Liian ankara itselleen ja toisille

10/11/2018

Kirjat

Ritva Hellsten: Lea. Aviador 2018.

 

Syksy on kirjain aikaa. Syksyyn ehtii elinkaaressaan Ritva Hellstenin psykologisesti tarkkanäköisen romaanin nimihenkilö Lea, joka luo katsettaan elämänsä kevääseen ja keskikesään. Kaikki vuodenajat saattavat olla ankaria, niin kuin kirjallisuudessakin on kuvattu: kovia hallaöitä on kukkeimmassa varhaiskesässä ja jo ennen syyssadon korjuuta.

 

Kova ja ankara on myös lujaksi rakennetun teoksen nimihenkilö, itselleen ja muille. Kun muut vetistelevät, Lea paaduttaa itsensä, jotta tilanne pysyy hänen mielensä mukaisesti hallinnassa. Lea kuvittelee toimivansa lasten parhaaksi pakottaessaan heidät toiveidensa mukaiseen elämään. Oppikoulu lukukausimaksuineen on uuden sukupolven etuoikeus, hyviä numeroita on tultava; pianoa on opeteltava soittamaan; farkut on tytölle(kin?) säädytön vaatekappale; viinaa ei saa mies läträtä.

Tyypillinen vääränlaisen kasvatuksen uhri. Sitä oikeistokonservatiivisessa hengessä koulusivistyksen saanut Lea on. Hän yrittää siirtää edelliseltä polvelta saamansa opin tulevalle. Seurauksena on monenlainen epäonnistuminen. Lapset loittonevat kotoa pois heti kun pystyvät, avioliitto ei ole ihanteellisessa tilassa.

Isä on ollut sisällissodassa punaisten puolella, ja koulussa on Leaa siitä nimitelty. Lean aikuisiässä eletään 60-lukua: kouludemokratiaa, vallankumousideologiaa, kolmatta maailmaa, Vietnamin sotaa, mitä hänen omien ja vanhempiensa sotakokemusten vuoksi on vaikea ymmärtää. Lapset kapinoivat laillaan: toinen tytär löytää poliittisen liikehdinnän, toinen seurakunnan. Aikatasoja taiturillisesti risteyttävän romaanin keskeisillä naisilla on raamatulliset nimet. Lean tyttäret ovat Martta ja Mirja mutta evankeliumille käänteisesti: Martta kulkee kirkon tilaisuuksissa. Yhteiskunnallisesti asennoitunut Mirja on raamatullisen Marian nimikaima, ja juuri sen nimen idealistinen sisar Martta antaa aikanaan omalle tyttärelleen. Lean kertomuksessa voidaan nähdä viitteitä patriarkka Jaakobin vaimoihin, joista yhden nimi oli Lea. Avioliiton ulkopuoliset suhteet tuomitaan kristilliselle moraalille pohjaavassa kulttuurissa; Vanhan testamentin moniavioisuudesta vaietaan. Kilpailevien maailmankatsomusten puolesta vertauskohdaksi tarjoutuu Aleksis Kiven näytelmä Lea.

 

Nimisymboliikkaa on ajatuksia herättävässä Hellstenin teoksessa muuallakin, ehkä siinäkin että Lealla kuten hänen äidillään ja äidinäidillä on vain yksi etunimi, niin kuin ortodoksisessa perinteessä on ollut tapana. Lean puoliso Unto on monessa mielessä tyypillinen suomalainen mies, kansanperinteen kaimansa lailla elämäniloja kaipaava ja samanaikaisesti metafyysisiin pohdintoihin altis. Ennen kaikkea hän on ahkera ’uudisraivaaja’, jonka käsillä syntyy jälkeä. Oman verstaankin hän perustaa, ja se menestyy hyvin. Mutta sittenkään vaimo ei suo hänelle edes viinan antamaa hetken virvoitusta raskaan työn lomassa. Eikä Unto räyhää päissään, mietiskelee vain yksinään omiaan.

Ritva Hellsten.
(Kuva/photo: Deskgram )

Monen elämä ehtii päättyä jännittävän kertomuksen edetessä. Vaikutelma johtuu siitäkin, että vahvan tarinan palaset ryöppyävät Lean mieleen vanhuudessa muistoina menneestä. Elämän loppuvaiheessa, sairaana on Leallakin aikaa miettiä, rakastiko hän läheisiään. Lea huomaa toisen ihmisen tärkeyden vasta kun on hänet menettämäisillään tai jo menettänyt. Nuoruuden ystävätärtään Lea työntää pois mielestä ja lopulta katkaisee kokonaan välinsä, kun ystävä muuttaa kauas Pohjois-Suomeen sieltä kotoisin olevan miehensä mukana. Julminta on yhteydenpidon lopettaminen juuri ystävättären vaikean sairauden aikana, jolloin tämä erityisesti tarvitsisi rakastavaa tukea. Mielessä ystävä kuitenkin säilyy ja kontaktikin mielikuvituksessa.

 

Hellsten ei syytä ketään. Mutta näyttää sen, kuinka ajattelemattomasti meillä ihmisillä on taipumus toimia silloin kun kaikki menee hyvin. Ja kuinka vaikea omasta mukavuudesta on tinkiä. Mitä kylvää, sitä niittää; senkin kehityskertomus Leasta osoittaa. Isälle ei ole tilaa uudessa ja tilavassa kodissa, vaikka vävy on valmis ottamaan leskeksi jääneen appensa saman katon alle.

Omatunto soimaa Leaa viimeistään silloin, kun tulee ongelmia. Mutta vain hetken ajan. Näin itsekkäitä ihmisiä on paljon. Hellstenin kuvaamana se tuntuu vavahduttavalta siksi, että ihminen ei näytä koskaan virheitään huomaavan. Mitenpä niistä silloin voisi oppiakaan. Kriittisen sävyn eläytyvään tarinaan luo se, että nainen piirtää näin itsekkään naisen kuvan.  Se ei tarkoita, että ahkera ja aikaansaapa Lea olisi epäinhimillinen. Päinvastoin, hän on monella lailla sympaattinen ja hyvää tahtova. Mutta myös hirviö, niin kuin hän itsekin ironisesti tai melkein itseään ihaillen toteaa.

Esko Karppanen

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: