Pokrova – Jumalansynnyttäjän suojelus

04/10/2018

Artikkeli

(Kuva/photo: Hellevi Matihalti)

Kirkossa on aamunhämärää, ja minä istun tuolilla, joka minulle vaivaiselle siihen asetettiin, hyvälle paikalle, ja muistan ensimmäistä kertaa, kun kävin tässä kirkossa – silloin sitä ei vielä ollut kirkoksi vihitty, mutta valmis se oli – valmis vihittäväksi.

Sinä päivänä pisarteli pikkuisen kesäsadetta, koko maisema oli juuri puhjennut täyteen vihreyteen.

Muistan kuinka isä Hariton, joka silloin vielä ei ollut isä Hariton, ei pappismunkki, riemuitsi kirkosta, sanoi sen olevan rauhallinen mutta kuitenkin iloinen.

Niin se onkin, lokakuun aamuhämärässäkin. Iloa tulvii kaikesta siitä kauneudesta, mitä kirkkosali on täynnä, ja Kaikkien murheellisten ilo –ikoni, se säkenöi riemua hiljaisella tavalla, jota ei voi selittää mutta jonka tuntee. Muistan, kuinka Hariton sanoi sinä kesäkuisena päivänä, kun kävin ensimmäisen kerran tässä kirkossa, että ”aamuisin rukoiltiin viisautta, ymmärtämystä ja esteettistä silmää”, ja minusta tuntuu, että kaikkea oli saatukin yllin kyllin.

Aamunhämärässä kirkossa Kaikkien murheellisten ilo –ikoni henkii sitä rauhaa ja iloa, mitä koko kirkko huokuu.
(Kuva/photo: Hellevi Matihalti)

Kirkko vihittiin kesäkuussa 2001, pyhitettiin Jumalansynnyttäjän suojelukselle. Pokrovalle.

Ja nyt, kun istun kirkon hiljaisuudessa, kauniissa ja iloisessa rauhassa, on lokakuun ensimmäinen päivä 2018. Pokrova, Jumalansynnyttäjän suojeluksen juhla. Kirkon temppelijuhlan päivä.

Kristuksen tähden houkka

Myöhemmin kotona ajattelin mielessäni pyhää Andreas Konstantinopolilaista, Kristuksen tähden houkkaa.

Houkkuutta Kristuksen tähden pidetään ortodoksisuudessa yhtenä vaikeimmista kilvoittelun muodoista. Kristuksen tähden houkka alkaa käyttäytyä mielipuolen tavoin, ja tämä suo hänelle myös mahdollisuuden sanoa kuinka korkea-arvoisille henkilöille tahansa totuuden, vaikka se on miten arveluttava tahansa. Ajattelen, että osin houkka on myös viattoman lapsen kaltainen – niiden lasten, jotka rohkenivat sanoa, ettei keisarilla ollut vaatteita.

Jonkun kerran haastatellessani isä Haritonia vuosien varrella olen mielessäni antanut hänelle ripauksen tuota houkkuutta – enkä sitä tässäkään mene ottamaan pois.

Hagiografioissa on kuvauksia useistakin Kristuksen tähden houkista, mutta mielessäni olen kokenut kauneimman ja täydellisimmän kuvauksen houkasta fiktiivisessä teoksessa, Jevgeni Vodolazkinin romaanissa Arsenin neljä elämää. Yhden osan elämästään Arseni kilvoittelee houkka Ustinina Pihkovan kaupungissa.

Kaupungissa sijaitsevan luostarin johtajatar, joka seuraa houkan elämää, sanoo:

”Päiväsaikaan jumalanpalvelija Ustin nauraa maailmalle, öiseen aikaan hän itkee maailman puolesta.”

Sellainen on Kristuksen tähden houkka.

Arkkipiispa Leo on saapunut juhlaliturgiaan, ja häntä pukevat diakonit Okko Balagurin ja Vladimir Sokratilin. Arkkipiispaa olivat ottamassa vastaan isä Hariton, isä Foma ja isä Martti Hänninen (kuvassa oikealla).
(Kuva/photo: Hellevi Matihalti)

”Suojele minua kattosi alla”

Pokrovaa ei ehkä vietettäisi ilman pyhää Andreas Konstantinopolilaista, Kristuksen tähden houkkaa.

Pyhä Andreas eli Konstantinopolissa 900-luvulla – hänen kuolinvuodekseen mainitaan vuosi 936. Kestävä kilvoittelu soi hänelle ennaltanäkemisen lahjan, ja hänen hagiografiassaan kerrotaan monia hänen ennustamiaan tapauksia.

Pokrovaan liittyy näky, jota sanotaan hänen viimeisekseen. Kirkkomme sivuilla diakoni Marko Mäkinen kirjoittaa näin:

”Saraseeniarmeija hyökkäsi Konstantinopolia vastaan vuonna 903. Kaupungin asukkaat kokoontuivat Blahernan kirkkoon, jossa säilytettiin yhtä merkittävimmistä bysanttilaisista pyhäinjäännöksistä, Jumalansynnyttäjän huntua. Rukoilijoiden joukossa oli Kristuksen tähden houkka Andreas ja hänen oppilaansa Epifanios.
”Rukoiltuaan Andreas ja Epifanios näkivät ilmestyksessä Jumalansynnyttäjän saapuvan kirkkoon yhdessä profeettojen, apostolien ja enkeleiden kanssa. Neitsyt Maria meni pyhäinjäännöksenä säilytettävän huntunsa luo ja levitti sen kirkkokansan ylle. Näin kaupunki säästyi uhkaavalta tuholta.“

Tämän tapahtuman vuoksi kirkkomme viettää Pokrovaa, Jumalansynnyttäjän suojeluksen juhlaa. Nimi Pokrova tulee venäjänkielestä ja se tarkoittaa huntua tai peitettä – suojaa.

”Ylistämme Sinua, kaikkein pyhin Neitsyt, ja kunnioitamme Sinun jaloa suojelustasi, sillä pyhä Andreas näki sinut ilmassa rukoilevana puolestamme Kristusta.”

Astiat on täytetty vedellä vedenpyhityksen toimittamista varten. Vedenpyhitys voidaan toimittaa myös ulkona luonnossa meren tai järven rannassa.
(Kuva/photo: Hellevi Matihalti)

Vedenpyhitys

Näitä tulin ajatelleeksi kotona siksikin, että myös temppelijuhlaan osallistunut arkkipiispa Leo kertasi juhlaliturgian saarnassaan pyhän Andreaksen näyn.

Mutta ennen liturgian alkua toimitetaan vedenpyhitys, kuten se aina kirkon temppelijuhlassa toimitetaan. Pyhitetyllä vedellä vihmotaan sitten kirkkosali, eteinenkin, vihmotaan kaikki rukoilijat, ja lopuksi, kun ristisaatossa kierretään kirkko, vihmotaan myös sen ulkoseinät.

Kyllä minä kuuntelen evankeliumitekstin vedenpyhityksen aikana, se kertoo halvaantuneesta, joka ei koskaan ehtinyt ajoissa lammikkoon, kun enkeli kuohutti sen veden, kuuntelen rukouksetkin, mutta mielessäni käväisee myös muistikuva siitä, miten lääkärini kysyi minulta, mitä pyhitetty vesi on ja mistä sitä saa.

Ristisaatto kiertää Pokrovan kirkkoa. Isä Martti kantaa vesimaljaa ja isä Hariton vihmoo kirkkokansaa.
(Kuva/photo: Hellevi Matihalti)

Se tapahtui, kun minulla oli ensimmäiset syöpähoitoni tämän syöpäjakson aikana, yksitoista vuotta sitten. Lääkkeen nimi oli Xeloda, se nautittiin tabletteina, ja elimistössä se vasta muuttui sytostaateiksi. Sillä oli varsin ikävät sivuvaikutukset, silläkin, ja kun toinen Xeloda-vuosi alkoi, lääkärinikin ihmetteli sietokykyäni. Selitin silloin hänelle, että otin lääkkeet aina pyhitetyn veden kanssa. Niin kuin teinkin.

Vedenpyhityksessä pappi rukoilee, että Pyhä Henki laskeutuisi veteen:

Sinä, ihmisiä rakastava Kuningas, joka olet antanut meidän vedestä ja hengestä pukeutua lumen valkeutta säteilevään pukuun myös tämän veden nauttimisen ja vihmomisen kautta, lähetä meille siunauksesi…”

Ja kuoro laulaa:

Kallista, Herra, korvasi puoleemme ja kuule meitä, sinä, joka suostuit Jordanissa kastettavaksi ja niin pyhitit vedet. Siunaa kaikkia meitä, jotka kumartuen osoitamme nöyrää palvelusta. Ja tee meidät otollisiksi täyttymään pyhityksellä tämän veden nauttimisen ja vihmomisen kautta, ja tulkoon se sielumme ja ruumiimme terveydeksi, oi Herra.”

Daria Balagurin johtamassa kuoroa.
(Kuva/photo: Hellevi Matihalti)

Kuoro laulaa kauniisti ja hartaasti – kuoroa johtaa Daria Balagurin, jolla itselläänkin on enkelin ääni.

Juhla-ateria à la Hariton

Kun olemme osallistuneet pyhään ehtoolliseen, kun liturgia on loppumassa, lähdemme ristisaatossa kiertämään kirkkorakennusta. Jokainen seinä vihmotaan pyhitetyllä vedellä, luetaan evankeliumiteksti, luetaan rukoukset jokaisella pysähdyksellä, ja kuoro laulaa.

Ristisaatossa palataan takaisin kirkkosaliin, luetaan loppurukoukset.

Liturgia on alkanut. Isä Foma suitsuttaa.
(Kuva/photo: Hellevi Matihalti)

Isä Haritonin ja isä Foman lisäksi ovat palvelemassa olleet Pokrovan uskollinen kävijä isä Martti Hänninen sekä diakoni Vladimir Sokratilin ja arkkipiispan ylidiakoni Andreas Salminen. Isä Vladimir palvelee myös Helenan Hoivakodin kirkossa, ja olen tottunut hänen kauniiseen resitointiinsa ja selkeään artikulointiinsa – minulla on tapana sanoa hänen resitoivan niin selkeästi, että jopa minä lähes ymmärrän kirkkoslaavia.

Isä Foma pitelee Evankeliumikirjaa ja isä Hariton lukee evankeliumia. Evankeliumin lukua kuunnellaan aina päät kumarrettuina. Suuri ikoni on Jumalansynnyttäjän suojeluksen, Pokrovan ikoni.
(Kuva/photo: Hellevi Matihalti)

Isä Hariton toivottaa kirkkovieraat tervetulleiksi juhla-aterialle ylätaloon, entiseen Villa Dannebrogiin, joka sekin on kunnostettu palvelemaan uudessa käyttötarkoituksessa. Tervetulotoivotukseen liittyy vähäinen nuhde: kirkkokansa ei ymmärrä ilmoittaa juhlaan saapumisestaan ennakkoon! Totta kai se olisi tarpeen: Pokrovan skiitassa ei ole keittiöhenkilökuntaa kuin papiston verran – isät Hariton ja Foma laittavat kaksistaan herkut valmiiksi, ja silloin olisi hyvä tietää ennakkoon ainakin ruokavieraiden määrä.

Istumme suuren salin kolmessa pitkässä pöydässä, ja jo vain on isä Foma ennättänyt kietaista ympärilleen esiliinan ja ryhtyä päätarjoilijaksi. Talkoolaiset avustavat tarjoilussa – ruoka kannetaan jokaisen vieraan eteen, noutopöytiä Haritonin ravintoloissa ei ole ikinä ollut!

Isä Hariton lahjoitti isä Martille kauniin valkean jumalanpalveluspuvun kiitokseksi runsaasta avusta palvelusten toimittamisessa. Tämä, samoin kuin isä Haritonin ja isä Foman upeat siniset jumalanpalveluspuvut ovat tuliaisia isä Haritonin alkuvuoden Ukrainan-matkalta.
(Kuva/photo: Hellevi Matihalti)

”Niin hullu idea”

Se oli ihana päivä – aurinkokin paistoi melkein keväästi ja sai kullatut kupolit loistamaan.

Syksyn heleät värit hehkuivat puutarhassa – puutarhan viimeiset kukkaset oli isä Hariton edellispäivänä kerännyt upeiksi kimpuiksi ruokapöytien koristeiksi.

Lehmuskujaa alas portille…

En enää kävellyt kujaa kepeästi niin kuin vuoden 2001 kesäkuisena päivänä, jolloin vanhasta hevostallista rakennettu kirkko odotti vihkimistään Jumalansynnyttäjän suojeluksen, Pokrovan kirkoksi.

”Tuo on niin hullu idea, että ei voi olla auttamatta”, olivat aikoinaan sanoneet Haritonille talkoolaisiksi tulleet ja muulla tavalla apuaan antaneet. Ja lainaan vielä Haritonia itseään:

”Tämä Pokrova on rakennettu oikeassa ekumeenisessa hengessä, tehty työtä, rukoiltu ja syöty yhdessä, ja tähän on osallistunut kaikkien uskontokuntien edustajia ja myös ihan pata-ateisteja – ne juuri sanoivat alussa, että tää on niin hullu idea, ettei voi olla auttamatta…”

Hellevi Matihalti

 

Vedenpyhityksen tekstit: Ortodoksi.net

, , , , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: