Vaivaisen lampaan valitusvirsi

06/08/2018

Kolumni

(Kuva/photo: Hellevi Matihalti )

KUN PARISEN VIIKKOA sitten jouduin Peijaksen sairaalan päivystykseen, huomasin kotiinpaluun Kela-taksia päivystyksen aulassa odotellessani eräällä pöydällä muiden tiedotteiden joukossa kasan Ev.lut. kirkon esitteitä, jotka kertoivat sairaalapapin vierailuajoista sairaaloissa. Esitteessä oli myös runsaasti puhelinnumeroita, joihin sairas tai hänen omaisensa voi ottaa yhteyttä eri tilanteissa.

Minusta se oli erinomaisen tärkeä ja hyödyllinen esite.

Nyt, kun en ole tässä sairaalassa vain käymäseltään, viipynyt jo joitakin päiviä eikä kotiin pääsystä tätä kirjoittaessani ole mitään tietoa, kaipaan kovin vastaavaa esitettä omasta kirkostani ja omasta seurakunnastani. Vuosi sitten samanlaisen sairaalavisiitin jälkeen ihmettelin, ettei meidän seurakunnallamme ole edes osa-aikaista sairaalapappia, ja silloin sain kuulla, että sellaiseen seurakunnalla ei ole varaa.

Tosin ”Helsingin ortodoksinen seurakunta on suurin Suomen ortodoksisen kirkon seurakunnista. Kolmannes Suomen ortodokseista kuuluu Helsingin seurakuntaan. Vuoden 2016 lopussa seurakunnan jäsenmäärä oli lähes 20 000”, joten otaksuisi, että tällaista väenpaljoutta kohden olisi syytä vakavasti harkita edes osa-aikaisen sairaalapapin tointa, varsinkin, kun muistan takavuosina kuulleeni, että kuolleisuus Helsingissä (ort.srk:n jäsenistön parissa) on suuri.

En puutu tässä siihen, mihin kaikkeen seurakunnalla on viime aikoina ttuntunut olevan varaa, koska siitä on informoitu riittävästi ns profaanissakin lehdessä.

OLEN KYLLÄ TIETOINEN siitä, että seurakunnalla on nettisivut, joilta löytää kaiken tarvitsemansa tiedon ilman irrallisia esittelylipareita sairaalaan kuljetettuina – ainakin kaiken sen tiedon, mitä seurakunta katsoo jäsentensä tarvitsevan. Olettamus lienee, että jokaisella päivystykseen tulevalla ortodoksisella potilaalla on älypuhelin.

No, minulla ei ole. Mutta on minulla läppäri mukanani, ja siitäpä siis tarkastelin seurakunnan sivuja. Löytyihän sieltä osio ”Apua & tukea”, ja ihan ensimmäisenä kerrotaan, että ”Pappi päivystää seurakunnan asiakaspalvelun yhteydessä arkisin klo 9–14.”

Sairaalassa taas lääkärinkierto ja monet muut sairaan hoitoon liittyvät toimenpiteet tapahtuvat kello 9-13. Tosin tuo papin päivystysaika ei liene tarkoitettukaan sielunhoidollisiin keskusteluihin, koska ”Sielunhoidollisia ja muita pidempiä keskusteluja varten on hyvä varata aika etukäteen.”

TIEDÄN KYLLÄ, ETTÄ useampi kuin yksi kunnon ihminen taas paheksuu ”Matihaltin räksyttämistä aivan turhasta asiasta”. Kun kerran on puhelinnumerot, pelit ja vehkeet, niin siitä vain soittamaan ja sopimaan tapaamisaika, joka ei sotke sairaalan  byrokraattiselta vaikuttavaa järjestystä. Että mikä siinä nyt taas mättää?

Minäpä kerron.

Kun ihminen on sairas, ja jos sairauteen vielä liittyy melko jatkuvia kiputiloja – olkootkin vaikka vain tuollaista seiskan–kasin luokkaa asteikolla yhdestä kymmeneen – ihmisen herkkyys kokea muiden suhtautuminen itseensä kasvaa lähes exponentiaalisesti. Se millaiseksi sairas kokee toisten suhtautumisen itseensä, on joskus hyvin ratkaiseva tekijä suuntaan tai toiseen. Kielteiseksi tai välinpitämättömäksi koettu käytös saattaa aiheuttaa jopa kipujen haurastaman ihmisen murtumisen. Myönteinen kohtaaminen taas voi olla huikea tuki, joka sairaudenkin aikana vahvistaa ja antaa voimaa toisen, samassa tilassa olevan lähimmäisen tukemiseen.

Siksi ei ole yhdentekevää, millä tavalla seurakunta lähestyy sairastavaa jäsentään – vai jättääkö kenties lähestymättä kokonaan. Kyse on välittämisestä – vaikka tällekin sanalle raudankylmä yhteiskuntamme pyrkii käsittääkseni näinä aikoina antamaan kielteisen kaiun, tarpeettomuuden merkityksen.

 

SIKSI VÄITÄN, ETTÄ tuollainen mitätön paperiliparekin koskettaa sairasta ihmistä – ja luultavasti hänen läheisiäänkin – enemmän kuin älypuhelimen älykäs viestintä. Ja niissä tapauksissa, joissa lähiomaiset kuuluvat toiseen kristilliseen yhteisön, se on aivan korvaamaton apu.

Mutta tärkeintä olisi joka tapauksessa sairaalapappi – tai edes sairaalapapin puolikas!

Kun joitakin vuosia sitten olin lonkkaleikkaukseen jälkeen toipumassa Katriinan sairaalassa Vantaalla, vajaat kaksi viikkoa kestäneen oleskeluni aikana sairaalassa kävi luterilainen pappi kahteenkin kertaan – iloinen, huumorintajuinen, empaattinen nuorinainen, joka oli ekumenian sisäistänyt ja tiesi, että meillä ortodokseilla ei vastaavaa palvelua ollut.

Niin me sitten istuskelimme parvekkeella, minä tupakalla, hän juttelemassa asioista, jotka sillä hetkellä mieltäni painoivat.

Enpä tosin osaa sanoa, olisivatko ortodoksiset keskustelut tuossa tilanteessa olleet luterilaisia antoisampia, mutta…

Paljon on kirjoitettu myös sairaanvoitelun sakramentista ja sen vahvistavasta vaikutuksesta. Kun sairaaloissa makaa potilaita, joita väistämättä pitkien sairaus- ja kipukausien jälkeen vaivaa yksinäisyys, ahdistus, alakulo ja hylätyksi tulemisen tunne, onko todella liiallinen ja turhanpäiväinen ajatus, että paimen muistaisi näitäkin lampaitaan? Vai kääntyvätkö kaikki asiat nurinpäin: lammas paimentaan etsiköön, kun paimenella on yllin kyllin tekemistä 99 terveen lampaan seurassa?

Sillä olisihan jollakin tapaa hyödyllisempää toimittaa tuo sakramentti kuin kirjoituksissa valitella sen lähes unohtuneen…

Keneltä?

 

TILANNE NYT KUMMINKIN on mikä on, ja toivoa paremmasta lienee turha odottaa – ainakaan minun elinaikanani. Mutta olen hyvin kiitollinen Herrallemme siitä, että hän on siunannut minua ystävillä, joista jokunen on myös ortodoksinen pappi.

Joten yksistään omasta puolestani en nyt tänä valvottuna yönä kipulääkkeissäni ole räksyttänyt…

Hellevi Matihalti

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: