”Virvaliekki yksin yössä”

17/09/2018

Kirjat

Esko Karppanen: Jumalten unet. Esseitä Eino Leinosta. 2018. NTAMO

EINO LEINON TUOTANTO ei ole Esko Karppaselle mikään tämän vuosituhannen löytö: jo opiskeluaikanaan hän on perehtynyt Leinoon – kirjallisuuden sivulaudaturtutkielma Oulun yliopistossa vuonna 1981 (Kuolema Eino Leinon Helkavirsien loppuratkaisuna) ja kotimaisen kirjallisuuden lisensiaatintutkielma Helsingin yliopistossa vuonna 1987 (Kuolema ja kirkastus. Eksistenssin tragiikkaa neljässä Eino Leinon teoksessa) olkoot esimerkkeinä tästä. Mutta kiinnostus on jatkunut edelleen: yhdessä Liisa Enwaldin kanssa julkaistuissa teoksissa Sana- ja sävelrosollia ja muita esseitä joulun perinteistä ja myyteistä (2015) sekä Auringon tanssi, pimeän pidot (2017) on Karppaselta laajat esseet Leinon runoudesta ja näytelmistä.

Minulle taas Eino Leino oli koulussa läpikäytyä, soljuvaa lyriikkaa ja rakkaustarina Aino Kallaksen kanssa, vaikka eläväksi Leino tuli vasta L. Onervan Nallena (Hannu Mäkelä, Nalle ja Moppe, 2003). Ja tietysti Nocturne – ensin Yrjö Jyrinkosken lausumana koulun juhlasalissa, sitten, ja aivan erityisesti, Vesa-Matti Loirin tulkitsemana.

Kovin erilaiset ovat siis lähtökohdat tekijällä ja lukijalla.

Mutta eihän kirjoittamisen syvin merkitys lienekään siinä, että kirjoittajan halu on tarjota näkemyksiään aiheesta vain niille, joilla kyseisestä aiheesta jo näkemyksiä ja tietoa on? Tai lukemisen merkityskö rajoittuisi niin, ettei lukija koskaan avartaisi rajoja lukeakseen jostakin hänelle uppo-oudosta? Minusta merkitys on juuri päinvastainen – minusta juuri siksi puhutaan tiedon jakamisesta.

Eikä Eino Leino minulle siis uppo-outo ollut!

 

NIINPÄ SANGEN UTELIAANA tartuin Esko Karppasen esseekokoelmaan, jonka kannessa 25-vuotias Eino Leino katsoo melkein tiukkana, katsoo vasemman olkani yli eikä suinkaan minua silmiin. Tekijä määrittelee esseidensä käsittelevän ”Leinon sanataiteessa esiintyviä traagisia myyttitarinoita”, kuitenkin, hän kirjoittaa, ”tragiikan pehmennyksenä hiukan legendan hämyä.”

Tartun niihin seikkoihin, jotka minua eniten kiinnostivat, ja niihin, joista opin jotakin aivan uutta – en vain Leinosta vaan ylipäätään ihmisistä, elämästä, kuolemastakin. Suuri osa liittyy tavalla tai toisella uskoon, uskontoon, erityisesti kristinuskoon. Ja tässä yhteydessä on annettava Karppaselle erityiskiitos siitä, että hän ottaa esille myös ortodoksisen aspektin sangen monissa kohdissa. Se ei ole kovin tavallista.

Erityisen kiehtovana koin Karppasen Pyhä Yrjänä –tarkastelun, jossa hän suo tekstille montakin tulkintaa – hän esimerkiksi kirjoittaa: ”Leinon ´Pyhän Yrjänän´ voi nähdä tulkitsevan myös kristinuskon leviämistä Vähästä-Aasiasta laajemmalle Rooman imperiumin alueelle.”

Esko Karppanen. (Kuva/photo: Seppo Kilpua )

Muutenkin eri esseissä ja eri näkökulmista Karppanen pohtii paljon Leinon suhdetta kristinuskoon, ja koska jo teoksen alaotsikossa mainitaan nimenomaan Leinon traagiset myyttitarinat, on luonnollista, että hän käsittelee varsin perusteellisesti Leinon suhdetta kristilliseen tragediaan:

”Leino oli tietoinen kristillisen ja traagisen problemaattisesta suhteesta. Vaikka Leino korosti tragediataiteen uskonnollista aspektia, hän suhtautuu tragediateoreettisissa kirjoituksissaan torjuvasti kristilliseen tragediaan. Hän myöntää, että Kristuksen kärsimyshistoria sisältää ´antiikin silmillä katsottuna paljonkin traagillisia ja suorastaan murhenäytelmällisiä aineksia.´ Mutta sen kehittymisen tragediaksi estää se, että ´toivottoman taistelun sijasta, josta kohtalo kuitenkin aina oli selviytyvä voittajana´, kristillisessä ajattelussa esiintyy ´vapaaehtoinen a n t a u t u m i n e n´.”

Ja Karppanen toteaakin:

”Leino tekee eron traagisen ja tragedian välille.”

 

MINULLE TÄRKEIMMÄKSI LUKU- ja myös ajattelukokonaisuuksiksi muodostuivat kokoelman esseet Vapahtaja tanssii – ja saunookin sekä Tuonelan sulho.

Ensin mainittu, joka mielessäni kuvautuu suloiseksi, pohjaa kahteen Leinon kohtaamisia käsittelevään runoon, joiden tausta puolestaan on kansanrunouden Jeesus paimenena –teema. Kyse ei sinällään ole hyvä paimen –vertauksesta edes sovelluksena, vaan siitä, miten Jeesus kohdataan näin halpa-arvoisessa työssä.

Tämä toteutuu tosin vain runossa Mataleenan vesimatka; Helkavirsien Kristus-legendassa Tyyrin tytti paimenena puolestaan on kohdattu, Tytti, ”vähä paimen pappilassa”. Mataleenalle Kristus lukee hänen menneisyytensä, ja Mataleena pesee kyynelillään Kristuksen jalat, kuivaa ne hiuksillaan. Jos kansanrunous oli tuttu Leinolle, sitä oli myös Raamattu.

Tyyrin tytti, tuo poloinen paimen, joka ei edes tansseihin voi mennä, koska on ilman sulhoa, saa kuin saakin sulhon itselleen.

Karppasen tulkinta on juuri se, joka minulle esseestä tekee kovin suloisen:

”- – – Joka tapauksessa runo toistaa ajatusta, että Kristuksen ihmetyö poistaa ihmiselämästä surun; tässä tapauksessa Luoja ilmestyy ihmisenä, sellaisena, joka ainoana haluaa tanssittaa – – – neitoa. – – – Kokemus on niin suuri, että pappilan paimentyttö kerralla ja pysyvästi vapautuu häntä siihen asti vaivanneesta surusta ja ahdistuksesta.”

Väistämättä Tyyrin tytti runona mutta erityisesti Esko Karppasen tulkinta siitä toi mieleeni minua aina suuresti lohduttaneen kohdan Äiti Juliana Norwichlaisen teoksesta Jumalan rakkauden ilmestys:

”Ensiksikin: Herra tahtoo meidän tietävän, että hän ei pidä huolta ainoastaan jaloista ja suurista asioista, vaan myös pienistä ja vähäisistä, alhaisista ja yksinkertaisista, niin yksistä kuin toisistakin.”

Niinpä hän on valmis tanssimaan hyljeksityn tytön kanssa ja – todellakin! – myös saunomaan, ja katso: ”Lauteilla olevat ihmiset tuntevat kukkaistuoksun ja kuulevat kirkonkellojen soivan: Kristus toimittaa vedenpyhityksen – saunassa.” Näin tulkitsee Karppanen – ja epäilemättä tulkitsee oikein.

KUTEN ESKO KARPPANEN kirjan esipuheessa toteaa, Leino-tutkijoita on aikojen saatossa ollut monia. Karppanen mainitsee innoittavimpina itselleen professorit Maria-Liisa Kunnaksen (Nevala), Aarre M. Peltosen ja V.Tarkiaisen. Panu Rajala saa sen sijaan huomautuksen sanoisinko huolimattomuudestaan. En malta olla lopettamatta Karppasen huomautukseen – kyseessä on näytelmä Karjalan kuningas:

”Panu Rajala ihmettelee Leino-elämäkerrassaan, että Leino panee Airuen kertomaan, ´mitä Helkalle tapahtuu´ ja pitää sitä teknisesti kömpelönä ratkaisuna. Tällaiseen argumentointiin voi päätyä vain, jos ei huomaa Leinon kirjoittaneen klassista, runomitallista tragediaa. Murhista ja itsemurhista, jotka tapahtuvat näyttämön ulkopuolella voi tragedioissa kertoa toinen henkilö. Leinon näytelmässä Helkan kuolemasta kertoo kylläkin hänen sulhasensa Sorjo, ei Airut, joka kertoo sotatapahtumista, kuten siitä, että voitto saavutettiin vasta Lemmeksen tultua sotimaan.”

Hellevi Matihalti

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: