”Takaisin en ikävöi”

03/08/2018

Kolumni

I

Joskus ajattelen, että jospa me laskeudummekin tuolta ylhäältä, alun viattomuuden tilasta, aivan alas tajutaksemme oman raadollisuutemme ja syntisyytemme, josta vain Isän loputon rakkaus vie meidät paratiisiin jatkoille. Kuva Heljä Liukkkonen-Sundströmin veistoksesta Elämän portaat.
(Kuva/photo:  Hellevi Matihalti )

IKKUNAN TAKANA KASVAA koivu, niin korkea, että se peittää ikkunan, vaikka huone, jonka ikkunasta katson ulos, on viidennessä kerroksessa. Koivu on täyttynyt ilta-auringon valosta, ja kun katson vinottain, auringon kulta on niin kirkas, että se koskee silmiin.

Käännän selkäni auringolle ja mietin, millaista jälkeä ihmisruumiissa saa aikaan yhdentoista vuoden mittainen lähes yhtäjaksoinen myrkyttäminen. Ovathan ne myrkyt pitäneet minut elossa ja antaneet aikaa monenlaisen tärkeäksi kokemani tekemiseen – siksi niitä sanotaankin lääkkeiksi. Mutta jotenkin vain en jaksa uskoa, että ruumis loputtomiin kestäisi hoitoja, joiden tarkoituskin on tappaa. Tietysti kaunis toive on, että ne tappaisivat vain syöpäsoluja, mutta siihenhän ei käsittääkseni ainakaan vielä päästä..

 

EN USKO, ETTÄ tästä nyt aivan traditio ehtii tulla mutta tapa kumminkin – joka kesäisestä lepolomastani Peijaksen sairaalassa. Syykin on sama: yhtäkkinen korkea kuume. Viime kesänäkin tutkittiin ja odotettiin, mikä kuumeen aiheutti – vai onko se jälleen yksi syöpälääkkeen haittavaikutus. Ruumisrukan uupumus uusiin myrkkyihin?

Toki tällaista tilannetta on suuri houkutus nimittää taisteluksi syöpää vastaan, mutta pikemmin se kai haittavaikutustapauksissa on ruumiin ilmaus siitä, mitä se tuntee haittavaikutusten aiheuttajia kohtaan.

Onko hidas myrkyttäminen eettisempää kuin nopea myrkyttäminen?

Nämä ovat varsin mielenkiintoisia kysymyksiä pohdittaviksi, kun sattuu itse olemaan tapahtumien keskiössä eikä vain etäältä laadi lausuntoa. Kun, rehellisesti asiaa tarkastellen, edessä olevaa elämää on rikkahippusen verran siihen verrattuna, mitä on takanapäin.

 

PIDÄ VAIN KUOLEMA mielessäsi joka päivä.

En lainkaan usko tuon isien opetuksen pitävän sisällään viittaustakaan siihen, että olisi unohdettava kaikki se, mitä vielä kykenee tekemään; että olisi niin sanoakseni heittäydyttävä vuoteen omaksi ja ruvettava odottamaan toveri kuolemaa. Sen sijaan, ajattelen, on ennen kaikkea keskitettävä ajatuksensa johonkin muuhun – tärkeämpään – kaikkein tärkeimpään. Sielun pelastukseen.

Uupiluupia, sanonee monikin. Suon sydämestäni jokaiselle vapauden myös siihen

En siis ole katsomassa kultaisen auringon täyttämää koivua kauhea ahdistus ja kaipaus mielessäni. Ajattelen ja toivon kyllä, että näistä kivuista, jotka loppujen lopuksi ovat vielä  äärimmäisen vähäiset, päästäisiin eroon – että löytyisi syy, joka ne aiheuttaa. Jos sen sijaan ei, en niin suunnattomasti ole pahoillani siitäkään. Suon ruumiilleni mahdollisuuden luopua ja luovuttaa.

Sillä niin päättyy elämä, ja myös ihmeen kokenut Lasarus, kuolleista herätetty, kuoli aikanaan.

 

JA ÄKKIÄ AURINKO on pudonnut alas, taivas on kalpeankeltainen, ei edes punaista taivaanrantaa. Samaan aikaan hiipii syvä harmajuus peittämään koko maiseman.

Ajattelen, miten Juice laulaa ”…en pelkää toveri kuolemaa. / Hänen kanssaan minä lähden, / sielunkellotkin jo löi. / Minä menen, takaisin en ikävöi.”

Ja toisessa biisissä tulee vielä lopputoteamus: ”Paratiisissa sitten jatkoilla kohdataan.”

Kuka rohkenee ottaa vakavasti?

Hellevi Matihalti

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: