Monenlaisen sadon korjuuta

15/10/2018

Kirjat

 

Vastikään eläkkeelle siirtynyt evankelis-luterilaisen kirkon lääninrovasti Risto Kormilainen on työssään saanut elää kiinteästi kirkkovuoden kierron mukaan. Hänen tuorein, neljäskymmenesneljäs teoksensa on formaatiltaan kuin kalenteri – tai rukouskirja. Kuitenkin se on lyriikkaa, nimeltään Runopostilla (Väyläkirjat 2018). Nimi avautuu moniaalle: vanhaan hartauskirjallisuusperinteeseen, lajinimeltään postilla. Toisaalta siinä ollaan runopostilla, siis runouden paikalla; ja kirjailija lähettää lukijoilleen runopostia. Kaiken lisäksi Kormilainen asuu vanhan postifröökynän Aina Calamniuksen entisellä ryytimaalla, Suomussalmen kirkonkylässä. Aina Cecilia Calamnius (1868 – 1947) oli Ilmari Kiannon sisar ja Suomussalmen postinhoitaja.

 

Johannes Kastajan parannussaarnasta tuttu tien raivaaminen ja valmistaminen muuntuu Kormilaisella omaperäisesti tien auraamiseksi. Lännen kirkoissa tuo teksti on joulun valmistusajan 3. adventtisunnuntain evankeliumi, ja siihen aikaan Kainuun korvessa saattaa olla lunta jo hyvinkin aurattavaksi asti. – Hoosianna on Runopostillassa oivaltavasti nykyistettynä ja arkistettuna: Apua!

 

Joulun tähti piirtää loppiaisena ristinmerkin. Valon ja pimeän vastakohta on keskeistä kristillistä kuvastoa, tuttua antiikin muissakin perinteissä, niin kreikkalaisessa kuin zarathustralaisessa. Pitkänäperjantaina ”ristin takaa heijastui vanhan taivaan särö/ kuin kallio olisi lävistänyt valoa”. Kristuksen kirkastusjuhlassa ”Kristuksen varjo heijastuu/ läpi ihmisen varjon”. Helluntaina ei Kormilaisen runollisessa kirkkovuodessa puhalla humaus, ei puuska eikä trombi vaan lempeä tuuli. Sama lempeys kannattelee koko hänen kirjaansa.

 

Rikoskirjailija Metropoliitta Panteleimonin uusimmassa romaanissa Särkynyt sydän (Myllylahti 2018) on lukuisia, osin kätkettyjä viittauksia Raamattuun, itse asiassa jo teoksen nimessä. Särkynytsydän on suosittu puutarhakasvi, ja henkilögalleriassa on monia viherpeukaloutta harjoittavia. Puutarhan hoito on tällä kertaa se, mikä kokoaa ihmiset yhteen, pieneksi yhteisöksi: jalo, filosofinen harrastus – niille joille se ei ole ammatti ja elinkeino. Särkynytsydän kasvina on ruotsiksi löjtnantshjärta (sananmukaisesti luutnantinsydän), mikä viittaa väkivaltaiseen kuolemaan sotakentillä. Lähihistorian sotiakin Panteleimonin romaanissa sivutaan; radiouutiset kertovat uusista.

 

Puutarhanhoidossa saa kokea kerta toisensa jälkeen kasvun ihmeen. Siemenestä versoo sirkka, sirkasta taimi. Vihdoin kasvi kukkii ja kenties tekee vielä hedelmän. Samalla se opettaa ajan kulumisesta: kevättä seuraa täysi kesä, sen kohottua korkeimmilleen ja vaihtuessa syksyksi on sadonkorjuun aika. Kuollessaan siemen on tuottanut uuden kasvin ja se hedelmän. Hedelmässä ovat uudet siemenet. Maa muokataan syksyisin ja keväisin, jotta se olisi valmis kasvattamaan uutta polvea. Niin on ihmiselonkin laita. Vuorollaan aloitamme elämän, ja vuorollaan sen lopetamme, sydän kuluneena, jollakulla jopa särkyneenä. Särkynyt sydän on ihmisen murheen ja tuskan vertauskuva, erityisesti kai rakkauden osalta. Mutta se laajenee ihmisen olemassaolokokemukseksi niin kuin ortodoksisessa aamupalveluksessa luetussa ja lännen kirkossa monen säveltämässä katumuspsalmissa 50 Miserere mei Deus; Armahda minua, Jumala (masoreettisessa traditiossa 51). Sen 19. säkeistön säettä on käytetty myös huoneentaulujen tekstinä: ”Ahdistettua ja särjettyä sydäntä et sinä Jumala hylkää.”

 

Monia salaisuuksia henkilöistään esiin kuorivassa tämän syksyn romaanissaan Metropoliitta Panteleimonin herkkä koomisen vaisto pääsee jälleen oikeuksiinsa, kun amatöörisalapoliisit suorittavat etsintöjään. He eivät aavista, eikä varmaan moni lukijakaan, että etsittävä saattaa piillä etsijäin joukossa.

 

Metropoliitan romaanissa on monella särkynyt sydän. Sieltä kumpuavat teoksen henkilöiden motiivitkin: kenellä rakkauden, kenellä rahan takia. Miten monta epätoivoista ja raakaa tekoa – kavallusta ja jopa murhaa – on teettänytkään ihmisen särkynyt sydän, kun on tuntunut, että Jumalakin on hyljännyt. Loppuratkaisun selvittyä sen selvittäjät ovat teoksen päättyessä surusta uuvuksissa, koska murhaaja (rikosromaanissa on melkein aina oltava murha ja murhaaja) on paljastunut poikkeuksellisen läheltä. Surulle ei saa kuitenkaan antaa liian suurta valtaa, neuvoo romaanin lopussa näennäisesti heikompi ihminen vahvempaansa tämän melkein vaivuttua taakkansa alle. Suru ja murhe, huoli  ja ahdistus saattavat särkeä sydämen, aivan konkreettisestikin.

 

 

Musiikilliset lohtuvinjetit:


Gregorio Allegri (1582 – 1652): Miserere (Cambridgen King’s Collegen kuoro, joht. David Willcocks).


Eero Sipilä (1918 – 1972): Fot mot jord (Kampin Laulu, joht. Kari Turunen).

 

 Esko Karppanen

 

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: