Runolliset ratsut ja ritarit

15/08/2018

Taide ja kulttuuri

Italialaisen Giorgio de Chiricon (1888-1978) maalaus :”Cavaliere in un paese”
( Kuva/photo: christies.com )

Ritari on tai paremminkin oli keskiaikainen ratsuväen sotilas. Sana ritari tulee ratsastamista tarkoittavasta germaanisten kielten sanasta (rida, reiten, ride). Ritarit ratsastavat hevosella. Romaanisissa kielissä ritari ja ratsuväki ilmaistaankin sanalla, joka on lähtöisin hevosesta. Italian kielessä hevonen on cavallo, ratsuväki on cavalleria, mutta se tarkoittaa myös ritarillisuutta miehen daamilleen osoittavassa merkityksessä; tunnistamme helposti sanasta meillekin tutun kavaljeerin. Ritari on italiaksi cavaliere. Samoin on laita espanjassa: caballo (hevonen), caballero. Tai ranskassa: cheval (hevonen), chevalier.

Maailmankuulun yhdysvaltalaisrunoilijan Emily Dickinsonin (1830 – 1866) runo ”Because I could not stop for Death” (1890) kertoo tarinan, jossa ajellaan kuoleman kuljettamilla vaunuilla. Koska runon kertoja ei pysähdy, Kuolema pysähtyy hänen kohdalleen. Ajellaan hitaasti, ajurilla ei ole kiirettä. Ja ajelutettavallakin on aikaa.  Ohitetaan koulu, lapset ovat leikkimässä välitunnilla; ohitetaan viljapeltoja auringon laskiessa. Pidetään tauko talon edessä, joka vaikuttaa kohoavan maan mullasta, kattoa tuskin näkyvissä. Haudan ja arkun ääreenhän siinä on tultu. Tai oman itsen, tomumajaksikin kutsutun. Tapahtumasta on pitkä aika, vaikka tuntuu kuin se olisi ollut eilen. Vasta nyt puhuja havaitsee hevosten päiden olleen ikuisuutta kohti. Runon ydinajatus on, että kuolema kulkee koko ajan elämässämme mukana: jo lapsuuden leikeistä aikuisuutta symboloivan kypsyvän viljapellon kautta auringonlaskuun, elämän iltaan. Mutta rattailla matkaavat paitsi runon kertoja ja kuolema myös kuolemattomuus; ihminen nähdään ikuisuusolentona. (Dickinsonin runot ilmestyivät postuumisti. Mainittu runo on numerolla 712 Thomas H. Johnsonin editiossa. Ks. viitteet.)

Kuolema vaeltavana kulkurina on yleinen kuva. Lauri Viidalla se on Tauti, joka kulkee talvitietä, etsien kenet tappaisi. Tauti kysyy, onko kertoja muistanut käydä kotona omaisia katsomassa. On muistanut muttei käynyt. ”Siellä kuoltiin”, tokaisee Tauti. ”Kuka kuoli?” ihmettelee keskustelukumppani. ”Kukin kuoli vuorollansa”, kuuluu vastaus. Toinen alkaa epäillä: ”Taidat tappaa jo minutkin?”, mutta Tauti tokaisee tylysti: ”En minä sinua tapa, / kuka sinua surisi! /—/ Sinä palvelet paremmin, / kun et kuole, vaan vikiset.” Runon nimi on ”Tauti tanssi talvitiellä” (1961). Kulkutaudit ovat varsinkin ennen tappaneet runsaasti ihmisiä. Ja vaikka moni tauti on saatu kuriin, on syntynyt ja syntyy uusia, entistä vahvempia. Sitä paitsi sana tauti on etymologisesti samaa juurta kuin ruotsin kuolemaa tarkoittava sana död ja saksan Tod.

Eino Leino.
(Kuva/photo: pinterest.com)

Eino Leinon syntymästä tuli heinäkuussa 140 vuotta. Runossa ”Tuuri” (1903) huurreturkkinen Kuolo saapuu hevosella hakemaan talonpoika Tuuria, joka on päässyt osallistumaan jumalten pitoihin. Niistä ja niissä juopuneena hän ei ole havainnut elämän kiitävän ohi. Siksi rekeensä pyytävän kyytimiehen tulo yllättää ja järkyttää. – Moni sairaudesta selvinnyt ilmaisee saaneensa lisäaikaa. Sitä anoo Tuurikin, ja jumalat suostuvat hänen pyyntöönsä. Mutta lisäaikakin humahtaa ohi hetkessä. Siltä se ainakin tuntuu. Ja lähdettävä on Kuoleman rekeen, Tuurinkin.

Kauhuja, ahdistusta ja tuskaa täynnä olevassa Eeva-Liisa Mannerin runossa ”El rossinyol” (1977) ”ritari ratsastaa ohi”. Kuka tai mikä tuo ritari on? kysyi minulta kerran eräs etevä Manner-tutkija. En osannut silloin vastata. Nyt vastaisin, että hän on kuolema, joka sillä kertaa vielä ”ratsastaa ohi”. Runolla on ironinen nimi; katalaaninkielinen sana tarkoittaa kauniista laulustaan tunnettua satakieltä. Runo jatkaa: ”Ole onnellinen: / siitä että hän on ritari, ja että hän ratsastaa ohi”.

Ritarin ja kuoleman aihelma esiintyy Mannerilla muun muassa proosarunossa ”Lumen kajoa” (1966), jonka alaotsikkona on ”eli ritarillinen kuolema täysissä talonpojan varustuksissa”. Talonpoika siinäkin, kuten Leinolla. Mannerilla ”mustat vaunut kulkevat lumessa, hevonen on ehtinyt mäen taa tai häipynyt tummaan iltaan. Yksinkertaiset maalaispuusepän tekemät rattaat”. Pyörän kolke ”kulkee tulevaisuudesta tänne päin”, vaikka vaunut juuri menivät ohi, niin kuin ”El rossinyol”-runon ritari. Mannerin eksistentiaalisen predestinaatioteorian mukaan kaikki on jo tapahtunut:

jonakin päivänä yhtyy enne ja kirkas kuva syyshämyisellä tiellä;

se päivä on määrätty: kuoleman huimaus; ja minä ajan vaunuissani, jouten,/—

Viljo Kajavan runosikermässä ”Kevät 1918”  ammutaan mies ja hevonen ”kun vanha mies tuli halkokuormineen/ Puuvillatehtaankadun kansanruokalan pihalle //—// Ja me huojuttelimme päätämme toisten mukana:/ ampuivat turhaan hevosen”.

Mannerin runo ”Muiston pysyvyys” (1971) vie talvisodan Viipuriin, jonne hevonen ja sen kuolema konkretisoituvat.

Sillä äkkiä mustiksi lakatut vaunut ajavat sillalle,
pyörä irtoaa, vaunut kaatuvat. Hevonen polvistuu ja vapisee
ja silta on punainen. ”Ampukaa se, hyvä Jumala,
ampukaa se”, sanoo joku, (ehkä se on) minun ääneni,

mutta en tunne sitä.

Oliko se minun hevoseni, en tiedä,/—

Proosarunossa ”Muistin vaunut” (1971) ollaan sodanjälkeisessä Italiassa, Arno-joen lähellä. ”Tien reunassa puut kuin piirrokset, takana jäätynyt joki. Etelän puita ja lunta, joka peittää jäljet. Etelän puita ja täplittynyttä lunta, lintu lentää läpi ilman, se on saanut osuman ja jäätyy hetkessä.”  Tapahtuma on yliluonnollinen, metafyysinen kosketus on maisemassa. Karjala ja Italia yhtyvät sodan tragiikan vaunujen ajaessa muistin teitä.

Mustat vaunut poistuvat jättämättä raiteita lumeen.

[—]
Vaunut ovat kumollaan, tiellä, keväät tulevat ja menevät, ruoho naamioi ajopelit vihreiksi.

Vaikka Manner hylkäsi pateettisen sotalyriikan ja jätti sen esikoiskokoelmaansa Mustaa ja punaista (1944), Viipuri aihelmana ja muistumana ei jäänyt koskaan pois hänen runoudestaan. Kuoleman hevonen on myös se, joka kuoli Viipurissa. Ilmestyskirjan hallava hepo on meitä jokaista kerran ajelulle pyytävä kylmä kyytimies.

Venäläisen Kuzma Sergejevitš Petrov-Vodkinin (1878-1939) maalaus Punaisen hevosen kylvetys, 1912.
(Kuva/photo: paintingframe.com )

Mutta hevonen on Mannerille myös esteettinen ja eroottinen kuva, täydellisin kaikista. Niin se on Otto Mäkilälläkin hänen runollisessa kuvataiteessaan. Alastoman miehen loikoillessa vihreällä nurmella lähellä on punainen hevonen (”Poésie”, 1938). Mieshahmon nukkuessa kesäyönä ikkunan ääressä ikkunasta näkyy vihreällä niityllä ruskea hevonen (”Syysaamu”, 1935) tai kaksi hevosta, joista toinen melkein kurkistaa ikkunasta (”Omega”, 1945). – Kaksi miestä istuu ruskeassa maassa lähekkäin, toinen lähes toisen sylissä; nainen on kumartunut heistä pois (”Caput mortuum”, 1947). Miehet osoittavat siis ritarillisuutta toisilleen, eivät daamille. Kolme hevosta, punainen, musta ja valkea laukkaa poispäin. Kahden henkilön haave on toteutunut, kolmannen tuhoutunut, kun miehet ovat antaneet periksi halulleen rakastaa toisiaan.

Mustasukkaisuus on oiva aihe komediassa, joka on tragedian toinen puoli, kuten jo Aristoteles oivalsi. Koomisen ritarihahmon John Falstaffin tapaamme William Shakespearen näytelmässä Windsorin iloiset rouvat, joka on pohjana Arrigo Boiton librettoon Giuseppe Verdin oopperassa Falstaff. Sävellettyään verta ja kyyneleitä tihkuvia tragedioita läpi elämänsä Verdi päätti tarkastella asioita vihdoin koomisessa valossa 79-vuotiaana.

Falstaff
(Kuva/photo: oae.co.uk)

Itseään ihaileva, tyhmä ritari on helposti huiputettavissa, vaikka teoksen mukaan kaikki huiputtavat toisiaan. Falstaffilla on jättisuuret halut – ruokaan ja juomaankin. Mutta myös rakasteluun. ”Tervehditty olkoon mustasukkaisuus”, hän lausahtaa ylpeästi. Mutta katumaan joutuu ennen pitkää hänkin, kun on pakko myöntää, että kaikki on pilaa ja ilveilyä tässä maailmassa, jossa uni ja tosi näyttävät sekoittuvan.

 

Esko Karppanen

 

Viitteet:

Emily Dickinson: ”En Kuoleman kyytiin pyrkinyt.” – Tähtien väri. Toim.  Ville Repo (1992). Ritva Haavikon toimittama teos Hevonen taiteessa, runoudessa, historiassa (2003) ilmoittaa virheellisesti em. Ville Revon käännöksen Helvi Juvosen suomennokseksi.

Emily Dickinson: ”Kun en Kuoleman vuoksi pysähtynyt.” – Tuhat laulujen vuotta. Toim. ja suom. Aale Tynni. [Useita painoksia.]

Emily Dickinson: ”Kun en malttanut vartoa kuolemaa”. – Puuseppä, itseoppinut. Toim ja suom. Sirkka Heiskanen-Mäkelä [s. a.].

Mia Huhta (toim.): Otto Mäkilä (2011).

Thomas H. Johnson (ed.): The Complete Poems of Emily Dickinson (1960).

Viljo Kajava: Tampereen runot (1966).

Eino Leino: Helkavirsiä (1903).

Eeva-Liisa Manner: Kirjoitettu kivi (1966).

Eeva-Liisa Manner: Kuolleet vedet (1977).

Eeva-Liisa Manner: Paetkaa purret kevein purjein (1971).

William Shakespeare: Windsorin iloiset rouvat (The Merry Wifes of Windsor, 1602). [Useita suomennoksia.]

Giuseppe Verdi: Falstaff  (1893).

Ulla Vihanta: Unelmaton uni (1992).

Lauri Viita: Suutarikin, suuri viisas (1961).

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: