Kun aurinko pimeni

28/08/2018

Kirjat

Kirjan kannen on suunnitellut Tuija Kuusela / Stiili.
(Kuva/photo:: Kirjapaja)

Hannu Mäkelä: Valo. Kertomus rakkaudesta. 2018. Kirjapaja

KUN SULJIN KIRJAN, kun olin sen lähes yhdeltä istumalta lukenut, tunsin suurta alakuloa – kukapa ei sellaisen rakkauskertomuksen jälkeen, sillä sadun tapaan he eivät eläneet onnellisina elämänsä loppuun saakka (olen aina käsittänyt myös elämät monikoksi) – he elivät onnellisina hänen elämänsä loppuun saakka. Toinen jäi yksin, puolikkaaksi. Hänelle jäi kaipaus, joka on ikuinen niin kuin heidän rakkautensa.

Sveta oli kertonut, että ennen hänen nimensä, Svetlana, tarkoitti valoa, aurinkoa. Kun Sveta kuoli, aurinko pimeni.

Mutta kuva, joka mieleeni oli iskostunut ja joka oli mielessäni yhä, kun olin sulkenut kirjan, oli tämä, sanoin kuvattuna näin:

”Sveta ottaa kitaran ja laulamme yhdessä hänen säestyksellään Uralin pihlajat, emme vain venäjäksi, vaan heti perään myös suomeksi. Ja kun tulemme kohtaan ´niin kuin seppelepäinen nuori morsian on´, otan piilosta kauniin kukkaseppeleen ja lasken sen Svetan kutreille.”

Se on niin kaunista, se on melkein kauniimpaa kuin ortodoksi-isien avioliiton siunaus ja monien armorikkaiden vuosien toivottaminen. Se on niin sydäntäsärkevän kaunista juuri siksi, että kertomuksen loppu on lukijan tiedossa ensimmäiseltä lehdeltä saakka – itse asiassa ennen kirjan avaamista.

Sillä kirja ei ole romaani. Se on kertomus suuresta rakkaudesta, kahdesta rakastavaisesta, joita – niin uskon ja niin luulen myös Svetan uskoneen – kuolemakaan ei voi erottaa. Sillä ortodoksinen kirkko opettaa, että ”meillä on jatkuva, katkeamaton yhteys kuolleiden kanssa” (Kallistos Ware, Sisäinen valtakunta, s. 66). Sveta oli harras ortodoksi.

Mutta yhteyden kokee myös puolikkaaksi jäänyt, tajuaa unen kautta:

”Vain kerran olen Svetan kuoleman jälkeen nähnyt hänestä unta.

” – – –

”Istuin yksin ja katsoin Svetaa. Hän tuntui olevan kaukana. Mutta sitten Sveta teki pienen eleen, jonka käsitin: mitä sinä siellä istut, tule tänne. Ja minä nousin portaat, istahdin hänen viereensä. Siinä me olimme, kunnes saman tien heräsin.

”Jotenkin uni lohdutti minua. Yhteys oli ja pysyi, hän näytti yhä tietävän, mitä tunsin ja ajattelin.”

 

HANNU MÄKELÄ ON purkanut sanoiksi oman elämänsä suurimman rakkauden ja rakastetun menettämisen. Rakkaus ei ollut jäänyt hetkelliseksi romanssiksi, vaan se oli johtanut avioliittoon – mutta ei koskaan yhteiseen kotiin. Alussa vaimo, Svetlana Gennadjevna Aksjonova, ei työnsä ja lastensa takia voinut ajatellakaan Suomeen muuttamista, eikä Hannu Mäkelä voinut muuttaa Pietariin, vieraalle kielialueelle, koska suomen kieli oli hänen työvälineensä. Oman yhteisen asunnon hankkiminen Pietarista näytti mahdottomalta. Niin avioliitto oli edestakaista matkustamista, tapaamisten odottamista. Enteellistäkö, että Mäkelän vuonna 1965 ilmestynyt esikoisteos oli nimeltään Matkoilla kaiken aikaa. Kirjailija saa itsekin mieleensä kirjan nimen.

Kun vihdoin asiat jollakin tapaa ehkä ovat selkiytymässä – Svetan tyttäret ovat tarpeeksi isoja, vanhempi jo naimisissa, Sveta itse jäämässä pian eläkkeelle ja hankkimassa oleskelulupaa Suomeen, mahdollisuudet myös Pietarin-kodin hankkimiseksi kasvaneet, tulee kuolema.

Kysymättä, arvaamatta.

Tyly puhelinsoitto anopilta, joka ei suurta sympatiaa tyttärensä ulkomaalaista miestä kohtaan tuntenut: ”Sveta kuoli. Siinä kaikki.” Ja sen enempää itse tapahtumasta aviomies ei saanut tietää – tuskin koskaan saakaan tietää.

Hannu Mäkelä puolisonsa Svetlana Aksjonovan kanssa Hetassa elokuussa 2017 – vain runsas viikko ennen Svetan kuolemaa.
(Kuva/photo: Ahti Ahonen)

KERTOMUS ETENEE KUIN vaihdetut sähköpostit, jotka alkavat haastattelun tarkistamisesta: ensimmäinen sattumanvarainen ja lyhyt kohtaaminen oli tapahtunut Pietarissa, ja tuolloin toimittaja Svetlana Aksjonova oli halunnut kirjoittaa haastattelun Hannu Mäkelästä. Kohtaaminen on niin lyhyt, ettei Mäkelä jälkeenpäin saa mieleensä, miltä Sveta näytti – edes sitä, oliko tumma vai vaalea.

Vähitellen sähköposteihin alkaa kertyä ainesta muustakin, runoudesta, elämästä, ja kuin huomaamatta lyhyet viestit muuttuvat oikean kirjeen mittaisiksi:

”Näinkö me tosiaan etenimme, kuljimme pelkästään pitkin sanojen siltaa? Juuri näin.”

Ja näin, sanojen siltaa Mäkelä antaa kertomuksensa kulkea, muistosta toiseen – iloineen, suruineen, onnentäysine hetkineen ja kaipauksineen.

Elämä on odotusta, elämä on eroja, elämä on toivoa, että alkavana uutena vuotena kaikki asiat järjestyisivät.

Elämä on kuitenkin myös yhteisiä matkoja Venetsiaan, Lappiin, Pariisiinkin – ja jopa Heinäveden Valamoon, eikä sinne vain hautausmaalle, Pentti Saarikosken haudalle.

Mutta niin monta vuodenvaihdetta kuin yhdessä vietetäänkin, ei yksikään alkanut vuosi ennätä tuoda muutosta.

 

HANNU MÄKELÄN TUOTANTO on todella runsas – Valossa kuvattuna ajanjaksona ilmestyy hänen sadas kirjansa. Tässä yhteydessä minusta on tarpeen mainita hänen oman elämänsä muistelmat, Muistan-sarja (Lapsuus 2011, Nuoruus 1012, Elämän oppivuodet 2014, Otavan aika 2015 ja Vapaus 2016) sekä kaksi muuta teosta – Äiti (1999) ja Isä (2004). Voisi nimittäin ajatella, että Valo kuuluu samankaltaiseen muistelmien sarjaan.

Jotenkin vain en osaa ymmärtää sitä sellaisena.

Mäkelä on kyllä kuvannut tapahtumia ja ihmisiä muistelmissaan hyvinkin tarkkaan, mutta Valoon rinnastettuina niistä puuttuu hänen omien tuntemustensa kuvaus yhtä paljaana, monet henkilökohtaisetkin asiat on kerrottu tilannetta jälkikäteen tarkastellen, sen enää kirjoittajaa juuri millään tavoin koskettamatta. Se on jo ohi.

Kun sen sijaan Valo ikään kuin riisuu Mäkelän, niin että on uskominen – vähän sentimentaalisti sanottuna – rakkauden todella lävistäneen hänet. Tämän kirjan ihmiset ovat yhä olemassa, tunne on yhä olemassa, mikään ei ole ohi, vaikka rakastettu on poissa. Mieluusti lisään Svetan ja myös oman uskoni mukaan: poissa tästä ajasta.

Ja perhe jää – Svetan tyttäret, joista vanhemmalla on jo omakin perhe.

”Alun tunnekuohu vaihtui osin tasaisemmaksi kiintymykseksi, sitten varmuudeksi siitä, että tällä tavalla ihmisen pitää elää, juuri näin on hyvä. Kuin huomaamatta toinen alkoi olla osa itseä ja itse osa toista. Toiselle haluaa myös antaa enemmän. Rakkautta sekin, vieläpä millaista. Varsinkin tällainen tunne kantaa elämää ja pitää ihmistä hengissä, tukee pahoissakin paikoissa, vaikeina hetkinä, kuten voin nyt sanoa. Sen huomaa parhaiten vasta kun sitä ei ole, kun toinen katoaa.”

 

VOI KYSYÄ, ONKO tarpeellista kirjoittaa kirjaa omasta surustaan ja kaipauksestaan. Eikö se ole niin henkilökohtainen asia, ettei sitä ole syytä jakaa – ei ainakaan kenelle tahansa kuten julkaistu kirja väistämättä tekee?

Minusta kirjoittaminen on tarpeen.

Otan esimerkiksi toisen, samankaltaisesta aiheesta kirjoitetun kirjan, C.S.Lewisin teoksen Muistiinpanoja surun ajalta. Lewisin ja hänen puolisonsa Joy Davidmanin kohtalossa on sikälikin yhtäläisyyttä Mäkelän kokemaan, että heidänkin avioliittonsa jäi hyvin lyhyeksi, vain muutaman vuoden mittaiseksi. Syöpä vei Joyn.

Lewisin kirjaa luetaan yhä, vaikka sen ilmestymisestä on jo vuosikymmeniä. Kirjan kirjoittaminen kirjoittajan rakastetun kuolemasta ja hänen omasta surustaan on siis ollut hyvin tarpeellista.

Ja koska kirjallisuudesta on kyse, kaikki riippuu suuresti myös kirjan kirjallisista ansioista.

Valon rakenne on kiintoisa: alku kertoo lopun, mutta sen jälkeen kertomus jatkuu kuin spiraalimaisesti, laajentuen koko ajan. Laajentuessaan aineisto kasvaa kuvaamaan myös nyky-Venäjää, hipaiseepa ortodoksista kirkkoa Venäjällä, myös erästä varsin vastenmielistä pappia, jonka kaltaiset eivät papiston enemmistöä tietenkään edusta – slava Bogu! –  ja tuo esiin sellaistakin, mikä hämmästyttää minua suuresti: kuinka alistettu koulutetunkin naisen asema Venäjällä yhä saattaa olla.

Hannu Mäkelä on kirjoittanut hienon kirjan rakkaudesta, onnesta, odottamisesta, kuolemasta, surusta, ja hän on kirjoittanut sen vailla sentimentaalisuuden hippustakaan.

Vaikka vaikeata Mäkelää sentimentaalisuuden syntiin lankeamassa on ajatellakaan.

 

Hellevi Matihalti

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: