Ukraina ajatuksissani

20/10/2018

Kolumni

(Kuva/photo: 112.international.ua)

YKSI TÄRKEIMMISTÄ ORTODOKSISISTA kirjoista minulle on ollut silloisen Pappismunkki Ilarionin teos Uskon mysteeri – Johdatus ortodoksiseen dogmaattiseen teologiaan. Olen lukenut kirjan useamman kerran – ja aivan lukemattomia kertoja olen siitä etsinyt vastauksia kysymyksiin, joita olen pohtinut.

Muutama päivä sitten – en sattumalta, koska en usko sattumaan – näin Youtubessa metropoliitta Ilarionin haastattelun Al Jazeeran englanninkielisellä kanavalla. Totta: pappismunkista on tullut metropoliitta ja hän on saanut vaikutusvaltaisen aseman.

Jälkeenpäin minun oli pakko ottaa Uskon mysteeri esille ja selaillen lukea sitä, ja ihmettelin, miten metropoliitta Ilarion esittää aivan toisenlaisia ajatuksia kuin pappismunkki Ilarion.

Kyse on tietysti Ukrainasta – vaikkei Uskon mysteerissä Ukrainasta mitään puhuta, ja metropoliitta Ilarion puhui muustakin kuin Ukrainasta Al Jazeeran haastattelussa.

 

ON ÄÄRIMMÄISEN KIINNOSTAVAA muistaa juuri nyt Viron tapahtumia vuonna 1996. Aamun Koitto julkaisi tuolloin aineistoa Ekumeenisen patriarkaatin ja Moskovan patriarkaatin suhtautumisesta autonomian palauttamista anoneeseen Viron kirkkoon. Ortodoksi.net on ansiokkaasti kerännyt tämän aineiston sivuilleen. Minusta tuolloinen Viron ja nykyinen Ukrainan tilanne ovat täysin analogisia.

Jo vuonna 1992 Aamun Koitto kirjoitti Ukrainan ortodoksisen kirkon saavan pian autokefalian – Ukrainan piispat olivat sitä Moskovan patriarkaatilta anoneet. Niinhän ei tietenkään tapahtunut. Sen sijaan tuli skisma. Ukrainan kirkon omaehtoinen elämä jäi odottamaan, ja ne, jotka eivät jääneet odottamaan, julistettiin anateemaan, kirkosta eronneiksi – jopa hereetikoiksi, harhaoppisiksi.

Voi miettiä, ja mietinkin, kun olin sulkenut Pappismunkki Ilarionin kirjan, onko Moskovan patriarkaatti tehnyt jotakin tuon skisman parantamiseksi kaikkien 25 vuoden aikana. Katumusta on käsittääkseni vaadittu – mutta niinhän Moskovan patriarkaatti vaati katumusta myös Viron ortodoksisen kirkon papistolta Nikolskin kirkossa Tallinnassa vuonna 1944. Silloin katumusta tuli. Maassa oli Neuvostoliiton panssarit.

Vuonna 1996 äitikirkko, Ekumeeninen patriarkaatti, myönsi Virolle autonomian, ja määräsi silloisen arkkipiispa Johanneksen myös Viron kirkon johtajaksi. Moskovan patriarkaatti katkaisi ehtoollisyhteyden Ekumeeniseen patriarkaattiin. Ja Suomen ortodoksiseen kirkkoon.

Mietin Ukrainaa nyt.

 

EKUMEENINEN PATRIARKAATTI ON nyt vastannut Ukrainan presidentin, Ukrainan hallituksen ja eduskunnan ja ortodoksisten kristittyjen enemmistön – niiden, jotka Moskovan patriarkaatti aikanaan erotti kirkosta – pyyntöön ja anomukseen. Ekumeeninen patriarkaatti on päättänyt, että siihen seitsemän ekumeenisen synodin päätösten, kanonien, mukaisesti voivat yhä vedota ne, jotka ovat jääneet vaille pastoraalista huolenpitoa ja sielunpelastuksesta huolehtimista.

Kyse on siis Ukrainan kirkon tilanteen normalisoimisesta, kuten Oulun metropoliitta Elia eräässä some-keskusteluryhmässä toteaa. Kymmenet miljoonat ortodoksista uskoa tunnustavat kristityt ovat palanneet yhden, pyhän, katolisen ja apostolisen kirkon yhteyteen.

Ekumeeninen patriarkaatti toteuttaa tässä sitä tehtävää, jonka yleiset kirkolliskokoukset ovat sille antaneet – ykseyden rakentamisen tehtävää. Kyse on patriarkaatin primaatista ja siihen sisältyvistä yleiskirkollisista tehtävistä, joilla on konkreettinen sisältö ja merkitys. Ukrainan – kuten Vironkin – tapauksessa kyse on äitikirkon tehtävästä. Juice Leskistä jälleen kerran siteeratakseni ”Vaikken koskaan luotasi lähtenytkään, tulen uudestaan.” Äiti tulee aina lapsensa avuksi.

 

KUN EN OLE kanoneihin niin perehtynyt, mietin kovin patriarkaattien erilaisia tulkintoja. Ja kun ajattelen niiden luotettavuutta, saan mieleeni ajatuksen: pappismunkki Ilarioniin luotin – metropoliitta Ilarioniin en osaa luottaa, koska hän itse kumoaa oman luotettavuutensa julkilausumissaan ja haastatteluissaan.

Tunnen suurta surua lukiessani ja kuunnellessani näitä haastatteluita, joissa ymmärrykseni mukaan syytetään Ekumeenista patriarkaattia paavillisuudesta, johtoaseman vaatimisesta, alistumisesta vieraan poliittisen vallan tahtoon – jopa korruptiorahan vastaanottamisesta.

Yhtäkkiä ymmärrän ainakin sen, mitä vihapuhe oikeasti on.

Ortodoksinen kirkko on läpi historian toiminut erilaisissa poliittisissa oloissa. Varhaiskirkon aikaan sitä vainottiin julmasti, Bysantissa se saavutti korkeimman aseman mitä sillä koskaan on ollut, Lähi-idässä ja Kaakkois-Euroopassa Ottomaanien imperiumissa ja muslimivaltioissa se on joutunut ahtaalle, kommunistisen totalitarismin aikana se jälleen oli vainottu ja sen lisäksi hyväksikäytetty – ja Neuvostoliiton varjo näyttää olevan pitkä. Siitä syleilystä ei helposti sopimuksella lähdetä, ei edes äidin turviin.

Olen oppinut, että ortodoksinen kirkko on paikalliskirkkojen perhe, mutta samalla se on enemmän kuin kirkkojen federaatio. Olen oppinut sen olevan nimenomaan uskontunnustuksen yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen kirkko. Sellaisena se tarvitsee myös johtajuutta ja johtajan, joka johtaa totuudessa ja rakkaudessa ja muistaa palvelutehtävänsä. Tämän aseman ovat seitsemän suurta synodia antaneet Ekumeeniselle patriarkaatille. Jos joku paikalliskirkko esittää muuta, vaikkapa esimerkiksi Aleksej Homjakovin hengessä venäläisen teologian nousua ortodoksisuuden täydellisimmäksi ilmaukseksi yli ja ohi ensimmäisen vuosituhannen isien teologian, se paikalliskirkko luopuu ortodoksisesta ajattelusta.

 

ILLAN JA YÖN hiljaisina tunteina ajatukset keräävät ja kertaavat kuultua ja opittua.

Minusta tuntuu, että poliittiset motiivit ovat suurin tekijä tässä kiistassa. En mitenkään osaa uskoa, että Moskovan patriarkaatti rakkaudesta Ukrainan uskovia, ortodokseja, kohtaan olisi katkaissut ehtoollisyhteyden Konstantinopolin patriarkaatin kanssa. Vielä vähemmän osaan kuvitella, että presidentti Putin rakkaudesta kirkkoa kohtaan olisi ottanut asian käsiteltäväksi johtamassaan turvallisuusneuvostossa.

Mutta hyvinkin voin uskoa, että kyse on sodasta. Ukrainan sodasta.

Moskovan patriarkaatti on katkaissut ehtoollisyhteyden Ekumeeniseen patriarkaattiin. Se on tehnyt sen täysin yksipuolisesti. Sen jäsenet voivat halutessaan osallistua ehtoolliseen Ekumeenisen patriarkaatin alaisten kirkkojen liturgiapalveluksissa – mutta tietenkin he joutuvat jälkeenpäin katumuksen sakramentissa tunnustamaan syntinsä palatakseen oman kirkkonsa yhteyteen.

Kun tuntuu siltä, että loppujen lopuksi kyse on suurimmalta osin maallisesta vallanhimosta, minusta on järkyttävää, että asiaan sekoitetaan pyhä ehtoollinen, joka nautitaan syntien anteeksisaamiseksi…

 

Hellevi Matihalti

 

Ortodoksi.net

http://www.ortodoksi.net/index.php/AK1996:_Konstantinopolin_ja_Moskovan_näkemyksiä_Viron_kirkon_autonomian_palauttamisesta

Metropoliitta Ilarion haastattelu Al Jazeeran englanninkielisellä kanavalla:

 

, , , , , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: