeää arviota – enemmänkin, taas kerran, kirjoitan merkityksistä, joita kirja, kirjat minusta herättivät.

OTIN SEN HYLLYSTÄ kirjastossa, kun se tuntui minusta lukemattomalta. Niin kuin olikin, mitä ihmettelen – mutta ehkä se oli ollut tiheään lainassa siihen aikaan, kun minä pääsin harvemmin kirjastoon. Sillä aivan varma olen siitä, että jos silmäni olisivat osuneet kirjaan, tai siihen toiseen, ja olisin ottanut sen hyllystä katsoakseni sitä, tai sitä toista, olisin lainannut kirjat heti.

Kirjat ovat Samuel Davidkinin teokset Esikoisten lunastus (2016, Johnny Kniga), joka on Davidkinin esikoisteos, sekä sitä seurannut Sodomasta pohjoiseen (2017, Johnny Kniga), molempien kirjastoluokitus jännitys. Ja jännitystähän ne pitävät sisällään – ehkä ne voisi luokitella poliisiromaaneiksi, jotka käyttävät trillerin keinoja jännityksen tiivistämiseksi ja porautuvat kauas historiaan.

Mutta en minä Sodomasta pohjoiseen –kirjaa ainoastaan jännityksen takia lainannut – se siis oli hyllyssä, eivät molemmat, ja siitä syystä tulin lukeneeksi kirjat niinsanoakseni väärässä järjestyksessä. Lainasin sen siksi, että havaitsin kirjaan liittyvän runsaasti juutalaisuutta.

Muistelen isoisäni olleen se henkilö, joka ensimmäisenä sai minut innostumaan juutalaisista ja Israelista. Olin varsin pieni tyttö, koska asuimme silloin Keltaisessa talossa, ja olin kuusivuotias, kun muutimme siitä talosta. Muistan isoisän lukeneen minulle Raamatusta kertomusta Joosefista ja hänen veljistään. Muistan, että halusin kuulla sen uudestaan ja uudestaan – siinä oli jotakin syvästi kiehtovaa.

Viehtymys jatkui, kun koulussa luettiin Raamatun kertomuksia.

Ja Raamatusta puheenollen: paljon alle parikymppisenä luin innokkaasti Jobin kirjaa. Eräs tuttu pappi ihmetteli, mitä niin nuori ihminen siitä ymmärtää ja siitä saa.

Juutalainen perhe. Maalaus ja kuva Kaija Strändström.

MOLEMPIEN ROMAANIEN päähenkilö on poliisin rikostorjuntayksikössä työskentelevä Leo Asko, jonka työpari aikaisemmin oli juutalainen Daniel Janovsky. Uskovat juutalaiset pitävät sapatin tarkkaan, mutta tietysti juutalaistenkin joukossa on maallistuneita. Janovsky, joka noudattaa tarkoin uskonnon vaatimuksia, on kieltäytynyt työtehtävästä sapattina, ja niin hänet on siirretty syrjään kenttätutkimuksista. Hänellä on luonnollisesti kuitenkin juutalaisuuteen liittyvää erityisosaamista ja –tietoa, ja jos tutkittavissa tapauksissa on mukana juutalaisia, Asko joutuu tämän tästä pyytämään, salaa esimiehiltään tietenkin, Janovskyn apua. Minun mielessäni Janovsky onkin äärimmäisen tärkeä henkilö molemmissa kirjoissa käsiteltävien rikosten suhteen.

Esikoisten lunastuksen loppuselvittely tapahtuu Helsingin synagogassa, jossa kirjan mittaan vieraillaan useammankin kerran. Siitä huolimatta, etten koskaan itse ole käynyt tässä synagogassa, mieleni liikahti syvästi: olen sentään käynyt juutalaisen seurakunnan hautausmaalla sijaitsevassa hautauskappelissa. Hautausmaalla olen käynyt useamman kerran.

Olin eräänä pääsiäisenä siellä ystäväni Kaijan hautajaispalveluksessa. Siinä hautajaispalveluksessa käsitin, kuinka pitkälti ortodoksiset rukouspalvelukset ovat juutalaisten palvelusten kaltaisia – kuinka syvästi kristinuskon juuret ovat juutalaisuudessa.

Kuinka täydellinen rukouksien kirja Psalmit on.

Myös Kaija oli eräs tärkeä linkkini juutalaisuuteen. Hänen ja hänen puolisonsa Thuren luona sain tyttäreni kanssa kerran osallistua seder-ateriaankin.

Olen alkanut myös, jälleen kerran selaillen lukea, Tapani Harviaisen ja Karl-Johan Illmanin toimittamaa teosta Juutalainen kulttuuri (1998, Otava). Kaija on kirjoittanut teokseen kaksi artikkelia – kuvataiteesta ja juutalaisesta ruoasta.

Juutalainen perhe. Maalaus ja kuva Kaija Strändström.

LINKKINI JUUTALAISUUTEEN, vaikkakin enemmän moderniin Israeliin. on ollut usean vuosikymmenen ajan Edna, josta tuli ystäväni kirjekaveruuden kautta; minun ikäisteni ihmisten noin pitkät ystävyydet ulkomaalaisten kanssa ovat useinkin juuri sitä perua.

Davidkinin teoksessa Sodomasta pohjoiseen Daniel Janovsky tekee matkan Israeliin, ja tietenkin tuo matka palautti mieleeni omat matkani Israeliin – Ednan ja hänen perheensä luo. Edna edustaa enemmän maallistuneita juutalaisia kuin Janovsky – tai Davidkin itse – ja juuri siksi olen tutustunut Israeliin toisella tavalla kuin suomalaiset kristityt yleensä. Kuvittelen, että juuri siksi yön pimeä tässä kirjassa tuntui minusta tutulta, ja sen tuttuus kuljetti minut ensimmäiseen matkaamme Israeliin vuonna 1977.

Hotellissa, jossa asuimme – hotellin nimeä en muista, mutta se sijaitsi Netaniassa – asui myös muita suomalaisia. Kun Edna ja Amos, hänen hiljattain edesmennyt miehensä, olivat arkipäivisin töissä, olimme paljonkin hotellin uima-altaalla – lapset rakastivat aivan erityisesti sitä. Uima-altaalla tutustuimme kahteen suomalaispariskuntaan, ja toisen rouvan traaginen, lähes uskomaton mutta onnellisesti päättynyt tarina jäi aivan erityisesti mieleeni, niin myös mieheni mieleen.

Olimme viettäneet päivän Jerusalemissa koko perhe – lapset olivat 13- ja 9-vuotiaat. Kävimme silloin ensimmäisen kerran myös Jad Vashemissa. Kerroimme käynnistämme seuraavana päivänä uusille tuttavillemme, jotka olivat aivan vähäsen järkyttyneitä, kun olimme vieneet myös lapset sinne.

 

MUTTA JAD VASHEMISTA alkoi toisen lomatuttavaperheen rouvan tarina, koska siellä hän oli tullut kaksi vuotta nuoremmaksi. Ja nyt kysymysmerkki? Ja että mitä tekemistä tällaisella asialla on Samuel Davidkinin erinomaisten kirjojen kanssa?

Vastausta kysymysmerkkiin:

Tulin googlettaneeksi Samuel Davidkinia, kuten minulla on aina tapana tehdä luettuani joltakulta kirjailijalta ensimmäisen teoksen. Netistä tietysti löytyi runsaasti tietoa Davidkinista ja sieltä löytyi myös Kotilieden tekemä haastattelu. Minun silmiini iskeytyi haastattelusta nimi Lilly Millner – eikä minun tosiaankaan tarvinnut selata muistiani nimen kohdalla, koska Lilly Millnerin traaginen, lähes uskomaton, mutta onnellisesti päättynyt tarina oli jäänyt syvälle mieleeni netanialaisen hotellin uima-altaalla heinäkuussa 1977. Sen ainoan kerran olen nähnyt numeron, jollainen Hitlerin Saksan keskitysleireillä poltettiin juutalaisten ihoon.

Minä en usko sattumaan.

 

KIRJAT OVAT MERKILLISIÄ – ne saattavat aiheuttaa lukijassa niin kovin monenlaisia reaktioita myös sen lisäksi, mitä ne omana itsenään tapahtumineen, ihmisineen, kaupunkeineen, maisemineen antavat lukijalle. Niillä on joskus ihmeellinen kyky kuljettaa lukijansa syvälle tämän omiin muistoihin, tulla melkein kuin osaksi lukijaa. Senkin Davidkinin kirjat minulle tekivät, kun istuin parvekkeellani lukemassa niitä. Väärässä järjestyksessä tosin. Olin oikein tyytyväinen, että saatoin lukea kirjat niinkin; se ei häirinnyt lainkaan, kuten kerran erään toisen ”väärän järjestyksen” tapauksessa kävi: ei ollut erityisen antoisaa lukea kirjaa, jonka miellyttävän, keskeisen henkilön tiesi paljastuvan päärikolliseksi!

Ajatuskokonaisuus, johon Samuel Davidkin minut johdatti, oli paljonkin laajempi kuin tässä kuvailemani – ja iloitsen siitä suuresti. Iloitsen kirjan ainoalaatuisista mahdollisuuksista tässä ajassa, joka millään muotoa ei auta ihmistä keskittymään ja pohtimaan asioita, joka pikemminkin kannustaa hajottamaan ajatukset pintaan, raapaisemaan vain näennäisyyksiä tuolta ja täältä.

Mutta, kuten Äiti Maria Normanbylainen kirjoittaa: ”Miten mystillistä työtä sanat tekevätkään kirjoituksessa. Ne tekevät työtään melkein omin päin, kirjailijan ulkopuolella, aivan kuin leikkaussalissa, kun pöytä ja instrumentit ovat valmiina; ja vain yksi pieni viilto.”

 

JA KOSKA LEO ASKO jäi Sodomasta pohjoiseen –teoksessa hämmentyneenä pohtimaan omaa identiteettiään ja myös Daniel Janovskylla on runsaasti mietittävää, otaksun, ettei Samuel Davidkin jätä ”aarteenetsintää” keskeneräiseksi, ja jään odottamaan seuraavaa osaa tässä kiehtovassa fiktiossa. Toivon, että tekijä siinä olisi hiukan huolellisempi kielen suhteen, koska kieli kirjassa on yhtä tärkeä kuin kirjan muutkin osat.

Hellevi Matihalti

 

 

 

 

, , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: