Suomi Anna Ahmatovan runoudessa

04/08/2018

Taide ja kulttuuri

Anna Ahmatova. Tsarskoje Selo 1916.

Uudelle vuodelle! Uudelle kärsimykselle!

Sumuisen Itä-meren yllä

tanssii onnettomuuden tuoja.

Ontuvajalkainen, kyttyräselkäinen mielipuoli.

Ja mikä kohtalo sillä on niiden varalta,

jotka ovat välttyneet kidutukselta?

 

He ovat menneet kentille kuolemaan.

Taivaan tähdet heille loistakaa!

Maallista leipää he eivät tule näkemään

eivätkä rakkaidensa silmiäkään.

 

Kirjailija Lidija Tšukovskaja kirjoittaa Ahmatovan kertoneen hänelle, että tämä runo kuvasi Neuvostoliiton hyökkäystä Suomeen joulukuussa 1939. – Suomen talvisota alkoi 30. marraskuuta 1939 ja runon Ahmatova kirjoitti sodan alussa. Tšukovskaja: ”Ahmatova kirjoitti runon paperilapulle, antoi sen minulle luettavaksi, ja sen jälkeen poltti runon tuhkakupissa.

Runo julkaistiin 35 vuotta myöhemmin ulkomailla. Vuonna 1987 se julkaistiin ensimmäisen kerran Neuvostoliitossa.

Ahmatova mielsi aina oman elämänsä ja aikakautensa renkaana sukupolvien ketjussa, renkaana joka yhdistää menneisyyteen ja joka ei tunne erityisiä maantieteellisiä rajoja.

Runo oli `muistin kirjallisuutta`, jos runo olisi löytynyt kotietsinnöissä, olisi se tietänyt varmaa leirituomiota mahdollisesti jopa teloitusta. Kirjailija Lidija Tšukovskaja, muutaman muun henkilön ohella painoi mieleensä runot, jotka Ahmatova poltti ja olojen vapauduttua, ja 50-luvun puolivälin jälkeen auttoi Ahmatovaa noutamaan runot `muistin kellareista`. Kenellekään ei liene epäselvää, kuka oli ”Ontuvajalkainen, kyttyräselkäinen mielipuoli”.

Runosarjaan, Vuonna 1940, kuuluvassa runossa Palaako aika, ainiaaksi menetetty? Ahmatova kirjoittaa Suomesta peiteilmaisuin Otteita runosta. Runon alkuperäinen säkeistö kuului näin:

.                     Astun tyhjään taloon.

Salavihkaa Suomi vilkuilee

tyhjistä peileistä…

Mutta runon painokelpoisesta säkeistöstä sana ”Suomi” on hävinnyt julkaisukelvottomana. Runon syntyvuosi oli 1940 – sensuurin vuoksi Ahmatova muutti runorivit muotoon, Äänetöntä, valkeat varjot / vieraan peilin syvyydessä.

Astun tyhjään taloon.

Äänetöntä, valkeat varjot

vieraan peilin syvyydessä.

Ja seuraavassa säkeistössä sanalla ”Normandia” on korvattu sana ”Suomi”.

Mikä nousee usvasta – Tanska?

Normandia? Vai olinko

täällä, itse aiemmin?

Palaako aika, ainiaaksi menetetty?

Runoilija Anatoli Naimanin, Ahmatovan sihteerin mukaan runo viittaa Suomen talvisotaan. – Ahmatovan runoissa on monta pohjaa, niin kuin hän itse on asian ilmaissut monta kertaa ja sensuurin vuoksi “Normandia” korvaa sanan Suomi.

Naiman kirjoittaa, “`valkeat varjot` eivät ole vain hiihtäviä sotilaita valkoisissa lumipuvuissaan… vaan myös ikuiseen unohdukseen vaipuneiden hetkien kuvajaisia, paikoista jotka Ahmatova liittää Suomeen – Tsarskoje Selo, Slepnjovo Tverin alueella, keuhkotautiparantola Hyvinkäällä, missä hän oli hoidettavana 1915 ja lopuksi, `koko vuosisadan vaihteen Skandinavia, symbolistisine kulttuureineen ja merkittävine vaikuttajineen, kuten Knut Hamsun, Henrik Ibsen ja August Strindberg`”, Ahmatova kirjoitti itsestään [kolmannessa persoonassa] muistelmissaan monta vuotta myöhemmin.”

”Hän luki paljon ja jatkuvasti. Luulen, että suurimman vaikutuksen häneen teki silloinen ajattelun valtias Knut Hamsun (Mysteerioita); Pan, Viktoria. Toinen vaikuttaja oli Ibsen…”

Anatoli Naimanin sanoista on hyvä keriä auki kuvaa, millainen oli Ahmatovan Suomi. Hän oli vuoden vanha perheen muuttaessa Odessan läheltä Pavlovskiin ja hieman myöhemmin Tsarskoje Seloon, – paikalla oli muinoin sijainnut ruotsalainen moisio – Pietarin lähellä olevaan keisarilliseen pikku kaupunkiin, siitä lähtien kaupunki tuli olemaan hänen runoissaan voimakkaasti läsnä, hän sijoitti monet itsellensä läheiset ihmiset ja runojensa tapahtumat tähän kaupunkiin, sen puistoihin, palatseihin ja kapakoihin.

Kellomäen asemarakennus 1920-luvun lopussa.
(Kuva/photo: ristikivi.spb.ru )

Oodi Tsarskoje Selosta -runossa Ahmatova muistelee lapsuutensa Tsarskoje Seloa ja yrittää antaa siitä yhtä värikkään kuvan kuin Chagall Vitebskistään. Ahmatova kirjoitti runonsa vuonna 1961, Komarovossa eli Terijoen Kellomäellä, entisellä Suomen alueella.

Minulle kuiskaili oikea oodi… Odota,

Tsarskoje Selon houreen

unohduksen rasiaan suljen,

pohjalle lippaan, sypressipuisen,

enää emme kohtaa syrjäisellä kujalla.

Sitä ei Tjomnikiksi ei Shujaksi kutsuta –

kaupunki täynnä puistoja, palatsien saleja,

mutta aion sinut maalata,

kuin Vitebskinsä – Chagall.

Sotilaita marssin tahdissa,

ohi karauttaa ravuri punaruskea,

yli maan oli kuulu kapakka,

jo ennen junien tuloa.

Kaasulyhtyjen himmeää valoa

valui ylle kapistusten

ja varjo hovin vaunujen,

häilähti puistokujalla.

Ja jostakin voisi ilmaantua

              sinertäviä kinoksia

ja taivaanrannan takana,

Pietari kajastaa.

Täällä ei ole muinaisia aarteita,

vaan lauta-aita,

makasiinit ja ajuripiha.

Pirun pikkusisko, sammaltava,

mongertaa ennustusta,

kädestä vieraansa.

Tuolla sotilas kerskaa

kuten aina, sapekkaana…

Juovikas vartiokoju,

mahorkan sakea sauhu.

Täällä kurkut käheinä hoilattiin

ja nimeen papinrouvan vannottiin,

pikkutunneille vodkaa ryypättiin,

hautajaispiirakat hotkittiin.

Ja korppi raakkui, suitsuttaen

tätä maailmaa aaveiden…

ja rekien kuormastoa ohjasti

valtavankokoinen husaari.

.Sodan aikana 1941–1944 Tsarskoje Selo, jonka nimi muutettiin 1937 Puškinoksi, tuhoutui melkein täysin. Sodan jälkeen Ahmatova kävi lapsuutensa raunioilla. – elokuvaohjaaja Aleksei Batalov kuvaa sitä ainoaa matkaa, jonka iäkäs Ahmatova teki lapsuutensa maisemiin – Tsarskoje Seloon:

”Kävelimme hitaasti polkua pitkin. Anna Andrejevnan irrallisista lausahduksista ja huomautuksista ei saanut kokoon yhtenäistä johdonmukaista kertomusta, vaikka hän ilmeisesti, pelkästä hienotunteisuudesta, yritti selittää minulle jotain kävelyretken aikana. Mutta niin kuin aina elämänsä vaikeina hetkinä, Ahmatova oli erityisen pidättyväinen sanoissaan ja ilmaisi varsin kuivakiskoisesti tunteitaan. Hän ei pysähtynyt kallella päin, otsa rypyssä muistelemaan, mitä missäkin oli ollut. Hän kulki kuin ihminen, joka oli joutunut tuhkaksi palaneen talonsa raunioille; kärventyneitten möhkäleitten joukosta erottui vain vaivoin lapsuuden tuttujen esineitten jäänteitä.”

.                                                                *   *   *   *

Nuoruuteen kuului myös kaksiviikkoinen oleskelu Suomessa, lokakuussa 1915.  Ahmatovan todettiin sairastavan tuberkuloosia ja hänet lähetettiin Suomeen, Hyvinkäällä sijaitsevaan parantolaan.

Hyvinkään parantola laajennettuna kaksisiipikseksi 1930-luvulla, Lars Sonckin suunnittelemassa arkkitehtonisessa asussaan. (kuva/photo: wikipedia.com )

Mielestäni meillä tämä ”ulkomaanmatka” syrjäiseen, suomalaiseen pikkukaupunkiin on saanut suhteettoman suuren merkityksen, olihan Ahmatova muutamaa vuotta aiemmin vieraillut kaksi kertaa Pariisissa, hän oli myös matkustellut Italiassa tutustumassa maan taideaarteisiin, joiden kanssa Hyvinkään metropoli tuskin pystyi kilpailemaan. Mutta vuonna 1915 maailmansodan vuoksi matkustelu läntisessä Euroopassa oli huomattavasti vaikeutunut. Joka tapauksessa Ahmatova kirjoitti Hyvinkäällä muutamia hienoja runoja.

.                     Kuin morsian, saan

joka ilta kirjeen,

myöhään yöllä vastaan

ystävälleni.

 

”Olen valkean kuoleman vieraana,

pimeään matkalla.

Ethän rakkaimpani, tee pahaa,

yhdellekään maailmassa”.

Ja suuri tähti,

kahden puunrungon välissä,

kuin levollinen lupaus, –

unet toteutuvat.

Ahmatova oli joskus sanonut, ettei tilan kategoria ollut niin vaikeaselkoinen kuin ajan kategoria. Hänen myöhemmät matkansa vahvistivat väittämän, että aika on voittamaton. Englannin matkasta kesäkuussa 1965 hän laski leikkiä: se oli matka Moskovasta Komarovoon Lontoon kautta. Komarovon (Kellomäen) kylä yhdisti hänet pohjoisessa sijaitsevaan Suomeen. Komarovossa, kesäkuussa 1963 hän kirjoitti runon, Suomalainen sonetti.

Herjasi Länsi, itseään uskoi,

Itä petkutti loistollaan,

Etelä tuskin hengähtää antoi

ja ilakoi kepeissä runoissaan.

Kostea tuuli soitteli helmiäistorvea,

jalkojeni juureen polvistui apila:

Pohjoinen, uskollisista uskollisin,

minua tahtoi lohduttaa.

 

Palelen, kalisen, olen kuolla,

saastaan ja vereen tukehtua,

pois tästä talosta…

 

Mutta silloin rautainen Suomi virkkoi:

”Kaiken tulet tuntemaan, iloa et milloinkaan.

Väliäkö sillä, elät vaan!”

Toukokuussa 1955, Neuvostoliiton kirjailijaliiton Leningradin osasto antoi Ahmatovan käyttöön datšan, kesämökin, Komarovon kirjailijayhdyskunnasta entiseltä Kellomäeltä, Terijoelta. Tätä omaa kotiaan Ahmatova kutsui ”kopiksi” (budkaksi). Muistelmissaan Ahmatova kertoo, että ollessaan 1951 sairaalassa hän näki suljettujen silmiensä edessä pieniä, puisia, vihreitä mökkejä, missä hän tulisi asumaan. Siinä vaiheessa näitä mökkejä ei vielä ollut olemassa, ne rakennettiin myöhemmin. Kun hän sitten näki mökit ensimmäisen kerran, hän muisti nähneensä ne jo aiemmin.

Asun jonkun toisen talossa

jonka näin unessa

ja jossa ehkä kuolinkin.

Runojen päiväyksistä päätellen Ahmatova asui ja työskenteli budkassaan kevättalvesta myöhäiseen syksyyn ja siellä hän myös kutsui monet poltetut runonsa esiin `muistin kellarista`, usein Lidija Tšukovskajan avustuksella. Aika oli muutenkin onnellista, sillä 1950-luvun lopulla Ahmatovan elämässä alkoi uusi seesteinen luomiskausi ja runojen filosofinen sisältö syventyi.

Runoilijan uran viime vaiheessa hänen luomistyötään hallitsi musiikki, valo ja luonto, – runot ovat kuin lumottuja. Nuorena rakastin arkkitehtuuria ja vettä, nyt rakastan musiikkia ja maata, sanoi Ahmatova 1960-luvulla. Karjalan kannas ja sen luonto antoivat oman ilmeensä runoille, sen lisäksi Komarovossa hän aisti voimakkaasti olevansa Suomessa ja esimerkiksi runossa Maa vaikket kotimaani olekaan vuodelta 1964 tämä tunne nousee voimakkaasti esiin.

Maa, vaikket ole kotimaani,

silti katoa et muistoistani,

niin hellän hauras, jäinen meresi,

lähes suolaton sen vesi.

 

Valkoinen pohjahiekka kuin liitua

ja kuin viini, ilma juovuttava

ja mäntyjen pinta punertava,

riisuutuu illan ruskossa.

 

Ja illan kajo aaltoileva,

niin ihmeellinen, etten oivalla,

maailma, vaiko päivä, on loppumassa,

vai salatuinko minussa, on kuiskimassa?

Ahmatovan asuessa ja työskennellessä budkassaan kevättalvesta myöhäiseen syksyyn oli luonnollista, että pohjoinen luonto eri vuoden aikoina pääsi hänen runoissaan kuvauksen kohteeksi. Otteita runosta Maaliskuun elegia, vuodelta 1960.

kupoli sortumassa, varis raakkumassa,

parkaiseva veturi, koivu joka kedolla

lenkkasi, kuin tyrmästä päässyt vanki,

mahtavat raamatulliset tammet,

keskiyön salaisessa kokouksessa

ja ruuhi, joka soljui esiin jonkun unesta,

jo puoliksi upoksissa.

 

Alkutalvi vihmoi kynnöksille hunnun valkean

ja sen jäljiltä jäi, mustan lietteen tiheä seitti,

joka katseelta kaukaisuuden peitti

ja tuntui, kaikki on lopussa…

Ahmatova ei pitänyt näitä seutuja venäläisinä, vaan suomalaisina, paikkana, jossa ”Skandinavia hiipuu”. Karjalan kannaksella kirjoitetuissa runoissa on yhtymäkohtia aiemmin Suomesta kirjoittaneiden venäläisten runoilijoiden teksteihin, kuten Blokin ja Puškinin. Blokille Pietarin seudut olivat suomalaista Venäjän-maata ja Puškinille Pietari oli Tšuhlandiaa. Ahmatovan viimeiset vuodet olivat sairauksista huolimatta myös seestyneempiä ja onnellisempia kuin vuosikymmeniin.

Aleksandr Blokin runosta, Hiekkarannalla, katkelma, Martti Larnin suomennoksena.

Suomen rajalla mietteissäni kuljin

ja puheensorinaa vihreäsilmäisten

suomalaisten kuuntelin.

Oli äänetön tuokio.

Laiturilla lähtövalmiina juna,

lähipengermällä laiskasti lepäilemässä

venäläinen tullivartio.

Näin edessäni vieraan ja uuden maan –

se oli hiekkainen, outo ja vapaa . . .

Maani vormuniekoille silloin nauroin:

Suojeletteko vapaita ihmisiä orjilta

vai orjia vapailta? . . .

Katselin hymyillen orpoa venäläistä kirkkoa,

joka tähyili vierasta, tuntematonta maata.

 

*  *  *  *

Nuoruudessa Skandinavian kirjailijat olivat olleet Ahmatovalle tärkeitä – Knut Hamsun, Henrik Ibsen, August Strindberg – Näiden kirjailijoiden vaikutus myös näkyy joissakin Ahmatovan runoissa, kuten runoelmassa Maan kaikilla teillä Strindbergin Aavesonaatin vaikutus on ilmeinen. Karjalan kannaksella hän oli näitä kirjailijoita sekä koko Skandinaviaa lähempänä. Komarovossa kirjoitettu runo Viipurissa, vuodelta 1964

Valtava vedenalainen porras,

johtaa Neptunuksen valtakuntaan, –

siellä Skandinavia jähmettyy, kuin varjo,

kaikki – yhdessä häikäisevässä ilmestyksessä.

Laulu on äänetöntä, musiikki mykistynyttä,

mutta ilma tuoksuu suitsukkeilta

ja valkea talvi polvillaan,

seuraa kaikkea rukouspalveluun vaipuneena

Runo syntyi Viipurin matkan vaikutteista, jonka Ahmatova teki loppukesällä 1964.

Viipuria 1960-luvulla.
(Kuva/photo: visualhistory.livejournal.com)

*    *   *   *

Aikalaisten kuvauksia Ahmatovan datšalta:

”Juurakot ja juuret olivat saaneet yliotteen talossa ja tontilla. Huojuvalla hyllyllä ja seinille naulattuina käpristeli mitä ihmeellisimpiä juuria. Ulkona pihalla kiemurteli suuria juurakoita. Verannan ikkunan edessä lepäsi mahtava pääjuuri, `puinen jumalani` sanoi Anna Andrejevna.”

”Kaikki ne vuodet, jotka Anna Andrejevna asui budkassa, juurakkojumala lepäsi samalla paikalla. Iltaisin sen edessä paloi nuotio. Silloin kannettiin ulos korkeaselkäinen nojatuoli ja Anna Andrejevna istui myöhään tuulessa…”

Budkan tontti ja vanha kanto on päässyt myös Ahmatovan vuonna 1961 kirjoittamaan runoon, Meitä on neljä, Komarovolainen luonnos. Ote.

Täällä luovuin kokonaan,

kaikesta maallisesta.

Vanhasta puun kannosta,

tuli tämän paikan sielu ja suojelija.

Tuo huvila-alue meren rannalla henki kauneutta ja harmoniaa ja Ahmatovan budka sulautui hyvin suomalaiseen maisemaan. Kaikki ne, jotka olivat käyneet Anna Andrejevnan luona, kaipailivat hänen datšaansa ja Ahmatovaa itseään muisteltiin erittäin huumorintajuisena emäntänä. Mihail Ardov kertoo:

”Syksyllä 1964 Karjalan kannaksen pikkuisella huvilalla, jota Ahmatova kutsui kopiksi, asui kymmenkunta ihmistä, joukossa myös allekirjoittanut. Jotenkin me kaikki vain mahduimme sinne, syötiin, ryypättiin… – [ja näihin kemuihin Ahmatova osallistui mielellään itsekin] – Huomautin Anna Andrejevnalle, että koppi vaikutti kumimaisen venyvältä. Olen tiennyt sen aina, Anna Andrejevna vastasi ylpeänä.”

Leningradilaiset nuoret runoilijat ja muusikot vierailivat mielellään Ahmatovan luona, sillä heille hän edusti Venäjän ja Neuvostoliiton vuosisadan alkupuolen avantgardea ja lisäksi hän kirjoitti aivan toisin kuin vallalla oleva sosialistisen realismin metodi edellytti. Hänen luokseen tultiin lausumaan omia runoja, keskustelemaan kirjallisuudesta tai vain näkemään omin silmin, millainen hän oli. Sillä Leningradin kirjallisissa piireissä hän oli ehdoton auktoriteetti, vaikkei hänellä mitään virallista asemaa ollutkaan.

Ahmatova oli kiinnostunut nuorista, kannusti heitä kirjoittamaan ja yritti auttaa julkaisemisessa. Tämä selittää, miksi nuoret runoilijat, jotka kuuluivat aivan toiseen aikakauteen ja sukupolveen, esittelivät mielellään Ahmatovalle runojaan, odottivat tunnustusta ja viihtyivät muutenkin hänen seurassaan.

Sen sijaan iäkkäämmät vieraat hämmästelivät mökkiä, jonka ovet olivat selkoselällään ja jonka pihalla asusteli nuoria ihmisiä, jotkut heistä istuskelivat nuotiolla, toiset soittivat ja lauloivat verannan portailla. Nuoret saattoivat reagoida vieraan hämmästykseen ja hiljentyä hetkeksi tavoitellen kohteliaista käytöstä, mutta pian elämä talon ympärillä palautui taas äänekkääksi. Anna Andrejevna kutsui vieraansa sisään, keskusteli hänen kanssaan, tarjoili teetä ja pyysi vierasta muiden joukkoon, kuistille yhteiseen pöytään, jos katsoi aiheelliseksi.

*  *  *   *

Ahmatova kutsui Slepnjovon ympäristöä, Tverin alueella, Karelian maaksi, koska Suomesta tulleet karjalaiset olivat asuttaneet sen 1600-luvulla. Slepnjovossa Ahmatova vietti poikansa kanssa 1910-luvulla kesät ja joulunajat anoppinsa, Nikolai Gumiljovin äidin maatilalla. Ahmatova kuvaa noita seutuja keväällä 1917 kirjoittamassaan runossa.  Ote.

Hyvästi, pääkaupunkini,

hyvästi, kevääni,

jo kaipaan

Karelian maahan.

 

Pellot ja kasvitarhat,

levollisen vihreitä,

taivaat kalpeat

ja vedet syviä.

Soiden tyttö,

noiden seutujen emäntä,

katselee, huoahtaen säälistä,

kellotapulin ristiä.

 

Ja heinäkuulla 1915 kirjoitetussa runossa. Ote.

 

Monta kertaa kirosin,

tätä taivasta, tätä maata

ja sammaloituneen myllyn

hitaasti pyöriviä siipiä!

 

Ja aitassa vainaja,

suora ja harmahtava, lojuu laudalla,

kuin kolme vuotta sitten.

 

Samoin kuin ennen,

hiiret kirjat tuhoavat,

samoin kuin ennen,

talikynttilän liekit hieman vasemmalle taipuvat.

 

Ja alakaupungin vihamieliset,

renkuttavat kellot

kaiuttavat, kaiuttavat, pitkäveteistä viisua,

katkerasta hilpeydestäni.

Anna Ahmatovan hauta.
(Kuva/photo: tr.foursquare.com )

.Anna Ahmatovan viimeinen leposija on Komarovon hautausmaalla. Joseph Brodsky ja Mihail Ardov hankkivat hänelle hautapaikan Komarovosta, koska KGB ei mielenilmausten pelossa sallinut Ahmatovan hautaamista Leningradiin. – Kirjassaan Joseph Brodskysta Jukka Mallinen siteeraa häntä:

 

”Kuulin puheita, että Komarovo ei ole venäläistä maata, vaan Suomea. Mutta ensinnäkään en usko, että Neuvostoliitto joskus palauttaa Komarovon Suomelle, ja toiseksi, saattoihan Ahmatovakin kävellä tällä maalla.”

.

Anneli Heliö

,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: